Kurjin retki ever

Huh, olen kävellyt tänään enemmän kuin koskaan elämäni aikana (yhdellä rupeamalla)! Aamulla päätin lähteä retkelle Metsään. Ei siis puistoon tai pusikkoon, vaan erään lammen vieritse maakuntauraa pitkin eräälle aarnialueelle. Ei tullut mieleenkään epäillä, että kartanlukutaidossani olisi jotain puutteita. Tai että paikallinen ulkoilukartta olisi jollain tavoin epäilyttävä. Eipä tullut mieleen myöskään kompassin tarpeellisuus. Puhumattakaan siitä, että olisin jättänyt keittiön pöydälle lapun suunnitelmastani..

Retken alkupuolisko oli mukava. Rakastan syksyistä metsää! Riivin viimeisiä vatukoita ja pulleita mustikoita puskista ja olin olevinani Nuuskamuikkunen. Vapaa ja onnellinen, matkalla kohti tuntematonta. No, kävinhän minä siellä aarnialueella pari vuotta sitten, mutta silloin poljettiin turvallisesti isoa tietä pitkin. Valitsemani metsäreitti on syrjässä liikkujien pääväyliltä ja kaikista kaukaisimmat polut ovat alkaneet kasvaa umpeen. Ajatella, kaupungin viralliseen ulkoilukarttaan on merkitty polkuja, jotka hädin tuskin näkyvät aluskasvillisuuden seasta. Yhden ylle oli kaatunut valtava mänty ja erästä polkua pitkin kulkiessa joutui osittain lahonneille ja vaaralliselle pitkospuille, jotka loppuivat vielä kesken ja pakottivat kulkijan kahlaamaan nilkkoja myöten suossa. Onkohan maakuntaura hieman liioitteleva titteli tuollaiselle kulkuväylälle?

Harvoin minua pelottaa metsässä, mutta nyt tuli hieman epämukava olo ja siksi vähän kiukkuisakin. Mitä jos liukastuisin ja loukkaantuisin? Kukaan ei osaisi etsiä minua sellaisesta korvesta.. Vain korppien kaluamat luut löytyisivät joskus kolmen vuoden päästä.. Reitti oli kyllä muuten hieno. Suolta kapusin korkealle mäelle, joka oli joskus hakattu metsästä paljaaksi. Siellä pelmusi lauma korppeja. Onnistuin myös säikäyttämään liikkelle jonkun ihme hanhen, joka piti karmeaa ryskettä räpiköidessään pakoon. Ai miten helpotuin, kun mutkan takaa ilmestyi näkyviin talo. Ihana punainen talo! Olen löytänyt toistenkin syrjäisten metsäreittien varrelta vanhoja omakotitaloja, jotka ovat aivan asuttuja. Ne eivät kuulu oikein mihinkään asuinalueeseen ja ovat usein vähän ränsistyneitä ja pihoistaan villejä. Innostun kovasti tällaisista talolöydöistä, koska ne ovat aivan toisesta maailmasta, eivät oikein kuulu latteaan kaupunkiini. Kummallisia rakennusmönkiäisiä, jotka viihtyvät omistajineen omissa oloissaan.. Tällä kertaa bongasin asukkaankin. Autoaan puunaava partasetä oli törmännyt ennenkin pihallaan eksyneisiin retkeilijöihin. Itse asiassa polku aarnialueelle alkoi aivan hänen talonsa kohdalta.

Ei siinä sen kummempaa, olin jo niin väsynyt, että toivoin vain pääseväni heti järvelle ja notskipaikalle, joka oli retkeni äärimmäinen piste. Siellä pääsin siemailemaan hunajateetä ja syömään sämpylää. Kotiin pääsy kestikin sitten aika monta tuntia. En löytänyt niitä metsittyneitä polkuja, joita pitkin olin tullut. Itse asiassa onnistuin eksymään aika pahasti. Ja kyllä, sain kokea klassisen eksymiskuvion, ympyrän kiertämisen. Kävelin määrätietoisesti ehkä muutaman kilometrin ja luulin saapuvani tutulle lammelle. Ei, mutkan takaa alkaakin sama hiekkatie, josta olin lähtenyt yli puoli tuntia aiemmin.. Olenkohan koskaan ollut yhtä epätoivoinen kuin silloin? Olin jo niin väsynyt ja pyörällä päästäni, että kartasta ei ollut enää mitään apua. Ei kun uudelleen samaan kivikkoon, samoille pitkospuille ja saman pihlajan alta. On pakko kääntyä risteyksestä sellaiseen suuntaan, jossa kyltti osoittaa kartalla tuttuun paikkaan. Kotiin oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja polviin sattui ja pää oli tyhjä ja ajatukset jurnuttivat väsyneesti. Huvittelin muotoilemalla mahdollisimman ilkeitä ilmaisuja kuviteltuun valituskirjelmään, jonka ajatuksissani lähettäisin jollekin sopivalle syntipukille, joka olisi syypää metsäreittien kurjaan tolaan. Jonkun muunhan tästä tragediasta on oltava vastuussa!

Kummallista kyllä, vaikka retki oli objektiivisesti arvioiden turhauttava ja kurja, en ole siitä erityisen harmistunut. Se vain oli sellainen. Joskus on raskasta ja joskus virhearviointeja sattuu. Näin sentään hanhen, suuren haukan ja korpit myrskypilviä vasten. Ja ehkä on hyväkin, että olen saanut retkeily-XP:tä eksymisestä! Enää en ainakaan lähde pitkälle ilman kompassia. Huomenna sitten ihan muita juttuja.

Joskus puserrun ahtaalle

Kummallinen kesä. Yksi harjoittelu loppuu, työ alkaa, työ loppuu, toinen harjoittelu alkaa ja jatkuu edelleen. Olin enimmäkseen muualla kuin kotonani. Pyöräillessäni milloin mihinkin suuntaan olen katsellut kesän kulumista, siihen osaa ottamatta. En ole loikoillut juurikaan nurmilla tai käynyt retkillä muualla kuin lähimmillä kirpputoreilla. En ole matkustanut minnekään, enkä edes käynyt ratsastamassa. Olen harrastanut työmatkamietteitä ja seurustellut erään perheen kanssa enemmän kuin tarpeeksi.

Uusi harjoittelupaikka on omanlaisensa yhteisö. Totutteluvaihe on minulle aina kamala, vaikka olisi kyse kuinka hyvästä ja kivasta paikasta. Minulla ei ole toimivaa suojakuorta ulkoisia vaikutteita vastaan ja työssä uusien työtovereiden ajatukset ja olettamukset käyvät lävitseni. Huomaan joutuvani johonkin aikuisen olemisen virtaan, joka lataa minut kummallisilla jännitteillä. Aivan kuin olisin hieman väärin, jossain on hieman kitkaa.. Sellainen on henkinen positio työpäivän ajan, ja sitten poljen kotiin, enkä jaksa tehdä tai ajatella mitään.

Kestää kokonaisen viikon, ennen kuin tajuan. Tajuamista ennakoi kauheat pakoajatukset: mitä ihmettä minä teen tällä alalla, minähän vihaan ihmisiä, enhän minä voi.. Ja ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi: lueskelin todella kaihoisalla mielellä kuvauksia julkisoikeuden opinnoista. Ainakin kaksi päivää haaveksin virasta, jonka haltija saisi istua työhuoneessa, tukevan oven takana koko sen ajan, mikä töissä yleensä on oltava. Saisi ratkaista ihania, loogista ajattelukykyä kutkuttavia ongelmia ja kerran viikossa sitä kävisi pitämässä jonkun powerpoint-esitelmän jossain kuivassa kokoushuoneessa. Eikä tarvitsisi piitata juuri kenestäkään.

Aina kun olen henkisessä pinteessä, haaveilen uudenlaisista opinnoista. Sallin sen itselleni muutamaksi päiväksi, vaikka se on aivan hölmöä..

Tajuaminen kuitenkin tulee. Tajuan, että ongelma tosiaan on ympäristössä, ei varsinaisesti minussa. Ongelma tiivistyy seuraavaan ajatukseen: tässä työyhteisössä minä olen rehellisesti sanottuna HULLU. Jos kertoisin lukevani vapaapäivänäni Tove Janssonin muumikirjoja tai nukkuvani kahdet päiväunet päivässä ja syöväni sitten kaksi suklaavanukasta, minua pidettäisiin aivan sekona. Tai ei vain pidettäisi, vaan minä aivan oikeasti olisin siinä yhteisössä seko.

Siellä ollaan ammattilaisia, jotka harrastavat terveellisiä elämäntapoja, hoitavat lapsia ja ovat korostetun tavallisia. He suhteuttavat itsensä asiakkaisiin, jotka EIVÄT ole tavallisia- he nimittäin ovat vähän vinksallaan. Heidän puheilleen voi pyöritellä silmiä kahvipöydässä. Minua ahdistaa vähän, kun en ole huomannut sen kaikkein vinksahtaneimman vinksahtuneisuutta, vaikka olen itse ollut niissä tilanteissa mukana todistamassa. Ei kai siinä muuta voi ajatella kuin olevansa samanlainen, ymmärtävänsä liiankin hyvin olemassaolon raastavuuden ja tasapainon haurauden. Hah, ja sitten pitäisi näytellä vähän niinkuin ammattilaista, sellaista, joka tietää ja osaa johdattaa takaisin tavallisten pariin.

No, tajusin kuitenkin ja se on tärkeintä. On yhtä aikaa järkyttävää ja henkisesti virkistävää hoksata jälleen kerran kaiken tulkinnan hauraus, ja se epävarmuus, jonka aina välillä unohtaa. En minä ole turvassa, vaikka välillä niin kuvittelenkin. En voi olla olematta herkkä, jättää miettimättä, havaitsematta.. Ja niin minun elämäni kulkee, ei millään muulla tavalla.