AMK vs. yliopisto

Ensimmäinen viikko uudessa koulussa lähenee loppuaan. Olen aivan ällistynyt ensinnäkin siitä, kuinka paljon meihin opiskelijoihin panostetaan. Meillä on opettajatutor, jonka johdolla opetellaan päivittäin opiskelijuutta. Hän vaatii kysymään, kertomaan opiskelusuunnitelmista, ajatuksista, kysymään vielä lisää. Itse selviäisin vähemmälläkin holhoukselta, mutta nuorien opiskelijoiden puolesta olen onnellinen. Muut opettajamme ovat käyneet omatoimisesti esittäytymässä, kertomassa kursseistaan ja elämästään erään pienen alan ammattilaisina. Rouva koulutuspäällikkökin on viettänyt muutaman tunnin luonamme ja keskustellut jokaisen apua tarvitsevan kanssa. Meillä on myös opiskelijatutoreita, jotka ovat henkilökohtaisesti huolehtimassa siitä, että löydämme tietojärjestelmästä oikeat kurssit, joille ilmoittautua.

Tässähän tuntee olonsa aivan kuningattareksi! Muistan, millaista oli tulla yliopistoon uudeksi opiskelijaksi. Perehdytykset olivat lähes täysin vanhempien opiskelijoiden hartioilla. Lehtorit ja assistentit esittäytyivät infotilaisuudessa ensimmäisenä päivänä, sen jälkeen heitä näki luennoilla. Muodollisesti meille oli nimetty tutoropettaja, jonka luona sai käydä kysymässä apua opiskeluongelmiin. En käynyt. Myös yliopistolla oli käytössä HOPS: vihreä lappunen, joka täytettiin todellisuudesta vieraantuneen amanuenssin huoneessa ja unohdettiin sen jälkeen pöytälaatikkoon. Juu, en ole edelleenkään opiskellut etnologiaa ja ranskaa nollasta asiantuntijatasolle asti, kuten tuo persoonallinen rouva suositteli. Tulin aivan itse siihen tulokseen, ettei sivuainesuunnitelma ollut kovinkaan realistinen.

Eilen olin pillahtaa itkuun liikutuksesta, kun sain käsiini koulun lahjoittaman kansion. Siihen on tarkoitus kerätä oppimisportfoliota koko opiskelujen ajalta. Kansio tulee olemaan konkreettinen todistusaineisto siitä, kuinka olen kasvanut ja oppinut muutaman vuoden aikana. Kansien väliin on tarkoitus tallentaa oppimistehtäviä, projektijuttuja, harjoitteluasioita, urasuunnitelmia ja itsearviointia. Kun epäilys omaa osaamista kohtaan iskee, voi tutkia kansiotaan ja vakuuttua taas, että on oikeilla jäljillä. Kiva ajatus, joka on varmasti oikeastikin toimiva. Voi, tuollaisesta portfoliosta olisi epämääräisillä humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla paljon iloa! Omaa osaamista ei ole helppoa tunnistaa, joten pieni pohtiminen vuosien varrella tekisi hyvää. Yritin miettiä, mitä osaamista omaan yliopistoportfoliooni olisi saattanut kirjautua:

- loistava kirjallinen viestintätaito
- analyyttiset ja kriittiset kyvyt
- esiintymistaito
- laaja tietämys käyttäytymisen ja inhimillisen toiminnan alueelta
- erinomaiset tiedonhankintataidot
- itseohjautuvuus
- erinomaiset ongelmanratkaisutaidot
- kielitaito

Huaah, noin paljon osaamista! Olen loistava! Miksi tajuan asian vasta nyt, kun yliopisto on joutunut huonoon valoon silmissäni? Ehkä tosiaan teen tutkinnon joskus loppuun, mutta luultavasti jollakin toisella pääaineella. Johtaminen voisi olla kaikkein hienoin, ehkä myös joku viestintäaine. Sosiaalipsykologiakin olisi äärettömän mielenkiintoista. Tällainen minä olen: aina katsomassa nykyisen tilanteen yli.

Ensimmäinen koulupäivä

No niin, elämäni ensimmäinen päivä ammattikorkeakouluopiskelijana on takana. Vielä ei tietenkään ole päästy asiaan, eikä päästä koko tämän viikon aikana, mutta otan nämä päivät itse- ja ryhmätutkimuksena. Olen aiemmin ollut täysin sokea yliopistoryhmälleni; mielestäni kaikki ympärillä pyörivät ihmiset ovat edustaneet koko ihmiskirjoa, eikä tyypillistä sen-ja-sen-aineen opiskelijaa ole ollut, puhumattakaan tyypillisestä yliopisto-opiskelijasta. Huomasin ajatteluvirheeni heti aamusta, polkiessani kohti koulua. Jo puolisen kilometriä ennen koulua havahduin siihen, että samaan suuntaan kanssani kulki normaalia enemmän naisia minihameissa ja vaalennetuissa hiuksissa.

Meitä on paljon aloittavien ryhmässä. Huomaan itsessäni laskelmoivia piirteitä: skannaan luokassa istuvia ihmisiä ja mietin, kenestä voisin pitää. Vietän muutaman seuraavan vuoden näiden ihmisten seurassa, teen ryhmätöitä ja harjoittelen. Olen kai tullut vanhemmiten niin itsekkääksi, etten haluaisi haksahtaa turhiin ihmissuhteisiin. Tutkin jo etukäteen, kenen kanssa voisi olla kivaa, kuka voisi jopa harrastaa kanssani ja nauraa samoille jutuille. Puhun muutamalle, arvioin ja katselen syrjäsilmällä. Tuolla tytöllä on kenties hienostunut huumoritaju, tuo taas vaikuttaa ihanan välittömältä. Tuossa seikkalijatar, tuossa yksi äideistä. Tuo tylsimys liimautui heti toisen samannäköisen tytön kylkeen.. Kuka noista vaatimattomista ja huomaamattomista tytöistä on se säkenöivän älykäs? Huomaanko hänet varmasti?

Ensimmäiset päivät ovat ratkaisevan tärkeitä, mitä sosiaalisiin suhteisiin tulee. Naiset löytävät parinsa tai pienet ryhmänsä hyvin nopeasti, jonka jälkeen ulkopuoliset ovat tunkeilijoita. Omassa tuttavapiirissäni ollaan ehkä hieman avoimempia, mutta tämä koulu on Naisten maailma. Täytyy olla skarppina, varmuuden vuoksi.

Viime viikonloppuna jouduin pitämään julkisen esitelmän vieraalla kielellä, vaikeasta aiheesta. Valmistelujen hetkellä meinasin romahtaa, päivää ennen olin melkein kuumeessa ja melkein psykoosissa. En vain voi tehdä sellaista, se on täysin mahdotonta! Minun maailmankaikkeuteeni ei kuulu esitelmien pito vieraalla kielellä. Menin kuitenkin luokan eteen ja jotakin kummaa tapahtui. Olin luokan edessä oma itseni, ja esitelmäni oli menestys. Järkyttävää, ihanaa! Sain niin kaunista lappupalautetta toisilta opiskelijoilta, että hymyilin koko päivän. Kotona laitoin laput ruskeaan kirjekuoreen yhdessä esitelmäni kanssa ja kirjoitin päälle päivämäärän. Ehkä esiinnyn toistekin, ehkäpä opettelen lisää ja laajennan hieman alaani...

odotellessa

Koulu alkaa ensi viikolla. Ala-asteaikaiset opettajat, kaverit ja ahdistukset ovat palanneet univalikoimaani. Yleisiä teemoja ovat huonosti valmistellut esitykset, unohdetut läksyt ja loputtomuuksiin venyvä viivyttely tehtävien äärellä. Tästä uniteemasta on myös olemassa harrastusversio: olen menossa ratsastustunnille tai kilpailuihin, enkä saa millään laitettua hevosta kuntoon. Aina tulee jotain muuta, unohdun juttelemaan toisten kanssa, menen vessaan, eksyn väärälle tallikäytävälle, en löydä satulaa...

Levottomuus siis kasvaa. Tämän päivän tehtävä on erään esitelmän valmistelu erästä yliopistokurssia varten. Kiemurtelen tässä kiusaantuneena ja yritän viivytellä vielä viimeisen minuutin ennen toimeen tarttumista. Aamujoogan aikana tunsin sietämätöntä epämukavuutta, ja kaksikymmentä minuuttia tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Yritin keskittyä hengitysten laskemiseen, mutta mieleen vyöryi aina vain uusia, jäykistäviä ajatuksia. Ardha Matsyendrasanassa huomasin tuijottavani maahan kulmat kurtussa, koko vartalo kiukkuisessa mytyssä.

Tavallaan olen kuitenkin ilon- ja odotuksensekaisessa olotilassa. Olen edelleenkin onnellinen uudesta opiskelupaikasta ja kaikesta siitä, mitä tulen kohta oppimaan. Minulla on ensimmäisessä jaksossa esimerkiksi fysiologiaa ja anatomiaa, johon en ole uskonut enää koskaan törmääväni. Ihanaa! Saan opetella luita ja lihaksia, verta ja muita jännittäviä juttuja. Tuntuu siltä, että olen päässyt tekemään ja oppimaan virallisesti niitä asioita, jotka aiemmin ovat olleet kiinnostavia harrastuksen ja yleisen kiinnostuksen puitteissa. Joskus aiemmin olen haaveillut fysioterapeutin ammatista, mutta se on kaatunut ryhmänohjaukseen. Minulla on alikehittynyt koordinaatiokyky, enkä ikinä pystyisi vetämään mitään aerobic-tunteja! Myöhemmin keksin megakiinnostavat selkäalat kiropraktiikka-naprapatia-osteopatia, mutta näiden alojen ihmisiä koulutetaan vain muutamassa paikassa, kaukana täältä.

Erään blogin innoittamana tein oman elämänsuunnitelmani. Ajatus on hupsu, aivan kuin elämää voisi suunnitella niin.. Minua on tähän mennessä ohjannut tunne ja elämä itse. Olen joutunut uusiin kaupunkeihin ja täydellisen suunnittelemattomiin työpaikkoihin, olen tutustunut aivan kummallisiin ihmisiin. Ihmettelen heitä, jotka valittavat työpaikan tai mahdollisuuksien puutetta, koska itse olen liikkeellä aina korvat pystyssä ja valmiina astumaan uudesta ovesta. Joka tapauksessa halusin tehdä oman suunnitelmani, joka olisi taas yksi mahdollisuus lisää.

Alkavalle syksylle suunnitelmani määrää säännöllistä liikuntaa ratsastuksen tueksi. Juu, sain idean! Alan harrastaa jotakin eksoottista kamppailulajia. Olen varma, että sille on aikaa muutamana iltana viikossa. Ensi kesälle suunnitelmani määrää työkokemuksen hankkimista omalta alalta. Ajattelin, että sen voisi hankkia ulkomailta, vaikkapa Englannista. Sille kaukaiselle vuodelle, jolloin täytän kolmekymmentä, on asetettu uusi päätöksenteko jatkon suhteen. Voin alkaa tekemään jatko-opintoja taideterapiasta tai osteopatiasta, kouluttautua pilates- tai joogaohjaajaksi tai tehdä yliopistotutkinnon valmiiksi. Suunnitelma auttoi ymmärtämään, ettei minulla voi vielä olla tietoa siitä, mikä näistä tulee tapahtumaan. Kuitenkin kaikki vaihtoehdot ovat olemassa, ja joku saattaa tulla osaksi elämääni.

Ja mihinkään liittymättä: posliinikukassani on nuppuja!