Kummallinen kesä. Yksi harjoittelu loppuu, työ alkaa, työ loppuu, toinen harjoittelu alkaa ja jatkuu edelleen. Olin enimmäkseen muualla kuin kotonani. Pyöräillessäni milloin mihinkin suuntaan olen katsellut kesän kulumista, siihen osaa ottamatta. En ole loikoillut juurikaan nurmilla tai käynyt retkillä muualla kuin lähimmillä kirpputoreilla. En ole matkustanut minnekään, enkä edes käynyt ratsastamassa. Olen harrastanut työmatkamietteitä ja seurustellut erään perheen kanssa enemmän kuin tarpeeksi.
Uusi harjoittelupaikka on omanlaisensa yhteisö. Totutteluvaihe on minulle aina kamala, vaikka olisi kyse kuinka hyvästä ja kivasta paikasta. Minulla ei ole toimivaa suojakuorta ulkoisia vaikutteita vastaan ja työssä uusien työtovereiden ajatukset ja olettamukset käyvät lävitseni. Huomaan joutuvani johonkin aikuisen olemisen virtaan, joka lataa minut kummallisilla jännitteillä. Aivan kuin olisin hieman väärin, jossain on hieman kitkaa.. Sellainen on henkinen positio työpäivän ajan, ja sitten poljen kotiin, enkä jaksa tehdä tai ajatella mitään.
Kestää kokonaisen viikon, ennen kuin tajuan. Tajuamista ennakoi kauheat pakoajatukset: mitä ihmettä minä teen tällä alalla, minähän vihaan ihmisiä, enhän minä voi.. Ja ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi: lueskelin todella kaihoisalla mielellä kuvauksia julkisoikeuden opinnoista. Ainakin kaksi päivää haaveksin virasta, jonka haltija saisi istua työhuoneessa, tukevan oven takana koko sen ajan, mikä töissä yleensä on oltava. Saisi ratkaista ihania, loogista ajattelukykyä kutkuttavia ongelmia ja kerran viikossa sitä kävisi pitämässä jonkun powerpoint-esitelmän jossain kuivassa kokoushuoneessa. Eikä tarvitsisi piitata juuri kenestäkään.
Aina kun olen henkisessä pinteessä, haaveilen uudenlaisista opinnoista. Sallin sen itselleni muutamaksi päiväksi, vaikka se on aivan hölmöä..
Tajuaminen kuitenkin tulee. Tajuan, että ongelma tosiaan on ympäristössä, ei varsinaisesti minussa. Ongelma tiivistyy seuraavaan ajatukseen: tässä työyhteisössä minä olen rehellisesti sanottuna HULLU. Jos kertoisin lukevani vapaapäivänäni Tove Janssonin muumikirjoja tai nukkuvani kahdet päiväunet päivässä ja syöväni sitten kaksi suklaavanukasta, minua pidettäisiin aivan sekona. Tai ei vain pidettäisi, vaan minä aivan oikeasti olisin siinä yhteisössä seko.
Siellä ollaan ammattilaisia, jotka harrastavat terveellisiä elämäntapoja, hoitavat lapsia ja ovat korostetun tavallisia. He suhteuttavat itsensä asiakkaisiin, jotka EIVÄT ole tavallisia- he nimittäin ovat vähän vinksallaan. Heidän puheilleen voi pyöritellä silmiä kahvipöydässä. Minua ahdistaa vähän, kun en ole huomannut sen kaikkein vinksahtaneimman vinksahtuneisuutta, vaikka olen itse ollut niissä tilanteissa mukana todistamassa. Ei kai siinä muuta voi ajatella kuin olevansa samanlainen, ymmärtävänsä liiankin hyvin olemassaolon raastavuuden ja tasapainon haurauden. Hah, ja sitten pitäisi näytellä vähän niinkuin ammattilaista, sellaista, joka tietää ja osaa johdattaa takaisin tavallisten pariin.
No, tajusin kuitenkin ja se on tärkeintä. On yhtä aikaa järkyttävää ja henkisesti virkistävää hoksata jälleen kerran kaiken tulkinnan hauraus, ja se epävarmuus, jonka aina välillä unohtaa. En minä ole turvassa, vaikka välillä niin kuvittelenkin. En voi olla olematta herkkä, jättää miettimättä, havaitsematta.. Ja niin minun elämäni kulkee, ei millään muulla tavalla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Abskissa, minun on jotenkin vaikeaa kuvitella, että "tavallisuuteen" tai ehkä oikeammin elämänhallinnan taitojen opetteluun voisi johdattaa kukaan, joka ensin leimaa toisen ennen kaikkea "epätavalliseksi" tai "kummalliseksi". Toki herkkyys nyt työntää kapuloita yhteen jos toiseenkin rattaaseen, mutta - on se myös voimavara. Ihan loistava voimavara.
Olen itse huomannut, että saan kaikkein tankeimmat kauhuni niiden ihmisten kanssa, jotka juuri jakavat maailman normaaleihin ja tärähtäneisiin. Ikään kuin olisi jokin raja. Jokin muukin kuin se raja, ettei pysty enää huolehtimaan itsestään materiaalisesti. (Tuskin kukaan omavaraiseen itsensä emotionaalisesti kaitsemiseen pystyy...)
Ehkä tässä on käynnissä kaksi erilaista jaksamisen metodia ihmistyössä: toinen perustuu erottumiselle ja pätevyyden korostamiselle, ikään kuin ulkoiselle asiantuntijuudelle, ja toinen, se sinun (ja minunkin) tapa taas samastumiselle, kuuntelemiselle, koskettamiselle. Joskus, kun itsellä on hätä (mietin sitä miten mua huimasi viime talvena ja menin peloissani lääkäriin), ensimmäinenkin ote tuntuu hyvältä, mutta lopulta toinen ote tuntuu tuottavan syvempää muutosta, vaivihkaisempaa ja pitkäkestoisempaa. Ensimmäisen suhteen kun käy helposti niin, että ryhdistäytyy niissä tilanteissa, ylikompensoi omaa foobisuuttaan ja epävarmuuttaan ja tempautuu reippauteen - tasan tarkkaan vuorovaikutuksen ajaksi. Mutta varmasti erilaiset ihmiset kokevat nämä varsin eri tavoin.
Olen ajatellut, että oma taipumukseni alalle johtaa nimenomaan herkkyydestä ja ymmärtämisestä. Tietyissä työporukoissa sitä pidetään jotenkin kyseenalaisena ominaisuutena, sekoamisen vaarana (En ikinä aio joutua sellaiseen paikkaan töihin, mutta tämä harjoittelu nyt on tässä). Olisikohan niin, että nimenomaan mielenterveyskuntoutujien kanssa pätemisasenne koetaan kaikkein turvallisimmaksi? Kun toisesta ei voi niin helposti osoittaa hoitoa tarvitsevaa syytä, on turvallisinta lukea lääkärin paperia ja ottaa ennakkoasenne.
Paikassani korostetaan opiskelijoille jatkuvasti "ammattimaista tapaa olla vuorovaikutusessa". Jotenkin tuollainen oletus saa aikaan minussa melkoisia lukkoja. Minusta tämä "ammatillinen vuorovaikutus" kuulostaa jotenkin valheelliselta kommunikaatiolta, oikeutukselta olla vähemmän tosissaan kuntoutujien kanssa.
Onneksi aika auttaa, muovaa sekä ryhmää että itseä ryhmän jäsenenä. Kenties oma paikka löytyy kenties jostain ihmisen, ammattilaisen ja itkuolkapään väliltä. Kiitos muuten viestistäsi: on rauhoittavaa kuulla, kuinka joku muukin joutuu pohtimaan toisten kohtaamista. Ei tarvitse olla aivan niin kiukustunut omille solmuilleen. :)
Lähetä kommentti