Oo la laa

Elämä voittaa sittenkin ja kaikki asiat järjestyvät. Syksystä tuli tosiaankin paha, enkä ole siksi kirjoittanutkaan mitään. Marraskuun lopulla aloin taas syömään, muistamaan ja tarttumaan kouluasioihin. Kun lumi tuli, aloitin viikonlopun herätykset. Yksi lempiasioistani on talviaamu ennen puolta yhdeksää. Silloin, kun ei ole kiire ja voi rauhassa tuijotella pimeään. Ikkunasta on hiljainen kuusinäkymä ympäröivään metsään. Voi istua keittiön pöydän ääressä ja nähdä yhtäaikaa kahdesta ikkunasta.

Minulla on myös uusi lempiasia: kävelymatka polkuja pitkin ja vanhan omakotitaloalueen reunaa pitkin liikuntakeskukseen. Keräilen maagisia paikkoja, ja junaradan tienoilla on yksi sellainen. On vain kävelytie metsikön keskellä, talvellakin helisevä puro ja junarata. Joka kerta toivon, että juna viuhahtaisi pimeästä, mutta vielä en ole osunut kohdalle oikeaan aikaan. Kuuluu vain veden ääni. Aina sama pieni odotus, aina vain vesi vastaa.

Koulussa on ollut hieman raskasta, jaksolle on nimittäin osunut työläitä ja sekavia kursseja. Oman alan hyödylliset ja mielenkiintoiset kurssit ovat jääneet pienemmälle huomiolle, kun olen keskittynyt stressaaviin ikävyyksiin. Toki olen paljon oppinutkin. Nyt kaikki alkaa järjestyä, myös opinnäytetyöasia edistyy. Kevät tulee olemaan opiskelumielessä innostava ja haastava. Alan tekemään asiakastyötä jo tammikuussa, ja se jatkuu koko- tai osa-aikaisesti juhannukselle saakka. Välissä on luovien menetelmien kurssi ja muuta kiinnostavaa. Korostan: ei siis mitään muuta kuin kiinnostavuutta koko kevät! Miten paljon enemmän ymmärrän ja osaankaan juhannuksena?

En voi uskoa, että on aivan realistista haaveilla valmistuvansa vuoden päästä. Se tuntuu vapautukselta 20-vuotisen vankeustuomion jälkeen. Tänä syksynä olen kapinoinut rankasti luokassa istumista, löysää sosiaalista kanssakäymistä ja älyllisesti haastamattomia tehtäviä kohtaan. Se on tavallaan tuonut armahduksen: minä saan olla pitämättä tästä ja saan kokea olevani väärässä paikassa. Kärsin, mutta pian olen vapaa.