Uu la la! Neljä ikkunaa!

Olen etelässä viettämässä vappua. Minä en juhli, lueskelen vain puutarhakirjaa ja syön herkkuja. Sähköpostiin tuli ällistysviesti: Asuntotarjous! Tässä teille pilkkahintaan kolmio, ilmoittakaa jos otatte nämä 61 neliötä neljällä ikkunalla sopivan syrjäisessä lähiössä hyvillä ulkoilumaastoilla ja parvekkeella ja kaikella mahtavalla kolmannesta kerroksesta, melkein emännän koulun vierestä muuten, kiitos ja näkemiin. Päässä kuplii ja poksahtelee, olen niin jännittynyt, onnellinen ja iloinen! Tällä kertaa käymme katsomassa asuntoa ennen päätöstä, mutta mikä siinä voisi olla pielessä? Siellä on Keittiö. Saamme vihdoinkin ruokapöydän ja tilaa puuhalle. Siellä ei ole pimeää eteisloukkoa, eikä typeriä parvekelaseja. En meinannut saada unta yöllä, tanssin vain kuvitteellisessa olohuoneessa ja istuin kuvitteellisessa keittiössäni. Tein tällaisen hienon ehdotelman:

Voi voi, toivottavasti asuntojuttu onnistuu. Olisi hienoa saada noin iso koti. Koin jonkinlaisen havahtumisen joskus muutama kuukausi sitten, kun olin jo kirjoittanut valtavista romuvuorista ynnä muusta maallisesta mammonasta. Olen pitänyt tavoitteenani sitä, että voisi asua kaksiossa mukavasti, tavaroiden leviämättä ympäriinsä. Mutta miksi? Mistä olen keksinyt, että minun pitäisi voida tunkea itseni, puolisoni, eläimeni, kasvini, ompelukoneeni, sukseni, ratsastussaappaani, toppahousuni, pelini, lankavarastoni, kokkaustavarani, kirjani ja kaiken muun viiteenkymmeneen neliöön? Tosi asia on, etteivät ne mahdu. Minun pitäisi joko vaihtaa harrastukseni vähemmän varusteita vaativiksi tai sitten luopua pienestä kodista.

Asia olisi eri, jos voisimme levittäytyä luontevasti ulos, yhteisiin tiloihin ja ulkovarastoihin- en minä mitään omaa valtakuntaa muureinen tarvitse, pelkästään tilaa.. Sellaisia asumismahdollisuuksia on meidän kaupungissamme hyvin rajallisesti. Eräs kiva ja kodikas kommuuni olisi ollut, mutta kirjamme eivät olisi mahtuneet sinnekään. :P En myöskään ole valmis luopumaan puuhistani. Suomessa asumismukavuuteen luetaan parketti ja astianpesukone, mutta ei tilaa. Kun sanoin isälleni, että laitoimme hakemuksen kolmioon, hän kauhistui ja sanoi "Ei, ei, ei nyt todellakaan, ei, ei sentään.." Kun kysyin syytä hänen mielipiteelleen, oli se "No ei, ei". Onko se niin pöyristyttävää, että kahdella ihmisellä on yksi ylimääräinen huone työtä, ompelua, vieraita ja jumppaamista varten? Minä päätin, ettei. Päätin, että tilavaatimus puuhalle on kohtuullinen, enkä suostu enää luistamaan siitä.

Eläköön, puuha ja koti!

Hevonen ja meditaatio, osa 2

Viime ratsastustunnilla jouduin harjoittelemaan tosi vaikeaa tehtävää. Ensin tultiin tiukka kaari laukassa, sitten suoristettiin hevonen pikaisesti, siirryttiin käyntiin, nostettiin seuraavaa kurvia varten toinen laukka, jälleen kiemuran jälkeen hevonen suoraksi ja käyntiin, ja taas toinen laukka, kurvi ja käyntiin. Periaatteessa osaan kyllä pyytää hevoselta täsmällisesti oikean laukan, osaan taivuttaa kiemurassa ja osaan myös suoristaa hevosen ja pyytää käynnin laukan jälkeen. Kuitenkin kaikki tämä yhdessä tuntui aivan mahdottomalta. Hätiköin, unohdin pitää hyvän ohjastuntuman, pohkeet irtosivat kyljistä, katse karkasi maahan, laukka jäi laiskaksi, käyntisiirtymässä hevonen löpsähti vasten ohjaa...

Kun tarkemmin ajattelen, niin jännitys alkoi jo kauan ennen itse suoritusta. Ajatuksissani olen menossa jo seuraavassa kurvissa tai siirtymässä, enkä muista olla läsnä ja kuunnella hevosta, kertoa sille tarpeeksi hyvin, mitä pitäisi tehdä. Miten vaikeaa on ratsastaa askel kerrallaan! Pehmeästi ja myödäten, kuitenkin skarppina. Onneksi hevosystäväni on hyvä opettaja; kuumaverinen, innokas ja herkkä. Kerran olin puoli sekuntia omissa ajatuksissani, ja se käytti tilaisuutta hyväkseen ja nakkasi minut selästään. Mutta kun keskityn kerran tekemään oikein, kuuntelee se tarkasti ja pystyn puhumaan sen kanssa ajatuksen voimalla. Jalan pienestä heilahduksesta se nostaa laukan, kääntyy katseeni mukaan ja pysähtyy, kun hieman jännitän vatsalihaksiani.

On kauhistuttavaa ajatella, kuinka niin herkkä eläin hyväksyy kömpelömmänkin ihmisen selkäänsä. Jos jo kipittävä kärpänen aiheuttaa hännän huisketta, niin miltä tuntuu kymmeniä kiloja painava, hölskyvä ja puristeleva apina? Hevonen tuntee jokaisen jännityksen ja kiikkeryyden, mutta ei välttämättä sano mitään. Vaikka se tunne on varmaan helvetillinen.. Tavallinen ratsastuskoulun ratsu on oppinut sulkemaan itsensä jonkinlaiseen kummalliseen tilaan, jossa se ei reagoi yhtään mihinkään. Ratsastaja ajattelee, ettei se pistä pahakseen terävämpää potkaisua tai ohjista nykäisyä. On helppoa sortua karskiin viestintään, vaikka tietää hevosen tuntevan.

Kerran ratsastin eräällä tammalla, joka on hyvin miellyttävä ja helppo ratsastaa. Sen vuoksi se juoksee myös aloittelijoiden tunneilla. Minä osaan jo pyytää hevoselta muutakin kuin oikeaa suuntaa, ja pyysin tammalta tarkkoja siirtymisiä ja energistä ravia. Monta kertaa jouduin huomauttamaan aikailusta ja muiden asioiden ajattelusta kesken tehtävän, mutta sitten -sitten se hevonen heräsi. Horjahdettuani pysähdyksessä se kuopi vimmaisesti maata, sekunnin liian pitkästä pohjeavusta se huiski hännällään ja tehtävissä se luki kaikki ajatukseni. Yksi ja sama hevonen! Tuollainen hetki herättää kauhunsekaisen onnentunteen.

Itse olen eräänlaisessa umpikujassa ratsastustaidon oppimisen suhteen. Välillä koen onnistuneita hetkiä ja saan hevosen kuuntelemaan, mutta se on useimmiten aivan sattumanvaraista. En yksinkertaisesti osaa ajatella ja ratkaista ongelmia ratsailla, vaan annan luonnollisten (ja väärien) refleksien hallita. Ihmisen refleksit ovat katsominen ja raajoilla tarttuminen, mutta ratsailla niistä ei ole muuta kuin harmia. Jännittynyt katse jännittää myös lihakset ja peittää tärkeät syvätuntoaistimukset, jotka muutenkin pääsevät niin heikosti tietoisuuteen. Mutta miten ihmeessä opin käyttämään aivojani hevosen kanssa??

Klassisen ratsastuksen opettaja Soile Kokko harjoittaa myös meditaatiota ja sanoo, että meditoivan ratsastusoppilaan ja meditoimattoman välillä on suuri ero. Minä taas olen ajatellut meditaatiota itselleni hieman haitallisena harrastuksena, koska minulla on suuria vaikeuksia päästä liikkeelle ja jumitun helposti tuijottamaan seinää tai lintua -ilman meditaatiotakin. Toisaalta, hevosen selässä tyhjän tuijottamisesta ja ajattelemattomuudesta voisi olla hyötyä. Olemmehan me ratsastustunneilla jo laskeneet hengitystä, tehneet ravilisäyksiä suljetuin silmin ja harjoitelleet laajaa katsetta.

Yksi suurimmista ongelmista saattaa olla huonon ratsastuksen ja huonon kommunikaation selittely sillä, ettei vielä osaa tarpeeksi. Että oma istunta on liian vino ja kiikkerä, että kehossa on vielä liikaa jännityksiä ja apujen käytössä kömpelyyttä. Että hevonen ei voikaan ymmärtää, mitä yritän sille sanoa. Että kunhan hion vielä vuosikymmenen verran alapohkeeni asentoa, niin yhteistyölle on luotu pohja.. Luulenpa, että ongelma onkin aivan toisaalla, juurikin omissa ajatuksissa ja aivojen toiminnanohjauksessa ratsastuksen aikana. On helppoa kuunnella enemmän opettajaa kuin hevosta, joka puhuu minulle paljon vaikeampaa kieltä.