Omituisia tunnelmia

Eilen aamulla heräsin levottoman yön jälkeen tekstiviestiin. Tiesin katsomattakin, että se oli tervetuloa opiskelemaan-viesti koululta. Sinne siis, ja b-suunnitelmat voi unohtaa. Olen onnellinen. Kaiken tämän harhailun ja empimisen jälkeen minulla on ammatillinen kiinnekohta! Minulla on muutaman vuoden kuluttua lain suojaama ammattinimike. Vau!

Kävin tänään uudella koululla tarkoituksenani tavoittaa joku, joka osaisi vastata muutamiin kysymyksiin, mutta laitos näytti erityisen kuolleelta ja suljetulta. Seisoskellessani siinä pihassa jouduin omituiseen mielenkuohuun. Yliopistoon verrattuna tuo koulurakennus vaikutti kovin.. noh, ammattimaiselta. Nykyaikaiselta ja jotenkin etäiseltä, harvoille ihmisille suunnitellulta, vaikka oli pyörätuoliluiskat ja kaikki. Sairaalamainen tunnelma on tietenkin ymmärrettävää sairaalan vieressä, mutta tämä sama tunne valtasi minut, kun muinoin olin ensimmäisiä kertoja ammattikoululla.

Yliopistosta on tullut läheinen paikka ilman mitään kammoksumisia: se on keskellä kaupunkia, vierestä kulkee lenkkipolut ja siellä pyörii kaikenlaista porukkaa. Rakennukset ovat kotoisen nuhjuisia ja tunnistettavaa arkkitehtuuria, puistoalueet laajat ja huolella hoidetut. Uusi kouluni on syrjäinen laitos, jonne hautaudun melkein kolmeksi vuodeksi. Lähiympäristössä asutaan erityisasunnoissa, vähän kauempana on teollisuutta ja isoja teitä. En tunne olevani syrjässä maaseudulla, vaan juuri kaupungin kääntöpuolella: välialueella, jonne on sijoitettu epäkunnossa olevien ihmisten ja kasvottomien tavaravirtojen huolto.

Minulla on ollut aina jotenkin ongelmallinen suhtautuminen työhön ja ennen kaikkea työpaikkoihin. Useat työpaikat ovat jossain muualla kuin julkisissa tiloissa, ja juuri ajatus toimistoon tai muuhun suljettuun työrakennukseen hautautumisesta on ahdistanut jo lapsesta asti. Varhaisin mielikuvani työpaikasta on erään kaupungin sairaala, jossa ilmeisesti tätini oli töissä. Hatarassa mielikuvassa sekoittuu harmaat lattiat, valkoisten kaihtimien lävitse siivilöityvä iltapäivän valo, hiljaisuus ja virallinen tuoksu. Elämä on rakennuksen ulkopuolella, sisäpuolella on vain vieraat askareet ja kahdeksan tunnin odotus.

Minäkin olen työskennellyt kopeissa ja laboratorioissa. Siivoojan työn ainoa hyvä puoli oli se, että kopeissa sai vierailla, mutta pois pääsi jo muutaman tunnin kuluttua. Tutkin mielenkiinnolla ihmisten työhuoneita, katselin pöydille unohtuneita papereita ja perhekuvia. Tunsin yhteenkuuluvuutta erään virkanaisen kanssa, jolla oli sama harrastus kuin minulla. Pyyhin pikaisesti lattian ja tyhjensin roskakorin, sitten pois. Saankohan minä joskus oman työpöydän? Ikkunalaudan, jolle voin asetella kaktuksia? Työkavereita?