Lukemista ja kirjoittamista

Olen lukenut paljon. Hyvää ja hienoa kirjallisuutta, huonoa viihdekirjallisuutta. Olen rohkaistunut ostamaan pokkareita ja näytelmiä. Aivan kuin minun pitäisi lukea koko ajan, olla menettämättä hetkeäkään. Aivan kuin olisin hukannut liikaa aikaa ja energiaa, aivan kuin olisi jotain pelastettavaa.. Eilen illalla kaivoin esiin englantilaiset näytelmät, Bachelardin ja lisäsin mentaaliselle ostoslistalle muutaman tärkeän kirjan. Istuin tuoliin ja luin kahdeksisen tuntia, aamu viiteen asti, vampyyrikirjaa.

Vampyyrikirjaa? Tarkoituksena oli panostaa kielitaidon ylläpitoon ja lukea jotain kevyttä, mutta tempauduin mukaan niin täysin, etten voinut laskea kirjaa käsistäni. Sata sivua, viisisataa, tuhat. Aaamuyöllä naamioin itkun nenässä olevaksi karvaksi, surin vampyyrin yksinäisyyttä ja kieriskelin imuroimattomalla lattialla. Tätä kirjaa ei luettu sana kerrallaan, rivi kerrallaan, kuten Bachelard kehottaa. Minä hotkin sitä, saatoin vahingossa hypätä rivin tai kahdenkin yli, ei sillä niin väliä, janoten lisää tapahtumia, viimeisen pisteen tragedialle. Voi Henry, yksinäinen Henry..!

Seuraava päivä, tämä päivä, on tarkoitettu paitsi töille, myös toisenlaiselle lukemiselle. Nukuin neljä tuntia ja heräsin kohtuullisen pirteänä (Luultavasti nukahdan pystyyn iltavuorossa). Seuraava kirjani, jota olen aloitellut jo pidemmän aikaa, on mahtava. Niin tukahduttavan täynnä, että lukeminen tosiaankin käy vain sana ja sivu kerrallaan. Rakastan sitä. Runoja en ole ikinä oppinut lukemaan, mutta tätä teosta luen aivan kuin runoa, luulisin.

Olen päässyt vasta lähiviikkoina irti lukemista vaivaavista estoista. Tajuten, että voin oikeasti lukea aivan mitä tahansa, arvottamatta teoksia älyllisesti. Vain minulla ja tekstillä on merkitystä. Huomasin muuten, että Parnassossa oli eräs teos, joka on hienoa soopaa ja josta on kirjoitettu todella kaunis ja sielua liikuttava arvostelu. Ihmeellistä, paskakasa esiintyy taiteena, joka antaakin alkusysäyksen oikealle taideteokselle, joka ei ymmärrä olevansa sellainen. Minä taas luen viihdekirjaa vampyyrista, koen jotain ja itken.

Erilaisia uria

Minun pitäisi kirjoittaa säännöllisesti. Yleensäkin olisi hyvä pitäytyä rutiineissa, jotka pitävät arjen jotenkin käynnissä. Monta viikkoa on kulunut ilman sen kummempaa tekemistä. Olen käynyt yksissä pääsykokeissa ja jättänyt menemättä toisiin. En sulkenut tätä ovea itseltäni tietoisella päätöksellä. Olin itsepäisesti ajattelematta typerää pääsykoekirjaa, ja pääsykoepäivän aamuna istuin hymyillen pelaamaan tietokonepeliä. Ei huvittanut mennä, ei huvittanut ajatella koko asiaa. Oikeastaan minua hymyilyttää vieläkin, koska olen laittanut pisteen yhdelle päättämättömyydelle. Nyt vaihtoehtoja ensi syksylle on kaksi: joko pääsen kiinnostavaan uuteen koulutukseen, tai jatkan vanhoja opintoja uudella tarmolla ja kevyesti muokatuilla sivuainevalinnoilla. Molemmat vaihtoehdot ovat hyviä, mutta ne antavat tulevaisuudelle aivan eri suunnan. Kumpikohan niistä toteutuu? Kumma kyllä, ajatus tästä tienhaarasta ei ahdista ollenkaan. Odotan jännittyneenä heinäkuuta ja ratkaisevaa tekstiviestiä.

En ole jaksanut olla ahdistunut juuri mistään muustakaan. Olen aloittanut uuden työn ja viihtynyt kohtuullisesti. Palkka tulee säännöllisesti ja työtä ei ole liian kokopäiväisesti, joten olen tyytyväinen. Työhön liittyvät sosiaaliset suhteet ovat hankalia. Vaikka minun itsehillintäni on huippuluokkaa, olen räjähtää kiukuttelevalle aikuiselle. Kuitenkin tuntuu hyvältä tehdä säännöllistä työtä, juuri tätä työtä. Vaikka olen edelleen hanttihommissa, voin tällä kertaa sanoa ammattinimikkeeni häpeilemättä, kertoa jotain täsmällistä sille, joka kysyy. En ole virallisesti sanoutunut irti vanhasta työstä, ja rouva Johtaja olettanee, että olen edelleen kiinnostunut jatkamaan kaikista sotkuista huolimatta. Vaikka tarjous on houkutteleva, aion kerrankin luottaa intuitiooni ja hylätä tarjouksen.

Ajatukset ovat liikkuneet melko lailla työ- ja opiskeluasioissa. Minut on kiskottu mukaan erittäin suomalaiseen ajattelumaailmaan: tärkeintä on, mikä olet ammatiltasi. Olen kuvitellut olevani erittäin kriittinen ja hyvä ajattelija, mutta silti olen mennyt halpaan. Salaa itseltäni uskonut, että pieni palkka vähentää minun arvoani ihmisenä. Siksi olen vastustellut kiinnostavaa ammattialaa. Yhtäältä olen ollut halukas pitämään kiinni vapaudestani, toisaalta haaveillut omasta asunnosta ja arvostetusta asemasta. Pitäisi muistaa, että on vähemmänkin tuhoisia tapoja kohentaa itsetuntoa... Ehkä juuri tämä oivallus on saanut minut pysymään kotona, lueskelemaan ja hakkaamaan tietokonetta. Ja hymyilemään. Tähän käymistilaan sopii hyvin kirja, jonka maanantaina ostin, alunperin tarkoituksena vain pitää kielitaitoa yllä ja tutustua uuteen kirjaan. Luen Doris Lessingin the Golden notebookia, johon olen hurmaantunut jo ensimmäisten kolmenkymmenen sivun perusteella.