harakoita kaupungilla

Näin viime yönä unta.. Se liittyi hämärästi parvekkeen siivoukseen. Ja kouluun, pukuhuoneeseen ja lentämiseen. Joskus joku hassu uni on taustalla koko seuraavan päivän ajan, mutta ei tämä ainakaan. Tulin eilen illalla takaisin kotiin, ja nyt pitäisi siivoilla reippaasti. Toisaalta voisin lähteä retkelle mahdolliseen uuteen kotilähiöön.

Olisi mukavaa päästä asumaan syrjään, peräti 3,5 kilometrin päähän kaupungin keskustasta. Toisten mielestä keskusta on ainoa mahdollinen paikka asua, itse asiassa suurinta osaa ystävistäni ei saisi millään kilometriä kauemmaksi asumaan. Minä taas haluan niin laidalle ja niin metsän reunaan kuin mahdollista. Oikeastaan tuosta uudesta paikasta ei tarvitsisi mennä keskustaan, jos ei aivan erityisesti halua: koulu on samalla puolella kaupunkia, samoin kaupat, posti ja pieni kirjastokin. Keskustan voi sitten jättää kulttuuririennoille ja spesiaalille. Vaikka kaupunkimme keskustassa ei sinänsä ole valittamista, ei ole juurikaan autoja tai muuta ikävää.. Joskus vain tekee mieli vetäytyä syrjemmälle. Uuden lähiön naapurista alkaa koko kaupungin vähiten asuttu alue, eli lande, missä on hevosia ja aarniometsää.

Eilen olin erään kaupungin keskustassa siskon kanssa. Sisko on täysiverinen kaupunkinainen, shoppailija ja kiertelijä. Siinä sitten kävelin hänen perässään vaatekaupoissa ihmettelemässä. Minusta vaatekaupat ovat yksinomaan tylsiä ja ikäviä: kamalaa musiikkia ja tylsiä vaatteita ja tungosta tankojen välissä. Sitten saa kuitenkin olla varuillaan, ettei alennustangosta hyppää silmille joku päivän tunnelmaan sopiva tuo-on-pakko-saada-asia. Olimme myös vanhojen autojen tapahtumassa, ja siitä minä pidin. Totta kai keksin hetkeksi, että minun on PAKKO saada vielä joskus Pyhimys-Volvo tai ainakin vanha, vihreä Jaguar XJ6 (ajokortittomuus ei ole este haluamiselle). Se on kuitenkin turvallista hinkumista, koska se on täysin älytöntä. Joskus muinoin autot ovat kuitenkin olleet kauniita ja on selvää, että Pyhimys ylittää kauneudessaan kaikki maailman vaatteet.. On hauskaa haluta jotain typerää, koska silloin voi nauraa iloisesti omalle haluamiselleen.

Ilmeisesti meidän suvussamme (ja myös siipan suvussa, huomasin!) kulkee erityisen vahva harakkageeni. Mieli kiinnittyy niin äidillä, siskolla kuin minullakin tuskallisen tiukasti erilaisiin haluttaviin objekteihin. Isoja valintoja tehdessäni olen ottanut huomioon myös harakkageenini, ettei se vain pääsisi liikaa röyhähtämään ja tekemään minua onnettomaksi. Onnistuminen on kuitenkin rajallista: kun haluan ylevöityä kapitalismikritiikin parissa, huomaan olevani kokonaisen kirjaston omistaja. Kun kiinnostun käsitöistä, on minulla äkkiä laatikkokaupalla lankoja, käsityökirjallisuutta ja ties mitä välineitä- enemmän kuin varsinaisia käsityöprojekteja. Haluan uskotella itselleni, että hankintani ovat kuitenkin lähemmässä yhteydessä olemiseen kuin omistamiseen. En tiedä, pitääkö se paikkaansa. Äidilläkin on tarpeeksi soittimia orkesterin perustamiseen, mutta vielä hän ei ole opetellut soittamaan yhtäkään niistä.

Ajattelen, että vetäytymällä hieman syrjemmälle voisin helpommin oppia enemmän olemaan ja päästä vähän helpommin eroon omistamisen iloista. Toki henkinen tilani on paljon parempi kuin vuosi tai kaksi sitten, mutta kuitenkin. Viime viikolla olin ensivierailulla erään ystäväni luona, jonka kotona ei ollut kertakaikkiaan mitään ylimääräistä. Kyseessä ei suinkaan ollut mikään skandinaavinen sisustusilluusio, vaan rauhallinen tavarattomuus. Minua pelotti, koska en voinut tunnistaa tuollaista henkistä tilaa. Silti olen joskus haaveillut tulipalosta, joka veisi mennessään kaiken, mihin olen kiinnittynyt.