Tällaisina kiirepäivinä, jolloin matka kulkee aamuvarhaisella kotoa koululle, iltapäivällä koululta päiväunille, päiväunilta kiireesti tallille ja tallilta haisevana ja väsyneenä kotiin, on iltasuihkussa hyvä vaihtaa päivän kuulumiset. Armaani esittää ansiokkaasti valjaissa ulkoilevaa lättäkissaa ja minä intoudun näyttämään, kuinka Uusi Kissa on keksinyt roikkua postilaatikossa- käpälät rappukäytävään sojottaen. Sitten käydään seuraava keskustelu:
Siippa: Arvaa, kenen artistin kappale mulla on soinut päässä?
Minä: ?
Siippa: Mä esitän: di-di-di-dii, hm-hmm hm--
Minä: Öö.. Tuota.. *valaistunut ilme* Tohtori Sykerö!!
Siippa: No joo, kaipa Freddie Mercury muistuttaa Tohtori Sykeröä..
Minä: Eikä Tohtori Sykerö muuten ole edes artisti.. Khihi!
Vielä pitäisi jaksaa vähän kieliopintoja. Tällä hetkeltä tuntuu hyvältä olla kiireinen ja ihailla kalenterin täysiä aukeamia. Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut palavereja, ryhmiä, perehdytyksiä ja ties mitä muita tapahtumia, jotka saavat oloni tuntumaan erityisen läsnäolevaksi. Juuri nyt ei haittaa, vaikka olo ei muuten ole maailman paras, koska uusi rutiini pitää minut toiminnassa. Tiedän, että koululla ja ihmisten parissa mieli on aina paljon parempi kuin silloin, kun annan periksi yksinäiselle murjotukselle.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Uusia ikkunoita
Ja juuri kun pääsin ylpeilemään vuosikausien telkattomuudesta, kohtaan siippani eteisessä hömelön näköisenä. Kas, kun hän oli tilannut meille telkan. Telkan! Litteän ja ison telkan, joka vie kirjoilta metrin tilaa leveyssuunnassa. Mitä seuraavaksi? Pari pelikonsolia ja joku superstereoanlage? Olisikohan minun pitänyt kiukutella ja pakottaa toinen peruuttamaan tilauksen? En oikein osaa ajatella..
Kaipa sohvallekin voisi olla parempaa käyttöä kuin toimia vaatteiden levähdyspaikkana. Ehkä siinä voisi köllötellä romanttisesti, syödä herkkuja ja katsella hyviä elokuvia. Totta on, että väsyttävän päivän jälkeen sitä usein leviää tietokoneen ääreen, tai sitten tuoliin lukemaan Anna-kirjoja tai lehtiä. Se ei ole kovinkaan sosiaalista toimintaa, olla selin toiseen tai naama kirjassa. Siipan sosiaalisuusargumentti pehmitti pelkojani hieman. Oikeastaan toisen laiton teko aiheutti pikemminkin hellyyden- kuin ärtymyksenpuuskan.
Eilen oli ensimmäinen harjoittelupäivä. Vapisin sisäisesti ja olin hirveän peloissani, koska en tosiaankaan ole ollut lasten kanssa tekemisissä- ja pian minun pitäisi osata ohjata ryhmiä seikkailussa, leikissä ja toisten kanssa olemisessa. Oli kuitenkin ihan turhaa pelätä. Ensimmäinen ryhmä oli mainio! Ensimmäiseksi olimme hippaa, ja hiljainen pikkupoika tarttui tuosta vain käteeni. Siinä sitten juostiin ja naurettiin kuin vanhat tuttavat. Tempauduin ehkä liiaksikin mukaan leikkeihin ja välillä havahduin muistamaan ohjaajan roolini. Mutta miten ihmeessä minä voisin ottaa havainnoivan ja viileän asenteen, kesken leikin?
Terapia oli lapsista kivaa, mutta jotenkin on outoa ajatella, että näissä lapsissa ajatellaan olevan jotain korjaamisen varaa. Jossain toisenlaisessa maailmassa he olisivat varmaankin ihan normaaleja, toinen vähän hiljainen, joku kömpelö ja joku aina menossa suunapäänä. He kasvaisivat aikuiseksi, eläisivät ja olisivat kuten muutkin. Mutta on karua, etteivät he selviäisi kunnialla meidän yhdeksän vuoden peruskoulusta. Voin kuvitella, että se voi olla suorastaan kidutusta. Peruskoulu on niin vaativa, että lasten pitää olla seitsemän vuoden iässä juuri tietynlaisessa kognitiivisessa ja motorisessa kuosissa, että voivat selvitä. Niinpä pieniinkin ongelmiin puututaan aika äkkiä, mennään tutkimuksiin ja hoitoon hyvissä ajoin ennen koulun alkua.
Aiemmin ei ole tullut mieleenikään, että erikoistuisin lapsiin. Mielessäni on ollut lähinnä mielenterveyspuoli ja tulevaisuudessa siintävät taide- ja liiketerapian koulutukset. Saattaa olla, että suunnitelmat muuttuvat. No, haluan tehdä yhden harjoittelun psykiatrisessa sairaalassa ja sen jälkeen olen tietenkin hurmaantunut siitä.. Katsotaan!
Nyt huovuttamaan.
Kaipa sohvallekin voisi olla parempaa käyttöä kuin toimia vaatteiden levähdyspaikkana. Ehkä siinä voisi köllötellä romanttisesti, syödä herkkuja ja katsella hyviä elokuvia. Totta on, että väsyttävän päivän jälkeen sitä usein leviää tietokoneen ääreen, tai sitten tuoliin lukemaan Anna-kirjoja tai lehtiä. Se ei ole kovinkaan sosiaalista toimintaa, olla selin toiseen tai naama kirjassa. Siipan sosiaalisuusargumentti pehmitti pelkojani hieman. Oikeastaan toisen laiton teko aiheutti pikemminkin hellyyden- kuin ärtymyksenpuuskan.
Eilen oli ensimmäinen harjoittelupäivä. Vapisin sisäisesti ja olin hirveän peloissani, koska en tosiaankaan ole ollut lasten kanssa tekemisissä- ja pian minun pitäisi osata ohjata ryhmiä seikkailussa, leikissä ja toisten kanssa olemisessa. Oli kuitenkin ihan turhaa pelätä. Ensimmäinen ryhmä oli mainio! Ensimmäiseksi olimme hippaa, ja hiljainen pikkupoika tarttui tuosta vain käteeni. Siinä sitten juostiin ja naurettiin kuin vanhat tuttavat. Tempauduin ehkä liiaksikin mukaan leikkeihin ja välillä havahduin muistamaan ohjaajan roolini. Mutta miten ihmeessä minä voisin ottaa havainnoivan ja viileän asenteen, kesken leikin?
Terapia oli lapsista kivaa, mutta jotenkin on outoa ajatella, että näissä lapsissa ajatellaan olevan jotain korjaamisen varaa. Jossain toisenlaisessa maailmassa he olisivat varmaankin ihan normaaleja, toinen vähän hiljainen, joku kömpelö ja joku aina menossa suunapäänä. He kasvaisivat aikuiseksi, eläisivät ja olisivat kuten muutkin. Mutta on karua, etteivät he selviäisi kunnialla meidän yhdeksän vuoden peruskoulusta. Voin kuvitella, että se voi olla suorastaan kidutusta. Peruskoulu on niin vaativa, että lasten pitää olla seitsemän vuoden iässä juuri tietynlaisessa kognitiivisessa ja motorisessa kuosissa, että voivat selvitä. Niinpä pieniinkin ongelmiin puututaan aika äkkiä, mennään tutkimuksiin ja hoitoon hyvissä ajoin ennen koulun alkua.
Aiemmin ei ole tullut mieleenikään, että erikoistuisin lapsiin. Mielessäni on ollut lähinnä mielenterveyspuoli ja tulevaisuudessa siintävät taide- ja liiketerapian koulutukset. Saattaa olla, että suunnitelmat muuttuvat. No, haluan tehdä yhden harjoittelun psykiatrisessa sairaalassa ja sen jälkeen olen tietenkin hurmaantunut siitä.. Katsotaan!
Nyt huovuttamaan.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Haluan tarotkortit!
You are the World
Completion, Good Reward.
The World is the final card of the Major Arcana, and as such represents saturnian energies, time, and completion.
The World card pictures a dancer in a Yoni (sometimes made of laurel leaves). The Yoni symbolizes the great Mother, the cervix through which everything is born, and also the doorway to the next life after death. It is indicative of a complete circle. Everything is finally coming together, successfully and at last. You will get that Ph.D. you've been working for years to complete, graduate at long last, marry after a long engagement, or finish that huge project. This card is not for little ends, but for big ones, important ones, ones that come with well earned cheers and acknowledgements. Your hard work, knowledge, wisdom, patience, etc, will absolutely pay-off; you've done everything right.
What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.
Silmät ja aivot
Joskus parisenkymmentä vuotta sitten tajusin erään asian: kun on oppinut lukemaan, ei voi olla enää koskaan lukematta. Sanat siirtyvät automaattisesti tekstistä aivoihin, vaikka ei haluaisi. Tällä viikolla siitä mainittiin lehdessäkin. Nykyään se tulee luukusta päivittäin ja minulla on tilaisuus pysyä kärryillä kaikesta. Lehti tuo joka päivä palasen sitä maailmaa, josta olen aikoja sitten vieraantunut. Minulla ei ole ollut telkkaria vuosikausiin, en kuuntele radiota enkä tietenkään ole mukana kuumimmissa internet-ilmiöissä. No mitä medioita sitten olen seuraillut?
Helsingin sanomat, www.yle.fi, hevostalli.net, kauppalehti.fi, paikallinen ilmaisjakelu, yksi ammattijakelu, yhteishyvä, apteekkilehti, askartelulehti ja käsityökerhon kuukausilehti, kolme tai neljä blogia, yliopiston ja toisen koulun nettisivut, iltapäivälehtien kansilööpit, joskus kotivinkki tai kodin kuvalehti, serranon perhe, vanhat tyttökirjat..
Olikohan siinä kaikki? Paljon joka tapauksessa. Kun lehti alkoi ilmestyä päivittäin, tajusin omakohtaisen sensuurin merkityksen entistä selvemmin. En halua käydä kaupoissa katselemassa ostoshoukutuksia enkä lukea muotiblogeja, vaikka niissä on söpöjä kuvia. En halua myöskään avata keskustelupalstan niitä aiheita, jotka jo etukäteen arvelen houkuttelevan tietynlaisia negatiivisia ajatuksia. Tajusin, että myös lehdessä on sivukaupalla jaaritteluja, jotka on syytä jättää henkisen veltostumisen pelossa väliin. Pikkusieluisia palstoja ja kolumneja (vai mitä ne pienet, rikkiviisaat kirjoitukset ovat??), kevyen sosiologisia latteuksia, typeriä elämäntapakatsauksia, kuluneita, muka-kriittisiä juttuja muka-kiireellisestä yhteiskunnasta, ja ties mitä muuta älyllisesti ala-arvoista potaskaa. Silloin kun lehti tuli vain kerran viikossa, nautin kaiken potaskan aamuteen kanssa mitä suurimmalla nautinnolla. Lukemisen ja lehden rapinan ilosta.
Kaikki harmittomat jutut kulkevat vakaasti silmistä aivoihin, vaikken haluaisikaan. Hyppään siis entistä tomerammin niiden yli, vaikka olisi hauska -lukemisen ilosta- silmäillä turhuudet. Jotenkin vain iski tajuntaani ajatus siitä, ettei niiden lukeminen edistä mitään hyvää. Loppujen lopuksi onnellisuuden edistäminen on aivan yksinkertaista ja käytännöllistä: ei muuta kuin välttää huonoja ja negatiivisia asioita ja tehdä ja ajatella hyviä ja positiivisia asioita. Jokainen kai tietää hyvän ja pahan omalla kohdallaan, mutta asian miettiminen jää sikseen. Jos vain pystyisi pysähtymään sekunniksi ja tekemään tilannearvion ennen räyhäystä, tupakkaa, telkan avaamista tai turhan ostamista.. Osittain uskon Platonia ja Aristotelesta, joiden mukaan tietävä ja järkevä ihminen ei voi tehdä väärin.
Toisaalta, ihmiset eivät halua tietää, eivätkä he tosiaankaan halua arvioida tekojaan moraalisesti. Moraalisuus ei ole läsnä kotona, kaupassa, eikä parisuhteessa. Kun avaa objektiivisen keskustelun luomumaidosta tai kiinalaisista lapsista vaatetehtaassa, kokee toinen olevansa hyökkäyksen kohteena. Siis ulkopuolelta tulevan moraalisen vaatimuksen kohteena.. Olisi kiinnostavaa nähdä ihmisen ajatuksiin ja saada tietää hänen henkilökohtaisista moraalisista standardeistaan. Onko niitä yleensä olemassa, mitä arkipäiväiseen elämään tulee? Tappaminen, lyöminen ja varastaminen ovat nykyaikaisen elämän ulkopuolella, itsestäänselvyyksiä. Mitä muuta? Onko niiden lisäksi mitään muuta, mikä liittyisi moraaliseen standardiin?
En tiedä, mitä nykyfilosofiassa tai nykymissään ajatellaan moraalin ja onnellisuuden yhteydestä. Leimaako subjektin ja objektin erottelu vielä keskustelua etiikasta? Onko hyvä jaettu edelleen hyväksi-minulle ja hyväksi-muille? Käsitelläänkö eettisiä ongelmia eturistiriitojen kautta, vai miten. Saadaanko vielä abortista tai eutanasiasta muhevia riitoja aikaiseksi?
Helsingin sanomat, www.yle.fi, hevostalli.net, kauppalehti.fi, paikallinen ilmaisjakelu, yksi ammattijakelu, yhteishyvä, apteekkilehti, askartelulehti ja käsityökerhon kuukausilehti, kolme tai neljä blogia, yliopiston ja toisen koulun nettisivut, iltapäivälehtien kansilööpit, joskus kotivinkki tai kodin kuvalehti, serranon perhe, vanhat tyttökirjat..
Olikohan siinä kaikki? Paljon joka tapauksessa. Kun lehti alkoi ilmestyä päivittäin, tajusin omakohtaisen sensuurin merkityksen entistä selvemmin. En halua käydä kaupoissa katselemassa ostoshoukutuksia enkä lukea muotiblogeja, vaikka niissä on söpöjä kuvia. En halua myöskään avata keskustelupalstan niitä aiheita, jotka jo etukäteen arvelen houkuttelevan tietynlaisia negatiivisia ajatuksia. Tajusin, että myös lehdessä on sivukaupalla jaaritteluja, jotka on syytä jättää henkisen veltostumisen pelossa väliin. Pikkusieluisia palstoja ja kolumneja (vai mitä ne pienet, rikkiviisaat kirjoitukset ovat??), kevyen sosiologisia latteuksia, typeriä elämäntapakatsauksia, kuluneita, muka-kriittisiä juttuja muka-kiireellisestä yhteiskunnasta, ja ties mitä muuta älyllisesti ala-arvoista potaskaa. Silloin kun lehti tuli vain kerran viikossa, nautin kaiken potaskan aamuteen kanssa mitä suurimmalla nautinnolla. Lukemisen ja lehden rapinan ilosta.
Kaikki harmittomat jutut kulkevat vakaasti silmistä aivoihin, vaikken haluaisikaan. Hyppään siis entistä tomerammin niiden yli, vaikka olisi hauska -lukemisen ilosta- silmäillä turhuudet. Jotenkin vain iski tajuntaani ajatus siitä, ettei niiden lukeminen edistä mitään hyvää. Loppujen lopuksi onnellisuuden edistäminen on aivan yksinkertaista ja käytännöllistä: ei muuta kuin välttää huonoja ja negatiivisia asioita ja tehdä ja ajatella hyviä ja positiivisia asioita. Jokainen kai tietää hyvän ja pahan omalla kohdallaan, mutta asian miettiminen jää sikseen. Jos vain pystyisi pysähtymään sekunniksi ja tekemään tilannearvion ennen räyhäystä, tupakkaa, telkan avaamista tai turhan ostamista.. Osittain uskon Platonia ja Aristotelesta, joiden mukaan tietävä ja järkevä ihminen ei voi tehdä väärin.
Toisaalta, ihmiset eivät halua tietää, eivätkä he tosiaankaan halua arvioida tekojaan moraalisesti. Moraalisuus ei ole läsnä kotona, kaupassa, eikä parisuhteessa. Kun avaa objektiivisen keskustelun luomumaidosta tai kiinalaisista lapsista vaatetehtaassa, kokee toinen olevansa hyökkäyksen kohteena. Siis ulkopuolelta tulevan moraalisen vaatimuksen kohteena.. Olisi kiinnostavaa nähdä ihmisen ajatuksiin ja saada tietää hänen henkilökohtaisista moraalisista standardeistaan. Onko niitä yleensä olemassa, mitä arkipäiväiseen elämään tulee? Tappaminen, lyöminen ja varastaminen ovat nykyaikaisen elämän ulkopuolella, itsestäänselvyyksiä. Mitä muuta? Onko niiden lisäksi mitään muuta, mikä liittyisi moraaliseen standardiin?
En tiedä, mitä nykyfilosofiassa tai nykymissään ajatellaan moraalin ja onnellisuuden yhteydestä. Leimaako subjektin ja objektin erottelu vielä keskustelua etiikasta? Onko hyvä jaettu edelleen hyväksi-minulle ja hyväksi-muille? Käsitelläänkö eettisiä ongelmia eturistiriitojen kautta, vai miten. Saadaanko vielä abortista tai eutanasiasta muhevia riitoja aikaiseksi?
Tilaa:
Kommentit (Atom)
