Eilen aamulla heräsin levottoman yön jälkeen tekstiviestiin. Tiesin katsomattakin, että se oli tervetuloa opiskelemaan-viesti koululta. Sinne siis, ja b-suunnitelmat voi unohtaa. Olen onnellinen. Kaiken tämän harhailun ja empimisen jälkeen minulla on ammatillinen kiinnekohta! Minulla on muutaman vuoden kuluttua lain suojaama ammattinimike. Vau!
Kävin tänään uudella koululla tarkoituksenani tavoittaa joku, joka osaisi vastata muutamiin kysymyksiin, mutta laitos näytti erityisen kuolleelta ja suljetulta. Seisoskellessani siinä pihassa jouduin omituiseen mielenkuohuun. Yliopistoon verrattuna tuo koulurakennus vaikutti kovin.. noh, ammattimaiselta. Nykyaikaiselta ja jotenkin etäiseltä, harvoille ihmisille suunnitellulta, vaikka oli pyörätuoliluiskat ja kaikki. Sairaalamainen tunnelma on tietenkin ymmärrettävää sairaalan vieressä, mutta tämä sama tunne valtasi minut, kun muinoin olin ensimmäisiä kertoja ammattikoululla.
Yliopistosta on tullut läheinen paikka ilman mitään kammoksumisia: se on keskellä kaupunkia, vierestä kulkee lenkkipolut ja siellä pyörii kaikenlaista porukkaa. Rakennukset ovat kotoisen nuhjuisia ja tunnistettavaa arkkitehtuuria, puistoalueet laajat ja huolella hoidetut. Uusi kouluni on syrjäinen laitos, jonne hautaudun melkein kolmeksi vuodeksi. Lähiympäristössä asutaan erityisasunnoissa, vähän kauempana on teollisuutta ja isoja teitä. En tunne olevani syrjässä maaseudulla, vaan juuri kaupungin kääntöpuolella: välialueella, jonne on sijoitettu epäkunnossa olevien ihmisten ja kasvottomien tavaravirtojen huolto.
Minulla on ollut aina jotenkin ongelmallinen suhtautuminen työhön ja ennen kaikkea työpaikkoihin. Useat työpaikat ovat jossain muualla kuin julkisissa tiloissa, ja juuri ajatus toimistoon tai muuhun suljettuun työrakennukseen hautautumisesta on ahdistanut jo lapsesta asti. Varhaisin mielikuvani työpaikasta on erään kaupungin sairaala, jossa ilmeisesti tätini oli töissä. Hatarassa mielikuvassa sekoittuu harmaat lattiat, valkoisten kaihtimien lävitse siivilöityvä iltapäivän valo, hiljaisuus ja virallinen tuoksu. Elämä on rakennuksen ulkopuolella, sisäpuolella on vain vieraat askareet ja kahdeksan tunnin odotus.
Minäkin olen työskennellyt kopeissa ja laboratorioissa. Siivoojan työn ainoa hyvä puoli oli se, että kopeissa sai vierailla, mutta pois pääsi jo muutaman tunnin kuluttua. Tutkin mielenkiinnolla ihmisten työhuoneita, katselin pöydille unohtuneita papereita ja perhekuvia. Tunsin yhteenkuuluvuutta erään virkanaisen kanssa, jolla oli sama harrastus kuin minulla. Pyyhin pikaisesti lattian ja tyhjensin roskakorin, sitten pois. Saankohan minä joskus oman työpöydän? Ikkunalaudan, jolle voin asetella kaktuksia? Työkavereita?
keskiviikko 9. heinäkuuta 2008
lauantai 5. heinäkuuta 2008
Ahdistunut henkilö istuu, kirjoittaa ja hikoilee
Kotona jälleen, viikon päämäärättömän vierailun jälkeen. Aika on pysähtynyt, lasken päiviä kahdeksanteen. Silloin selviää, pääsenkö kouluun vai joudunko toteuttamaan jonkun hataramman varasuunnitelman. Mieluummin ottaisin tämän uuden mahdollisuuden, koska ajatuksin päämäärättömiin ja epävarmoihin opintoihin kauhistuttaa. Tällä hetkellä vihaan yliopistoa. Mikä minut on sinne huijannut, opiskelemaan maailman teoreettisinta alaa? Minut? Oliko se joku epämääräinen kunnianhimo tai näyttämisentarve, joka sittemmin on kariutunut painavamman huomion alle, huomion siitä, ettei sivistyksestä tai itsensä kehittämisestä ole näissä ympyröissä tietoakaan? Että jos olisin halunnut olla akateeminen ja etevä, olisi minun kannattanut valita joku toinen ala? Että jos olisin halunnut kehittää itseäni, ei se ole minulle yliopistossa mahdollista?
Kirjoitin minulle. Periaatteessa käsillä olisi sivistysmahdollisuuksia, joihin olen yrittänyt tarttua vaihtelevalla menestyksellä. Olen lukenut, ollut ajoittain onnellinen ja omistautunut, mutta pian päätynyt siihen tulokseen (osittain lukemani pohjalta), ettei loputtomalla lukemisella ole mitään merkitystä elämän kannalta. Minulla ei ole ollut mitään visiota siitä, mihin kaikki lukeminen johtaa. Minulla ei ole osaamista tai intohimoa sellaiseen kirjoittamiseen, jolla voisin elättää itseni, joka olisi päämäärä sinänsä, tai edes väline minua varten. Pyh, ettenkö muka toivoisi sitä, ettenkö muka olisi pitänyt yllä pientä lapsellista illuusiota siitä, että olen uinuva filosofi, uinuva kirjailija ja taiteilija... Jos olenkin, niin tätä menoa se saa uinua maailman tappiin saakka.
En tiedä, voiko uusi suunta tuoda mitään helpotusta, mutta parin kuukauden kääntelyn ja spekuloinnin jälkeen se tuntuu edelleen hyvältä vaihtoehdolta. Ja jos tarkkoja ollaan, ei se suinkaan sulje pois aiempaa, vaan pikemminkin antaa suunnan. Minulla ei tosiaankaan ole mitään kykyä tai kokemusta käytännöstä, vaan olen viimeisimmän kymmenen vuoden aikana keskittynyt hedelmättömään spekulaatioon ja jättänyt tekemättä kaiken. Ihmekös tuo, jos mieli menee kieroon.
Ja muuten, en taida uskoa enää psykoanalyysiin. Aiemmin se on ollut kiehtova, uskonnonkaltainen tyyppirakennelma, mutta enää en oikein jaksa sitä. Tai jaksan taiteellisessa mielessä, David Lynch ja meditaatio-mielessä, mutta en enää jaksa.. Niin, no, jos se on avartavaa ajatuskoetta ja taiteellista tulkintaa (jota terapeuttinen työ ehdottomasti on) vakaampaa ja suorastaan tieteellisen ankaraa, niin en. En jaksa psykoanalyytikkoja, joilla ei ole minkäänlaista taiteellista kykyä. Se on niin väärin. Freud joutui laskemaan aseensa ahdistuksen kohdalla, mutta sitä ei nähdä minään tappiona. Ahdistus on selittämätön, se ei johdu puuttuvista peniksistä tai särkyneestä unelmasta, se vain on.
Minulla on tuttavana eräs henkilö, jonka tehtävänä on purkaa ahdistuksia ja saada jotain tolkkua mieliin. Ahdistuksesta hän ei kuitenkaan osaa sanoa mitään muuta kuin sen, minkä jo tiedän. Että se vain on, eikä sitä voi ajattelemalla poistaa. Saattaa olla joitakin ahdistuksenhallintamenetelmiä, muitakin kuin omatoiminen meditaatio, mutta niiden tehokkuudesta en tiedä. Luultavasti kyseessä on jonkinlainen uudelleenohjelmointi (kuten meditaatiossa), joka kuulostaa hieman ihmisystävällisemmältä kuin psykoterapia. Selvennykseksi: en pidä myöskään antipsykiatrisesta liikkeestä, joka uskomattomalla röyhkeydellä teilaa ihmisen, kokemuksen ja kärsimyksen. Yhtä törkeästi kuin terapeutin hymy ja jalan heilutus.
Lääkkeissä on se hyvä puoli, etteivät ne yritä pakottaa ketään. Ne vaikuttavat jos vaikuttavat, ja aiheuttavat tietyissä tilanteissa rehellistä, fyysistä pahoinvointia. Eri asia on tietenkin se, etteivät useimmat ihmiset, etenkään lääkkeitä syövät, osaa hallita omaa elämäänsä siinä määrin, että lääkkeillä olisi mitään mahdollisuutta. Tunnen perheen, joka on kollektiivisesti masentunut. Syöttäkää heille nappeja, niin mitään ei tapahdu. Ja mitä ihmettä terapiassa pitäisi tapahtua? Kukaan ei tiedä, mitä terapiassa oikeastaan tapahtuu. Olen lukenut aiheesta lukemattomia oppikirjoja, joissa puhutaan transferenssista, mallioppimisesta ja introspektiosta. Ne ovat termejä, jotka omalla tavallaan kuvaavat todelllisuuden matemaattista säntillisyyttä. Vielä ei olla päästy niin pieniin kvarkkeihin, että voitaisiin kuvata transferenssi ehdottomana lakina, mutta ainahan voimme leikkiä, että se todella on.
Tässä yhteydessä julkaisen virallisen ohjelmani masentuneiden parantamiseksi ja ahdistuneiden auttamiseksi. Noudatetaan kohta kohdalta niin kauan, että elämä muuttuu siedettäväksi.
1) Nouda lääkitys tohtorilta
2) Heitä televisio ikkunasta ja myös tietokone, jos et harrasta kirjoittamista
3) Irtisanoudu ikävistä ihmisistä
4) Valitse joku seuraavista terapiatoiminnoista
a) karate tai muu kamppailulaji
b) tanssi (mikä tahansa muoto käy)
c) pelaaminen (mikä tahansa hikilaji käy)
d) ratsastus
e) jooga
5) Hankkiudu eroon työstä, jos se on perseestä
6) Hanki kävelysauvat ja talveksi sukset, ja käytä niitä
7) Heitä jauheliha ja pihvit ikkunasta, ja opettele laittamaan ruokaa linsseistä ja parsakaalista
8) Hankkiudu eroon tavaroista ja osta tilalle kukkia (varastetut tai lahjoitetut pistokkaat kasvavat parhaiten)
Hah, tulikin mieleeni, että näin päiväunilla unta em. ohjelmaan liittyen: olin nuoruuden aikaisessa kodissani joidenkin ihmisten kanssa. Eräs tuttavani sytytti juuri vaatekaappiani tuleen, ja minä valikoin sieltä niitä vaatteita, jotka haluaisin säästää ryhtyessäni kerjäläiseksi. Punaiseen matkalaukkuuni pääsi muutama mekko ja harrastusvälineitä. Se oli tarkoitus haudata maahan, kunnes sitä taas tarvittaisiin.
Kirjoitin minulle. Periaatteessa käsillä olisi sivistysmahdollisuuksia, joihin olen yrittänyt tarttua vaihtelevalla menestyksellä. Olen lukenut, ollut ajoittain onnellinen ja omistautunut, mutta pian päätynyt siihen tulokseen (osittain lukemani pohjalta), ettei loputtomalla lukemisella ole mitään merkitystä elämän kannalta. Minulla ei ole ollut mitään visiota siitä, mihin kaikki lukeminen johtaa. Minulla ei ole osaamista tai intohimoa sellaiseen kirjoittamiseen, jolla voisin elättää itseni, joka olisi päämäärä sinänsä, tai edes väline minua varten. Pyh, ettenkö muka toivoisi sitä, ettenkö muka olisi pitänyt yllä pientä lapsellista illuusiota siitä, että olen uinuva filosofi, uinuva kirjailija ja taiteilija... Jos olenkin, niin tätä menoa se saa uinua maailman tappiin saakka.
En tiedä, voiko uusi suunta tuoda mitään helpotusta, mutta parin kuukauden kääntelyn ja spekuloinnin jälkeen se tuntuu edelleen hyvältä vaihtoehdolta. Ja jos tarkkoja ollaan, ei se suinkaan sulje pois aiempaa, vaan pikemminkin antaa suunnan. Minulla ei tosiaankaan ole mitään kykyä tai kokemusta käytännöstä, vaan olen viimeisimmän kymmenen vuoden aikana keskittynyt hedelmättömään spekulaatioon ja jättänyt tekemättä kaiken. Ihmekös tuo, jos mieli menee kieroon.
Ja muuten, en taida uskoa enää psykoanalyysiin. Aiemmin se on ollut kiehtova, uskonnonkaltainen tyyppirakennelma, mutta enää en oikein jaksa sitä. Tai jaksan taiteellisessa mielessä, David Lynch ja meditaatio-mielessä, mutta en enää jaksa.. Niin, no, jos se on avartavaa ajatuskoetta ja taiteellista tulkintaa (jota terapeuttinen työ ehdottomasti on) vakaampaa ja suorastaan tieteellisen ankaraa, niin en. En jaksa psykoanalyytikkoja, joilla ei ole minkäänlaista taiteellista kykyä. Se on niin väärin. Freud joutui laskemaan aseensa ahdistuksen kohdalla, mutta sitä ei nähdä minään tappiona. Ahdistus on selittämätön, se ei johdu puuttuvista peniksistä tai särkyneestä unelmasta, se vain on.
Minulla on tuttavana eräs henkilö, jonka tehtävänä on purkaa ahdistuksia ja saada jotain tolkkua mieliin. Ahdistuksesta hän ei kuitenkaan osaa sanoa mitään muuta kuin sen, minkä jo tiedän. Että se vain on, eikä sitä voi ajattelemalla poistaa. Saattaa olla joitakin ahdistuksenhallintamenetelmiä, muitakin kuin omatoiminen meditaatio, mutta niiden tehokkuudesta en tiedä. Luultavasti kyseessä on jonkinlainen uudelleenohjelmointi (kuten meditaatiossa), joka kuulostaa hieman ihmisystävällisemmältä kuin psykoterapia. Selvennykseksi: en pidä myöskään antipsykiatrisesta liikkeestä, joka uskomattomalla röyhkeydellä teilaa ihmisen, kokemuksen ja kärsimyksen. Yhtä törkeästi kuin terapeutin hymy ja jalan heilutus.
Lääkkeissä on se hyvä puoli, etteivät ne yritä pakottaa ketään. Ne vaikuttavat jos vaikuttavat, ja aiheuttavat tietyissä tilanteissa rehellistä, fyysistä pahoinvointia. Eri asia on tietenkin se, etteivät useimmat ihmiset, etenkään lääkkeitä syövät, osaa hallita omaa elämäänsä siinä määrin, että lääkkeillä olisi mitään mahdollisuutta. Tunnen perheen, joka on kollektiivisesti masentunut. Syöttäkää heille nappeja, niin mitään ei tapahdu. Ja mitä ihmettä terapiassa pitäisi tapahtua? Kukaan ei tiedä, mitä terapiassa oikeastaan tapahtuu. Olen lukenut aiheesta lukemattomia oppikirjoja, joissa puhutaan transferenssista, mallioppimisesta ja introspektiosta. Ne ovat termejä, jotka omalla tavallaan kuvaavat todelllisuuden matemaattista säntillisyyttä. Vielä ei olla päästy niin pieniin kvarkkeihin, että voitaisiin kuvata transferenssi ehdottomana lakina, mutta ainahan voimme leikkiä, että se todella on.
Tässä yhteydessä julkaisen virallisen ohjelmani masentuneiden parantamiseksi ja ahdistuneiden auttamiseksi. Noudatetaan kohta kohdalta niin kauan, että elämä muuttuu siedettäväksi.
1) Nouda lääkitys tohtorilta
2) Heitä televisio ikkunasta ja myös tietokone, jos et harrasta kirjoittamista
3) Irtisanoudu ikävistä ihmisistä
4) Valitse joku seuraavista terapiatoiminnoista
a) karate tai muu kamppailulaji
b) tanssi (mikä tahansa muoto käy)
c) pelaaminen (mikä tahansa hikilaji käy)
d) ratsastus
e) jooga
5) Hankkiudu eroon työstä, jos se on perseestä
6) Hanki kävelysauvat ja talveksi sukset, ja käytä niitä
7) Heitä jauheliha ja pihvit ikkunasta, ja opettele laittamaan ruokaa linsseistä ja parsakaalista
8) Hankkiudu eroon tavaroista ja osta tilalle kukkia (varastetut tai lahjoitetut pistokkaat kasvavat parhaiten)
Hah, tulikin mieleeni, että näin päiväunilla unta em. ohjelmaan liittyen: olin nuoruuden aikaisessa kodissani joidenkin ihmisten kanssa. Eräs tuttavani sytytti juuri vaatekaappiani tuleen, ja minä valikoin sieltä niitä vaatteita, jotka haluaisin säästää ryhtyessäni kerjäläiseksi. Punaiseen matkalaukkuuni pääsi muutama mekko ja harrastusvälineitä. Se oli tarkoitus haudata maahan, kunnes sitä taas tarvittaisiin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
