Uusia ikkunoita

Ja juuri kun pääsin ylpeilemään vuosikausien telkattomuudesta, kohtaan siippani eteisessä hömelön näköisenä. Kas, kun hän oli tilannut meille telkan. Telkan! Litteän ja ison telkan, joka vie kirjoilta metrin tilaa leveyssuunnassa. Mitä seuraavaksi? Pari pelikonsolia ja joku superstereoanlage? Olisikohan minun pitänyt kiukutella ja pakottaa toinen peruuttamaan tilauksen? En oikein osaa ajatella..

Kaipa sohvallekin voisi olla parempaa käyttöä kuin toimia vaatteiden levähdyspaikkana. Ehkä siinä voisi köllötellä romanttisesti, syödä herkkuja ja katsella hyviä elokuvia. Totta on, että väsyttävän päivän jälkeen sitä usein leviää tietokoneen ääreen, tai sitten tuoliin lukemaan Anna-kirjoja tai lehtiä. Se ei ole kovinkaan sosiaalista toimintaa, olla selin toiseen tai naama kirjassa. Siipan sosiaalisuusargumentti pehmitti pelkojani hieman. Oikeastaan toisen laiton teko aiheutti pikemminkin hellyyden- kuin ärtymyksenpuuskan.

Eilen oli ensimmäinen harjoittelupäivä. Vapisin sisäisesti ja olin hirveän peloissani, koska en tosiaankaan ole ollut lasten kanssa tekemisissä- ja pian minun pitäisi osata ohjata ryhmiä seikkailussa, leikissä ja toisten kanssa olemisessa. Oli kuitenkin ihan turhaa pelätä. Ensimmäinen ryhmä oli mainio! Ensimmäiseksi olimme hippaa, ja hiljainen pikkupoika tarttui tuosta vain käteeni. Siinä sitten juostiin ja naurettiin kuin vanhat tuttavat. Tempauduin ehkä liiaksikin mukaan leikkeihin ja välillä havahduin muistamaan ohjaajan roolini. Mutta miten ihmeessä minä voisin ottaa havainnoivan ja viileän asenteen, kesken leikin?

Terapia oli lapsista kivaa, mutta jotenkin on outoa ajatella, että näissä lapsissa ajatellaan olevan jotain korjaamisen varaa. Jossain toisenlaisessa maailmassa he olisivat varmaankin ihan normaaleja, toinen vähän hiljainen, joku kömpelö ja joku aina menossa suunapäänä. He kasvaisivat aikuiseksi, eläisivät ja olisivat kuten muutkin. Mutta on karua, etteivät he selviäisi kunnialla meidän yhdeksän vuoden peruskoulusta. Voin kuvitella, että se voi olla suorastaan kidutusta. Peruskoulu on niin vaativa, että lasten pitää olla seitsemän vuoden iässä juuri tietynlaisessa kognitiivisessa ja motorisessa kuosissa, että voivat selvitä. Niinpä pieniinkin ongelmiin puututaan aika äkkiä, mennään tutkimuksiin ja hoitoon hyvissä ajoin ennen koulun alkua.

Aiemmin ei ole tullut mieleenikään, että erikoistuisin lapsiin. Mielessäni on ollut lähinnä mielenterveyspuoli ja tulevaisuudessa siintävät taide- ja liiketerapian koulutukset. Saattaa olla, että suunnitelmat muuttuvat. No, haluan tehdä yhden harjoittelun psykiatrisessa sairaalassa ja sen jälkeen olen tietenkin hurmaantunut siitä.. Katsotaan!

Nyt huovuttamaan.