hiihdellessä ja lainaillessa

Helmikuu on ollut hyvä. Olen päästänyt irti monesta ikävästä ja nyt olo on kevyt ja kiva. Kävin toissapäivänä hiihtämässä, ensimmäistä kertaa pariin vuoteen (se edellinen kerta oli pelokas kokeilu uusilla varusteilla). Sukset ovat keränneet parvekkeella siitepölyä ja jäätä muun romun seassa. Sunnuntai oli kuitenkin tyhjää täynnä ja olohuoneen ikkunasta näkyi reippaita ulkoilijoita. Toiset menivät vuorelle, toiset järvelle. Minä päätin järvijoukkoon, koska ajattelin tuntevani oloni turvallisemmaksi tasaisella jäällä.

Olin hyvin, hyvin huolestunut, kun järjestelin viatonta pikku retkeä. Ensinnäkin, en ollut syönyt kunnon aamupalaa. Mitä jos minua alkaisi heikottaa järven kaukaisimmassa päässä? Toiseksi, en tiennyt suksien voitelusta mitään. Minulla oli ainoastaan pitotarraa- ei mitään luistoaineita. Mitä jos en pääsisi rantaa pidemmälle vaan sukset juuttuisivat latuun? Kolmanneksi, en muista hiihdon tekniikasta mitään. Entä jos kanssaliikkujat nauraisivat huitomiselleni? Neljänneksi, mitä jos rikon jotain hiihtosäntöä liikun vaikka väärällä ladulla tai ja viidenneksi mitä pitää pistää päälle ettei tule kuuma tai kylmä ja vielä kuudenneksi--

Pääsin kuitenkin lähtemään, ja minulla oli IHANAA! Hiihtäminen on MAHTAVAA! Rakastan järveä, puuskatuulta, lunta, pehmeää liukumista ja kaislikon läpi tamppaamista. Kuvittelin puusuksilla kymmenen kilometrin koulumatkoja lykkivät mummot ja esiäidit ja tunsin iloa ja yhteenkuuluvuutta. Hiiteen kaikki neitilajit ja takaisin ladulle! Toki olin aivan puhki lykittyäni ympäri järveä ja sain pakarani ja jonkun peukalolihaksen kipeiksi, mutta ai sitä tunnetta. Toivottavasti lumi on maassa vielä silloinkin, kun palaan eteläretkeltä ensi viikonloppuna.

Toinen isopieni asia on se, että uskaltauduin vihdoinkin kirjastoon maksamaan sakkoni ja hankkimaan uuden kirjastokortin. Ajatella, että tuo viisi minuuttia vienyt tapahtuma vaati noin kolmen vuoden valmistelut.. Luulin, etten oikeasti tarvitsekaan kirjastokorttia yleiseen kirjastoon, koska meillä on kunnioitusta herättävä kotikirjasto ja koulukirjat saa jommasta kummasta korkeakoulukirjastosta. Sitäpaitsi lainakirjojen unohtaminen on minun kohdallani saavuttanut jo patologisen asteen- ajoissa palauttaminen ei vain ole ollut mahdollista. Nyt uskaltaudun aloittamaan henkilökohtaisen opin palauttamaan lainakirjat-projektin.

Olin jo unohtanut, kuinka mukavaa on kuljeskella kirjastossa ja hipelöidä esille aseteltuja uutuuskirjoja ja vasta palautettuja. Mukaan tarttuu herätekirjoja, jotka avaavat odottamattomia asioita. Otin Jacques Cousteaun seikkailukirjan Ihminen, orkidea ja mustekala, Helena Sinervon Runoilijan talossa (mistä minä olisin muistanut, että tämä olisi löytynyt kotikirjastosta) ja Torey Haydenin Sähkökissan. Siippa se jaksaa nyrpistellä nokkaansa näille huonostikirjoitetuille semitapauskertomuksille, mutta minua ne jaksavat kiinnostaa. Ehkä siksi, että Hayden välittää minulle vähän sitä maailmaa, jossa itse saatan työskennellä muutaman vuoden kuluttua. Ehkä opin jo vähän kärsivällisyyttä ja luovuutta.. Tai jotain.