Asiat lensivät

No niin. Tässä sitä istutaan ja ihmetellään. Sormeni ovat kasvaneet kiinni näppikseen, kun olen kirjoittanut kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja oppimispäiväkirjoja, raportteja ja tiivistelmiä. Nyt on kirjoitukset kirjoitettu ja tentit tentitty. Seuraavat koetukset ovat siellä tammikuun puolivälissä ja nyt on loma. Tiedän, että vapaaseen aikaan siirtyminen ei onnistu tuosta vain. Äsken katselin kirjahyllyä ja ajattelin aloittaa jonkun suurprojektin. Tai mitäs jos opiskelisin koko loman ajan venäjää tunnin joka päivä? Saisin kerrattua ja pelastettua sen, mikä on päästäni katoamassa. Ja jos aion pelastaa myös ruotsin ja saksan ajoissa, niin olisi kai parasta ryhtyä pikaisiin toimenpiteisiin..

Kolmen viikon yksityisprojekti tuntuu mukavalta ajatukselta. Jotenkin toivon, että saisin ehdollistettua itseni opiskelemaan kieliä niin, että yhdistäisin vieraan kielen omaan aikaan, kehittymiseen ja uusiin maailmoihin. En ole vieläkään päässyt yli siitä, että kieliä opiskellaan karmeita kokeita ja testejä varten, jotka on pakko selvittää, jos haluaa tutkinnon. Sanojen pänttäämiseen liittyy lohduttomuuden tunne, näköalattomuus ja kiemurtelu penkissä. Silti haluaisin osata.

Luin jostain, että uuden tavan oppiminen ei vie kuin muutaman hassun kuukauden, jos on säntillinen ja tekee sitä uutta joka päivä. Tämän jälkeen uudesta tulee vanhaa ja tuttua, niin selvää, että tekemiseen tarttuu itsestään. Voisi olla hyödyllistä opetella siivoamaan, mutta venäjässä olisi enemmän järkeä ja hauskuutta. Ja syvyyttä ja romantiikkaa!

Oo la laa

Elämä voittaa sittenkin ja kaikki asiat järjestyvät. Syksystä tuli tosiaankin paha, enkä ole siksi kirjoittanutkaan mitään. Marraskuun lopulla aloin taas syömään, muistamaan ja tarttumaan kouluasioihin. Kun lumi tuli, aloitin viikonlopun herätykset. Yksi lempiasioistani on talviaamu ennen puolta yhdeksää. Silloin, kun ei ole kiire ja voi rauhassa tuijotella pimeään. Ikkunasta on hiljainen kuusinäkymä ympäröivään metsään. Voi istua keittiön pöydän ääressä ja nähdä yhtäaikaa kahdesta ikkunasta.

Minulla on myös uusi lempiasia: kävelymatka polkuja pitkin ja vanhan omakotitaloalueen reunaa pitkin liikuntakeskukseen. Keräilen maagisia paikkoja, ja junaradan tienoilla on yksi sellainen. On vain kävelytie metsikön keskellä, talvellakin helisevä puro ja junarata. Joka kerta toivon, että juna viuhahtaisi pimeästä, mutta vielä en ole osunut kohdalle oikeaan aikaan. Kuuluu vain veden ääni. Aina sama pieni odotus, aina vain vesi vastaa.

Koulussa on ollut hieman raskasta, jaksolle on nimittäin osunut työläitä ja sekavia kursseja. Oman alan hyödylliset ja mielenkiintoiset kurssit ovat jääneet pienemmälle huomiolle, kun olen keskittynyt stressaaviin ikävyyksiin. Toki olen paljon oppinutkin. Nyt kaikki alkaa järjestyä, myös opinnäytetyöasia edistyy. Kevät tulee olemaan opiskelumielessä innostava ja haastava. Alan tekemään asiakastyötä jo tammikuussa, ja se jatkuu koko- tai osa-aikaisesti juhannukselle saakka. Välissä on luovien menetelmien kurssi ja muuta kiinnostavaa. Korostan: ei siis mitään muuta kuin kiinnostavuutta koko kevät! Miten paljon enemmän ymmärrän ja osaankaan juhannuksena?

En voi uskoa, että on aivan realistista haaveilla valmistuvansa vuoden päästä. Se tuntuu vapautukselta 20-vuotisen vankeustuomion jälkeen. Tänä syksynä olen kapinoinut rankasti luokassa istumista, löysää sosiaalista kanssakäymistä ja älyllisesti haastamattomia tehtäviä kohtaan. Se on tavallaan tuonut armahduksen: minä saan olla pitämättä tästä ja saan kokea olevani väärässä paikassa. Kärsin, mutta pian olen vapaa.

syysmöykky

Syksy etenee, olen viikko viikolta väsyneempi. Aluksi en jaksanut välittää elämän ja ajatusten kiertymisestä työn ja kodin ympärille, kaiken kutistumisesta, mutta nyt tekisi jo mieli tehdä asialle jotain. Yritän varovaisesti etsiä jotain, mikä saisi energiat kohdilleen. Eilen jaksoin raahautua pilatekseen ja siinä lattialla lapaa liu'uttaessani päätin ostaa kymmenen kerran kortin samaan kuntoilukeskukseen. Jospa vaikka kerran viikossa ottaisin hetken lisäliikunnalle, eikö se olisi hyvä. Sitten kun vielä teen päivittäisen pienen kävelylenkin iltahämärissä ja venyttelen jumittavat takareidet, niin hyvä. Eilinen iltahämy oli niin mainio ja raikas, että olo tuntui tosi hyvältä.

Syöminen on väsyneenä ongelmallista. Minä olen nimittäin niin väsynyt, etten ole saanut laitettua muuta kuin jotain pakasteesta otettua uuniin. Lisäksi saatan ottaa tomaatin, mutta on selvää, että tällainen on aivan katastrofaalista elimistöni kannalta. Aloitin hankkimalla erilaisia vitamiinituotteita, luotan epätoivoisesti mainosteksteihin lisätystä raudasta, kalsiumista, b-vitamiineista.. Olen melko varma, että tässä on kysymys siitä typerästä hemoglobiinista, joka minulla on joskus aiemminkin ollut hyvin huonoissa lukemissa. Se ei nouse aivan hetkessä, koska punasolut tuppaavat elämään jopa neljä kuukautta ja vasta uudet solut voivat olla pontevia ja hemoglobiinikkaita.

Hah, kaikkein epätoivoisin vahvistusyritys viime viikolla alkaa väkisinkin naurattamaan. Ostin nimittäin kaupasta halvimman lootan MAKSALAATIKKOA. Muistelin, että olen joskus pikkutyttönä pitänyt maksalaatikosta ja mitä siitä etten ole syönyt ehkä kymmeneen vuoteen juuri muuta lihatuotteita kuin kalaa ja nyt on hätätapaus kuolen ilman rautatujausta jne. Maksalaatikkoa siis lounaaksi. Ellotus alkoi jo siinä vaiheessa, kun maksahöyryt alkoivat leijailla ruokailuhuoneen mikrosta. Tervehenkiset työtoverit eivät huomenneet mitään, ja minä koetin olla aivan normaali, naama aivan peruslukemilla yritin sekoitella ruskeaa töhnää lautasellani.. Shokeeraava elämys: olin pyörtyä, oksentaa ja kuolla inhotuksesta! En mitenkään kehdannut kipata täyttä lautasellista ruokaa biojätteeseen. Yritin syödä, yritin lapioida ainesta sisääni hengittämättä. Pinnistelin puolivälilautaseen, loput pistin pois. Oikeasti, mikään ei voi maistua enempää sairaudelle ja kuolemalle kuin tuollainen sisäelinruoka.

Ei saarnauksen ilosta, vaan ihan mielenkiinnosta kirjoitan maksasta. Useinhan on niin, että lapsesta kun kasvetaan isommaksi, laajentuu syötävien ruokien määrä. En tullut ajatelleeksi, että voisi käydä myös toisin päin. Että entinen herkku muuttuu pöyristyttäväksi hirveydeksi. Elimistön vahvistaminen siis jatkukoon, mutta ilman äärimmäisiä otteita. Ehkä nuo keinotekoiset lisäainetuotteet piristävät sen verran, että pääsisin jossain vaiheessa tekemään itse ruokaa, liottamaan siemeniä ja muuta sellaista.

Ja olen minä lukenutkin. On hauskaa ottaa kirjahyllystä kirja summamutikassa, kivan kannen takia tai siksi, että kissa on pudottanut juuri sen lattialle. Pari päivää sitten löysin Böllin novellikokoelman Tohtori Murken kootut tauot ja muita satiireja (vuodelta 1958). Jostain syystä en ole koskaan ollut kovinkaan kiinnostunut Böllistä, mutta nytpä oli otollinen tilaisuus tutustua hänen tuotantoonsa. Kun en odottanut yhtään mitään, sain yllättyä iloisesti. Kertomukset olivat jotenkin "sodan jälkeisiä", niissä oli jotain väsynyttä. Sama väsymys on kai samalla aikakaudella niissä kuuluisissa ranskalaisissa kirjoissa, joista minä en niinkään pidä. Se eksistentialismi on minusta ollut aina niin tupakankatkuista ja yläluokkaisen hapanta. Mutta puhutaanpa Nietzschestä tai Kierkegaardista, heistä velttous on kaukana..!

Ai niin, Böll. Minä nautin hänen kertomuksiensa absurdeista asioista. Kummalliset jutut vain ovat, ilman rummun päristystä, ilman että kenenkään pitäisi ampua tai inhota. Ranskalaiset kirjailijat haluavat kertoa siitä, kuinka ainutlaatuisia ja kärsiviä yksittäiset ihmiset ovat. Muu maailma on heihin nähden lattea ja karkea. Böllin hahmoilla on omat juttunsa, mutta merkitys ei ole tyystin kadonnut. Merkitys ja mieli saattaa näyttää näivettyneeltä tai naurettavalta, mutta se kuitenkin on. Kenties lukijan olisi tarkoitus ahdistua Milla-tädin joulusairaudesta tai Wunsiedelin tehtaan virkailijasta, joka löytää kutsumustyönsä hautaustoimiston surija-näyttelijänä? En tiedä, mutta jotain iloista kapinaa heissä on.

Minulla taitaa olla puheripuli. Pilateksesta maksalaatikon kautta Bölliin..

Kurjin retki ever

Huh, olen kävellyt tänään enemmän kuin koskaan elämäni aikana (yhdellä rupeamalla)! Aamulla päätin lähteä retkelle Metsään. Ei siis puistoon tai pusikkoon, vaan erään lammen vieritse maakuntauraa pitkin eräälle aarnialueelle. Ei tullut mieleenkään epäillä, että kartanlukutaidossani olisi jotain puutteita. Tai että paikallinen ulkoilukartta olisi jollain tavoin epäilyttävä. Eipä tullut mieleen myöskään kompassin tarpeellisuus. Puhumattakaan siitä, että olisin jättänyt keittiön pöydälle lapun suunnitelmastani..

Retken alkupuolisko oli mukava. Rakastan syksyistä metsää! Riivin viimeisiä vatukoita ja pulleita mustikoita puskista ja olin olevinani Nuuskamuikkunen. Vapaa ja onnellinen, matkalla kohti tuntematonta. No, kävinhän minä siellä aarnialueella pari vuotta sitten, mutta silloin poljettiin turvallisesti isoa tietä pitkin. Valitsemani metsäreitti on syrjässä liikkujien pääväyliltä ja kaikista kaukaisimmat polut ovat alkaneet kasvaa umpeen. Ajatella, kaupungin viralliseen ulkoilukarttaan on merkitty polkuja, jotka hädin tuskin näkyvät aluskasvillisuuden seasta. Yhden ylle oli kaatunut valtava mänty ja erästä polkua pitkin kulkiessa joutui osittain lahonneille ja vaaralliselle pitkospuille, jotka loppuivat vielä kesken ja pakottivat kulkijan kahlaamaan nilkkoja myöten suossa. Onkohan maakuntaura hieman liioitteleva titteli tuollaiselle kulkuväylälle?

Harvoin minua pelottaa metsässä, mutta nyt tuli hieman epämukava olo ja siksi vähän kiukkuisakin. Mitä jos liukastuisin ja loukkaantuisin? Kukaan ei osaisi etsiä minua sellaisesta korvesta.. Vain korppien kaluamat luut löytyisivät joskus kolmen vuoden päästä.. Reitti oli kyllä muuten hieno. Suolta kapusin korkealle mäelle, joka oli joskus hakattu metsästä paljaaksi. Siellä pelmusi lauma korppeja. Onnistuin myös säikäyttämään liikkelle jonkun ihme hanhen, joka piti karmeaa ryskettä räpiköidessään pakoon. Ai miten helpotuin, kun mutkan takaa ilmestyi näkyviin talo. Ihana punainen talo! Olen löytänyt toistenkin syrjäisten metsäreittien varrelta vanhoja omakotitaloja, jotka ovat aivan asuttuja. Ne eivät kuulu oikein mihinkään asuinalueeseen ja ovat usein vähän ränsistyneitä ja pihoistaan villejä. Innostun kovasti tällaisista talolöydöistä, koska ne ovat aivan toisesta maailmasta, eivät oikein kuulu latteaan kaupunkiini. Kummallisia rakennusmönkiäisiä, jotka viihtyvät omistajineen omissa oloissaan.. Tällä kertaa bongasin asukkaankin. Autoaan puunaava partasetä oli törmännyt ennenkin pihallaan eksyneisiin retkeilijöihin. Itse asiassa polku aarnialueelle alkoi aivan hänen talonsa kohdalta.

Ei siinä sen kummempaa, olin jo niin väsynyt, että toivoin vain pääseväni heti järvelle ja notskipaikalle, joka oli retkeni äärimmäinen piste. Siellä pääsin siemailemaan hunajateetä ja syömään sämpylää. Kotiin pääsy kestikin sitten aika monta tuntia. En löytänyt niitä metsittyneitä polkuja, joita pitkin olin tullut. Itse asiassa onnistuin eksymään aika pahasti. Ja kyllä, sain kokea klassisen eksymiskuvion, ympyrän kiertämisen. Kävelin määrätietoisesti ehkä muutaman kilometrin ja luulin saapuvani tutulle lammelle. Ei, mutkan takaa alkaakin sama hiekkatie, josta olin lähtenyt yli puoli tuntia aiemmin.. Olenkohan koskaan ollut yhtä epätoivoinen kuin silloin? Olin jo niin väsynyt ja pyörällä päästäni, että kartasta ei ollut enää mitään apua. Ei kun uudelleen samaan kivikkoon, samoille pitkospuille ja saman pihlajan alta. On pakko kääntyä risteyksestä sellaiseen suuntaan, jossa kyltti osoittaa kartalla tuttuun paikkaan. Kotiin oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja polviin sattui ja pää oli tyhjä ja ajatukset jurnuttivat väsyneesti. Huvittelin muotoilemalla mahdollisimman ilkeitä ilmaisuja kuviteltuun valituskirjelmään, jonka ajatuksissani lähettäisin jollekin sopivalle syntipukille, joka olisi syypää metsäreittien kurjaan tolaan. Jonkun muunhan tästä tragediasta on oltava vastuussa!

Kummallista kyllä, vaikka retki oli objektiivisesti arvioiden turhauttava ja kurja, en ole siitä erityisen harmistunut. Se vain oli sellainen. Joskus on raskasta ja joskus virhearviointeja sattuu. Näin sentään hanhen, suuren haukan ja korpit myrskypilviä vasten. Ja ehkä on hyväkin, että olen saanut retkeily-XP:tä eksymisestä! Enää en ainakaan lähde pitkälle ilman kompassia. Huomenna sitten ihan muita juttuja.

Joskus puserrun ahtaalle

Kummallinen kesä. Yksi harjoittelu loppuu, työ alkaa, työ loppuu, toinen harjoittelu alkaa ja jatkuu edelleen. Olin enimmäkseen muualla kuin kotonani. Pyöräillessäni milloin mihinkin suuntaan olen katsellut kesän kulumista, siihen osaa ottamatta. En ole loikoillut juurikaan nurmilla tai käynyt retkillä muualla kuin lähimmillä kirpputoreilla. En ole matkustanut minnekään, enkä edes käynyt ratsastamassa. Olen harrastanut työmatkamietteitä ja seurustellut erään perheen kanssa enemmän kuin tarpeeksi.

Uusi harjoittelupaikka on omanlaisensa yhteisö. Totutteluvaihe on minulle aina kamala, vaikka olisi kyse kuinka hyvästä ja kivasta paikasta. Minulla ei ole toimivaa suojakuorta ulkoisia vaikutteita vastaan ja työssä uusien työtovereiden ajatukset ja olettamukset käyvät lävitseni. Huomaan joutuvani johonkin aikuisen olemisen virtaan, joka lataa minut kummallisilla jännitteillä. Aivan kuin olisin hieman väärin, jossain on hieman kitkaa.. Sellainen on henkinen positio työpäivän ajan, ja sitten poljen kotiin, enkä jaksa tehdä tai ajatella mitään.

Kestää kokonaisen viikon, ennen kuin tajuan. Tajuamista ennakoi kauheat pakoajatukset: mitä ihmettä minä teen tällä alalla, minähän vihaan ihmisiä, enhän minä voi.. Ja ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi: lueskelin todella kaihoisalla mielellä kuvauksia julkisoikeuden opinnoista. Ainakin kaksi päivää haaveksin virasta, jonka haltija saisi istua työhuoneessa, tukevan oven takana koko sen ajan, mikä töissä yleensä on oltava. Saisi ratkaista ihania, loogista ajattelukykyä kutkuttavia ongelmia ja kerran viikossa sitä kävisi pitämässä jonkun powerpoint-esitelmän jossain kuivassa kokoushuoneessa. Eikä tarvitsisi piitata juuri kenestäkään.

Aina kun olen henkisessä pinteessä, haaveilen uudenlaisista opinnoista. Sallin sen itselleni muutamaksi päiväksi, vaikka se on aivan hölmöä..

Tajuaminen kuitenkin tulee. Tajuan, että ongelma tosiaan on ympäristössä, ei varsinaisesti minussa. Ongelma tiivistyy seuraavaan ajatukseen: tässä työyhteisössä minä olen rehellisesti sanottuna HULLU. Jos kertoisin lukevani vapaapäivänäni Tove Janssonin muumikirjoja tai nukkuvani kahdet päiväunet päivässä ja syöväni sitten kaksi suklaavanukasta, minua pidettäisiin aivan sekona. Tai ei vain pidettäisi, vaan minä aivan oikeasti olisin siinä yhteisössä seko.

Siellä ollaan ammattilaisia, jotka harrastavat terveellisiä elämäntapoja, hoitavat lapsia ja ovat korostetun tavallisia. He suhteuttavat itsensä asiakkaisiin, jotka EIVÄT ole tavallisia- he nimittäin ovat vähän vinksallaan. Heidän puheilleen voi pyöritellä silmiä kahvipöydässä. Minua ahdistaa vähän, kun en ole huomannut sen kaikkein vinksahtaneimman vinksahtuneisuutta, vaikka olen itse ollut niissä tilanteissa mukana todistamassa. Ei kai siinä muuta voi ajatella kuin olevansa samanlainen, ymmärtävänsä liiankin hyvin olemassaolon raastavuuden ja tasapainon haurauden. Hah, ja sitten pitäisi näytellä vähän niinkuin ammattilaista, sellaista, joka tietää ja osaa johdattaa takaisin tavallisten pariin.

No, tajusin kuitenkin ja se on tärkeintä. On yhtä aikaa järkyttävää ja henkisesti virkistävää hoksata jälleen kerran kaiken tulkinnan hauraus, ja se epävarmuus, jonka aina välillä unohtaa. En minä ole turvassa, vaikka välillä niin kuvittelenkin. En voi olla olematta herkkä, jättää miettimättä, havaitsematta.. Ja niin minun elämäni kulkee, ei millään muulla tavalla.

Tee uudelleen

Elämällä on tapana kulkea johonkin suuntaan. Joskus heitetään noppaa. Valitaan toinen ja jätetään toinen. Joskus minä huvittelen katsomalla taaksepäin risteyskohtiin, joissa olen valinnut jonkin asian toisen asian sijasta. Jos olisin silloin ollut rohkeammassa mielentilassa, jos olisin jättänyt menemättä sinne, jos olisinkin jatkanut sitä asiaa.. Huvittelu on ehkä väärä sana, koska saan risteysten muistelusta eksistentiaalisia vilunväristyksiä. Muutamia elämän käännekohtiin johtaneita päätöksiä voin jäljittää yhteen ajatukseen ja yhteen fyysiseen tekoon. Ja yksi teko johtaa yhdelle polulle, jonka kulkeminen tekee minusta erilaisen. Koskaan en harmittele vanhoja valintojani, koska ne ovat kuitenkin tehneet minut. Silti se on kummalista ja hassua mietittävää.

Luulisin, että Jumalaan uskominen on eräänlainen vastaveto minän rakentamiselle. Hän on takuuna sille, että me olemme olleet aina ja säilymme aina. Lapsena ällistyin vuosiksi siitä ajatuksesta, ettei minua välttämättä olisi olemassakaan. Että minä tällaisena ainutlaatuisena tyttönä olin täysi sattuma. Että jos äiti olisi mennyt naimisiin sen toisen kanssa, jos pappa ei olisi mennyt rengiksi sinne yhteen taloon, jos joku esi-isä olisi tehnyt jotain muuta.. Kyllä minä uskoin pitkään Jumalaan. Vasta vuosien kuluttua hoksasin sinänsä kiehtovan minä-ajatuksen erheellisyyden. Totuus on silti vieläkin kiehtovampi. Minä olenkin ihmiskoneeseen painunut tapahtumien ketju ja kiihkeä elämänhalu.

Luin juuri kadonnutta ja jälleen löytynyttä päiväkirjaani niiltä vuosilta, jolloin olin noin 12-14-vuotias. Aiemmin olen pitänyt itseäni jatkumona lapsesta aikuiseksi, edelleenkin samana tyyppinä, joka 4-vuotiaana istui postiluukun alla lukemassa Suurta Lelukirjaa (vai mikä se mainoslärpäke oli?) ja haaveilemassa ensimmäisestä My Little Ponysta. Lukiessani varhaisteini-iälleni osuneista tapahtumista pystyin nauramaan menneisyyteni suurille tragedioille, aivan kuin vieraan lapsen hassutuksille. Yhteys oli katkennut, vaikka muistot ovat minun. Muistot ovat muuttuneet oikeista muistoista päänsisäiseksi tekstiksi ja irralliseksi kertomukseksi jostain, mitä minulle on joskus tapahtunut. Joku kipeä asia saattaa edelleen tuntua häiveenä jossain kohtaa kehoa, mutta olen varma, että sekin haalistuu ja lopulta katoaa. En minä enää ole kovinkaan paljon se ihminen, joka noita asioita on kirjoittanut.

Jostakin syystä vanha päiväkirja sai minut perustamaan uuden kansipäiväkirjan, pitkästä aikaa. Ehkä se säilyisi ihmettelyn välineenä tulevaisuuteen, siihen aikaan, kun olen taas eri. Olen kuullut jonkun sanovan puoliksi leikillisesti, että on hyvä pitää päiväkirjaa niitä aikoja varten, kun muisti alkaa murenemaan ja on vaikeaa hahmottaa, kuka on. Miltähän mahtaisi tuntua omalla käsialalla kirjoitetun tekstin lukeminen, joka on aivan vieras seikkailu ja silti, objektiivisten todisteiden mukaan itselle tosi? Se olisi varmaankin kamalaa. Minä luultavasti polttaisin kirjani vanhainkodin takassa ja palaisin askartelemaan joulukoristeita toisten mummojen kanssa.

Kas, en kirjoittanutkaan siitä, mistä oli tarkoitus. Tee uudelleesta. Joku toinen päivä sitten, se on aika hauska, ontologinen juttu.

Missä minä olen?

Jee, tänään ei ollutkaan menoa kasilta, vaan vasta kymmeneltä. Ehdin hyvin lorvaamaan tunnin tässä (siis kotosalla). Tiedossa on mielenkiintoinen kaksipäiväinen yliopistolla: siellä esitellään alani uusimpia tuulia, valmistuvia graduja sun muuta. Noin muuten tästä viikosta on tulossa aivan kammottava: muutto on jo lauantaina, ja olemme tuskin aloittaneetkaan pakkausta! Harjoittelua on joka päivä, harjoittelun rinnalla juoksee kolme kesäkurssia. Harkitsen jopa, että peruisin huomisen ratsastuksen ja omistaisin illan jollekin noista jutuista. Tarkemmin ajateltuna minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta! Ja minä taisin muuten vahingossa varata keskiviikolle yhden maastoratsastuksen, kun en tajunnut kiirettä.. Ääh.. Täytyy ajatella lauantaita, kun olemme väsyneinä ja onnellisina uudessa kodissa, kaikesta selviytyneinä. Se lauantai tulee kyllä.

Ai niin, pari yötä sitten uni jäi kiinni itse teossa: Toinen nukkui tuona yönä hieman huonosti, koska minä hihittelin ja nauroin niin kovasti unissani. Hän sitten kysyi, mitä unta näin, ja tällä kertaa unennäkijä suostui vastaamaan: "Et oli laadullinen palkinto ja mitaleita ja mä voitin kun mä olin niin hyvä terapoitava!"