Tee uudelleen

Elämällä on tapana kulkea johonkin suuntaan. Joskus heitetään noppaa. Valitaan toinen ja jätetään toinen. Joskus minä huvittelen katsomalla taaksepäin risteyskohtiin, joissa olen valinnut jonkin asian toisen asian sijasta. Jos olisin silloin ollut rohkeammassa mielentilassa, jos olisin jättänyt menemättä sinne, jos olisinkin jatkanut sitä asiaa.. Huvittelu on ehkä väärä sana, koska saan risteysten muistelusta eksistentiaalisia vilunväristyksiä. Muutamia elämän käännekohtiin johtaneita päätöksiä voin jäljittää yhteen ajatukseen ja yhteen fyysiseen tekoon. Ja yksi teko johtaa yhdelle polulle, jonka kulkeminen tekee minusta erilaisen. Koskaan en harmittele vanhoja valintojani, koska ne ovat kuitenkin tehneet minut. Silti se on kummalista ja hassua mietittävää.

Luulisin, että Jumalaan uskominen on eräänlainen vastaveto minän rakentamiselle. Hän on takuuna sille, että me olemme olleet aina ja säilymme aina. Lapsena ällistyin vuosiksi siitä ajatuksesta, ettei minua välttämättä olisi olemassakaan. Että minä tällaisena ainutlaatuisena tyttönä olin täysi sattuma. Että jos äiti olisi mennyt naimisiin sen toisen kanssa, jos pappa ei olisi mennyt rengiksi sinne yhteen taloon, jos joku esi-isä olisi tehnyt jotain muuta.. Kyllä minä uskoin pitkään Jumalaan. Vasta vuosien kuluttua hoksasin sinänsä kiehtovan minä-ajatuksen erheellisyyden. Totuus on silti vieläkin kiehtovampi. Minä olenkin ihmiskoneeseen painunut tapahtumien ketju ja kiihkeä elämänhalu.

Luin juuri kadonnutta ja jälleen löytynyttä päiväkirjaani niiltä vuosilta, jolloin olin noin 12-14-vuotias. Aiemmin olen pitänyt itseäni jatkumona lapsesta aikuiseksi, edelleenkin samana tyyppinä, joka 4-vuotiaana istui postiluukun alla lukemassa Suurta Lelukirjaa (vai mikä se mainoslärpäke oli?) ja haaveilemassa ensimmäisestä My Little Ponysta. Lukiessani varhaisteini-iälleni osuneista tapahtumista pystyin nauramaan menneisyyteni suurille tragedioille, aivan kuin vieraan lapsen hassutuksille. Yhteys oli katkennut, vaikka muistot ovat minun. Muistot ovat muuttuneet oikeista muistoista päänsisäiseksi tekstiksi ja irralliseksi kertomukseksi jostain, mitä minulle on joskus tapahtunut. Joku kipeä asia saattaa edelleen tuntua häiveenä jossain kohtaa kehoa, mutta olen varma, että sekin haalistuu ja lopulta katoaa. En minä enää ole kovinkaan paljon se ihminen, joka noita asioita on kirjoittanut.

Jostakin syystä vanha päiväkirja sai minut perustamaan uuden kansipäiväkirjan, pitkästä aikaa. Ehkä se säilyisi ihmettelyn välineenä tulevaisuuteen, siihen aikaan, kun olen taas eri. Olen kuullut jonkun sanovan puoliksi leikillisesti, että on hyvä pitää päiväkirjaa niitä aikoja varten, kun muisti alkaa murenemaan ja on vaikeaa hahmottaa, kuka on. Miltähän mahtaisi tuntua omalla käsialalla kirjoitetun tekstin lukeminen, joka on aivan vieras seikkailu ja silti, objektiivisten todisteiden mukaan itselle tosi? Se olisi varmaankin kamalaa. Minä luultavasti polttaisin kirjani vanhainkodin takassa ja palaisin askartelemaan joulukoristeita toisten mummojen kanssa.

Kas, en kirjoittanutkaan siitä, mistä oli tarkoitus. Tee uudelleesta. Joku toinen päivä sitten, se on aika hauska, ontologinen juttu.