Uu la la! Neljä ikkunaa!

Olen etelässä viettämässä vappua. Minä en juhli, lueskelen vain puutarhakirjaa ja syön herkkuja. Sähköpostiin tuli ällistysviesti: Asuntotarjous! Tässä teille pilkkahintaan kolmio, ilmoittakaa jos otatte nämä 61 neliötä neljällä ikkunalla sopivan syrjäisessä lähiössä hyvillä ulkoilumaastoilla ja parvekkeella ja kaikella mahtavalla kolmannesta kerroksesta, melkein emännän koulun vierestä muuten, kiitos ja näkemiin. Päässä kuplii ja poksahtelee, olen niin jännittynyt, onnellinen ja iloinen! Tällä kertaa käymme katsomassa asuntoa ennen päätöstä, mutta mikä siinä voisi olla pielessä? Siellä on Keittiö. Saamme vihdoinkin ruokapöydän ja tilaa puuhalle. Siellä ei ole pimeää eteisloukkoa, eikä typeriä parvekelaseja. En meinannut saada unta yöllä, tanssin vain kuvitteellisessa olohuoneessa ja istuin kuvitteellisessa keittiössäni. Tein tällaisen hienon ehdotelman:

Voi voi, toivottavasti asuntojuttu onnistuu. Olisi hienoa saada noin iso koti. Koin jonkinlaisen havahtumisen joskus muutama kuukausi sitten, kun olin jo kirjoittanut valtavista romuvuorista ynnä muusta maallisesta mammonasta. Olen pitänyt tavoitteenani sitä, että voisi asua kaksiossa mukavasti, tavaroiden leviämättä ympäriinsä. Mutta miksi? Mistä olen keksinyt, että minun pitäisi voida tunkea itseni, puolisoni, eläimeni, kasvini, ompelukoneeni, sukseni, ratsastussaappaani, toppahousuni, pelini, lankavarastoni, kokkaustavarani, kirjani ja kaiken muun viiteenkymmeneen neliöön? Tosi asia on, etteivät ne mahdu. Minun pitäisi joko vaihtaa harrastukseni vähemmän varusteita vaativiksi tai sitten luopua pienestä kodista.

Asia olisi eri, jos voisimme levittäytyä luontevasti ulos, yhteisiin tiloihin ja ulkovarastoihin- en minä mitään omaa valtakuntaa muureinen tarvitse, pelkästään tilaa.. Sellaisia asumismahdollisuuksia on meidän kaupungissamme hyvin rajallisesti. Eräs kiva ja kodikas kommuuni olisi ollut, mutta kirjamme eivät olisi mahtuneet sinnekään. :P En myöskään ole valmis luopumaan puuhistani. Suomessa asumismukavuuteen luetaan parketti ja astianpesukone, mutta ei tilaa. Kun sanoin isälleni, että laitoimme hakemuksen kolmioon, hän kauhistui ja sanoi "Ei, ei, ei nyt todellakaan, ei, ei sentään.." Kun kysyin syytä hänen mielipiteelleen, oli se "No ei, ei". Onko se niin pöyristyttävää, että kahdella ihmisellä on yksi ylimääräinen huone työtä, ompelua, vieraita ja jumppaamista varten? Minä päätin, ettei. Päätin, että tilavaatimus puuhalle on kohtuullinen, enkä suostu enää luistamaan siitä.

Eläköön, puuha ja koti!