Joskus parisenkymmentä vuotta sitten tajusin erään asian: kun on oppinut lukemaan, ei voi olla enää koskaan lukematta. Sanat siirtyvät automaattisesti tekstistä aivoihin, vaikka ei haluaisi. Tällä viikolla siitä mainittiin lehdessäkin. Nykyään se tulee luukusta päivittäin ja minulla on tilaisuus pysyä kärryillä kaikesta. Lehti tuo joka päivä palasen sitä maailmaa, josta olen aikoja sitten vieraantunut. Minulla ei ole ollut telkkaria vuosikausiin, en kuuntele radiota enkä tietenkään ole mukana kuumimmissa internet-ilmiöissä. No mitä medioita sitten olen seuraillut?
Helsingin sanomat, www.yle.fi, hevostalli.net, kauppalehti.fi, paikallinen ilmaisjakelu, yksi ammattijakelu, yhteishyvä, apteekkilehti, askartelulehti ja käsityökerhon kuukausilehti, kolme tai neljä blogia, yliopiston ja toisen koulun nettisivut, iltapäivälehtien kansilööpit, joskus kotivinkki tai kodin kuvalehti, serranon perhe, vanhat tyttökirjat..
Olikohan siinä kaikki? Paljon joka tapauksessa. Kun lehti alkoi ilmestyä päivittäin, tajusin omakohtaisen sensuurin merkityksen entistä selvemmin. En halua käydä kaupoissa katselemassa ostoshoukutuksia enkä lukea muotiblogeja, vaikka niissä on söpöjä kuvia. En halua myöskään avata keskustelupalstan niitä aiheita, jotka jo etukäteen arvelen houkuttelevan tietynlaisia negatiivisia ajatuksia. Tajusin, että myös lehdessä on sivukaupalla jaaritteluja, jotka on syytä jättää henkisen veltostumisen pelossa väliin. Pikkusieluisia palstoja ja kolumneja (vai mitä ne pienet, rikkiviisaat kirjoitukset ovat??), kevyen sosiologisia latteuksia, typeriä elämäntapakatsauksia, kuluneita, muka-kriittisiä juttuja muka-kiireellisestä yhteiskunnasta, ja ties mitä muuta älyllisesti ala-arvoista potaskaa. Silloin kun lehti tuli vain kerran viikossa, nautin kaiken potaskan aamuteen kanssa mitä suurimmalla nautinnolla. Lukemisen ja lehden rapinan ilosta.
Kaikki harmittomat jutut kulkevat vakaasti silmistä aivoihin, vaikken haluaisikaan. Hyppään siis entistä tomerammin niiden yli, vaikka olisi hauska -lukemisen ilosta- silmäillä turhuudet. Jotenkin vain iski tajuntaani ajatus siitä, ettei niiden lukeminen edistä mitään hyvää. Loppujen lopuksi onnellisuuden edistäminen on aivan yksinkertaista ja käytännöllistä: ei muuta kuin välttää huonoja ja negatiivisia asioita ja tehdä ja ajatella hyviä ja positiivisia asioita. Jokainen kai tietää hyvän ja pahan omalla kohdallaan, mutta asian miettiminen jää sikseen. Jos vain pystyisi pysähtymään sekunniksi ja tekemään tilannearvion ennen räyhäystä, tupakkaa, telkan avaamista tai turhan ostamista.. Osittain uskon Platonia ja Aristotelesta, joiden mukaan tietävä ja järkevä ihminen ei voi tehdä väärin.
Toisaalta, ihmiset eivät halua tietää, eivätkä he tosiaankaan halua arvioida tekojaan moraalisesti. Moraalisuus ei ole läsnä kotona, kaupassa, eikä parisuhteessa. Kun avaa objektiivisen keskustelun luomumaidosta tai kiinalaisista lapsista vaatetehtaassa, kokee toinen olevansa hyökkäyksen kohteena. Siis ulkopuolelta tulevan moraalisen vaatimuksen kohteena.. Olisi kiinnostavaa nähdä ihmisen ajatuksiin ja saada tietää hänen henkilökohtaisista moraalisista standardeistaan. Onko niitä yleensä olemassa, mitä arkipäiväiseen elämään tulee? Tappaminen, lyöminen ja varastaminen ovat nykyaikaisen elämän ulkopuolella, itsestäänselvyyksiä. Mitä muuta? Onko niiden lisäksi mitään muuta, mikä liittyisi moraaliseen standardiin?
En tiedä, mitä nykyfilosofiassa tai nykymissään ajatellaan moraalin ja onnellisuuden yhteydestä. Leimaako subjektin ja objektin erottelu vielä keskustelua etiikasta? Onko hyvä jaettu edelleen hyväksi-minulle ja hyväksi-muille? Käsitelläänkö eettisiä ongelmia eturistiriitojen kautta, vai miten. Saadaanko vielä abortista tai eutanasiasta muhevia riitoja aikaiseksi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti