Koulu on alkanut kunnolla ja pistänyt elämäni uuteen järjestykseen. Lisäksi teen satunnaisia työvuoroja ja kulutan muutaman illan viikossa hevosten kanssa. Tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksi, kun päivillä ja viikoilla on selkeät raamit ja paljon tekemistä. Eräät ovat epäilleet, onko lainkaan järkevää tehdä kaikkea ja olla viettämättä niin ja niin monta tuntia päivässä lorviaikaa. Minä epäilen, että mieluummin teen kuin vajoan totaaliseen tekemättömyyteen. En osaa viettää vapaa-aikaa järkevästi ja virkistävästi, vaan jumitun aina.
Työstä olen saanut tehtyä itseni näköisen ja olen siitä onnellinen. Minulla on kaikki, mitä voin vain toivoa:
-tärkeä työ, jossa saan olla oma itseni
-voin parantaa ihmisten elämänlaatua
-hyvä palkka
-lyhyet ja joustavat työajat
-tärkeää oppia tulevaa työtäni varten
-luovuuden käyttö toivottua
Tämä lista on kirjallisuus todistus itselleni siitä, kuinka on mahdollista vaikuttaa itse omaan elämään. Työpaikkani on monelle muulle työntekijälle erittäin raskas ja ikävä, myös huonommin palkattu. Kaiken huippu oli, kun tein työhaastattelun eräälle ämmälle maanantaina: ensinnäkin hän eksyi omakotitalokadulla ja myöhästyi. Toiseksi hän ei vaivautunut esittäytymään. Kolmanneksi hän pyysi minua laskemaan puhelimellani, kuinka paljon tämä -ai-se-on-NIIN-pieni!-tuntipalkka tekee kuukaudessa ja päivitteli sitten, ettei hänen tällä tuntimäärällä kannata ottaa työtä vastaan, koska liiton rahoilla pärjää paremmin. Neljänneksi hän istui sohvassa noin 15 minuuttia laskeskellen, kuinka monta tuntia hänen pitää saada tehdä, jotta olisi järkevää tehdä töitä. Viidenneksi hän närkästyi, kun kehtasin kysyä hänen opinnoistaan avoimessa yliopistossa. Kuudenneksi, (kun olin vihdonkin saanut hänet ulos talosta) hän kehtasi soittaa vielä ja kysyä, että "kun sinä tivasit, -öh, kysyit- minun opiskelusta, niin minä haluaisin tietää, minkälaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä. Eli minkälaisia koulutuksia teillä on?" Lisäksi hän kyseli muita kummallisia juttuja, joissa ei ollut päätä eikä häntää.
Esimerkin tarkoituksena oli kai havainnollistaa, että tietynlaisella asenteella ei voi odottaa saavansa elämältä kovinkaan paljon, vaikka kuinka opiskelisi taloustieteitä. En tietenkään viitsinyt mainita kyseiselle hyypiölle, että olen parhaimmillani saanut nettona 17 euron tuntipalkkaa, ja tähän on päästy pelkästään toimimalla ihmismäisesti ja pistämällä joskus oma etu syrjään. Minusta on omituista, kuinka jotkut tuttavatkin pitävät tilannettani täysin käsittämättömänä: että joskus olen tehnyt tolkuttoman pitkiä työvuoroja siksi, että toinen työntekijä puuttuu. Tai lähtenyt tekemään tunnin varoitusajalla lyhyen pätkän töitä. Koska minun ei olisi pakko, tai koska minun pitäisi pitää kiinni omasta edustani.
Mielestäni minun oma etuni ei ole sitä, että jätän hoitoa tarvitsevan ihmisen ilman hoitajaa ja menen kotiini keittämään makkarasoppaa ja tuijottamaan telkkaa. Elämä ei vain ole sellaista. Moraalintajuni on monessa suhteessa hyvinkin nietzscheläinen, eikä se todellakaan poista velvollisuutta tällaisissa tapauksissa. Joskus vain täytyy tehdä joitakin asioita, eivätkä ne tosiasiassa ole yhtään parempia tai huonompia kuin jotkut toiset asiat. Äsh, olen muuttunut entistä herkemmäksi rutinalle ja ruikutukselle! Se johtuu siitä, että olen taas joutunut seuraamaan läheltä sukuni naisten loppumatonta valitusta. Se on niin irrationaalista, että omakin pää menee pyörälle. Heidän mielestään on mahdotonta tehdä tai muuttaa mitään, koska tilanne on sellainen, kuin se on. Minua he pitävät onnettaren lempilapsena siksi, että asiani ovat menneet aina niin hyvin.
Miten niin? Olen aina ollut oman edun tavoittelija siinä mielessä, etten ole ikinä jäänyt huonoon työpaikkaan tai opiskellut jotain alaa muusta syystä kuin omasta kiinnostuksestani. Nyt kaikki on erityisen hyvin ja olen syysväsymyksestä huolimatta onnellinen. Koulu on juuri sitä, mitä olen siltä toivonut, paras ystäväni on muuttanut kaupunkiini ja harrastuspuolella olen edistynyt kiitettävästi. Tiedossa on myös matka maapallon toiselle puolelle, jee!
keskiviikko 1. lokakuuta 2008
torstai 28. elokuuta 2008
AMK vs. yliopisto
Ensimmäinen viikko uudessa koulussa lähenee loppuaan. Olen aivan ällistynyt ensinnäkin siitä, kuinka paljon meihin opiskelijoihin panostetaan. Meillä on opettajatutor, jonka johdolla opetellaan päivittäin opiskelijuutta. Hän vaatii kysymään, kertomaan opiskelusuunnitelmista, ajatuksista, kysymään vielä lisää. Itse selviäisin vähemmälläkin holhoukselta, mutta nuorien opiskelijoiden puolesta olen onnellinen. Muut opettajamme ovat käyneet omatoimisesti esittäytymässä, kertomassa kursseistaan ja elämästään erään pienen alan ammattilaisina. Rouva koulutuspäällikkökin on viettänyt muutaman tunnin luonamme ja keskustellut jokaisen apua tarvitsevan kanssa. Meillä on myös opiskelijatutoreita, jotka ovat henkilökohtaisesti huolehtimassa siitä, että löydämme tietojärjestelmästä oikeat kurssit, joille ilmoittautua.
Tässähän tuntee olonsa aivan kuningattareksi! Muistan, millaista oli tulla yliopistoon uudeksi opiskelijaksi. Perehdytykset olivat lähes täysin vanhempien opiskelijoiden hartioilla. Lehtorit ja assistentit esittäytyivät infotilaisuudessa ensimmäisenä päivänä, sen jälkeen heitä näki luennoilla. Muodollisesti meille oli nimetty tutoropettaja, jonka luona sai käydä kysymässä apua opiskeluongelmiin. En käynyt. Myös yliopistolla oli käytössä HOPS: vihreä lappunen, joka täytettiin todellisuudesta vieraantuneen amanuenssin huoneessa ja unohdettiin sen jälkeen pöytälaatikkoon. Juu, en ole edelleenkään opiskellut etnologiaa ja ranskaa nollasta asiantuntijatasolle asti, kuten tuo persoonallinen rouva suositteli. Tulin aivan itse siihen tulokseen, ettei sivuainesuunnitelma ollut kovinkaan realistinen.
Eilen olin pillahtaa itkuun liikutuksesta, kun sain käsiini koulun lahjoittaman kansion. Siihen on tarkoitus kerätä oppimisportfoliota koko opiskelujen ajalta. Kansio tulee olemaan konkreettinen todistusaineisto siitä, kuinka olen kasvanut ja oppinut muutaman vuoden aikana. Kansien väliin on tarkoitus tallentaa oppimistehtäviä, projektijuttuja, harjoitteluasioita, urasuunnitelmia ja itsearviointia. Kun epäilys omaa osaamista kohtaan iskee, voi tutkia kansiotaan ja vakuuttua taas, että on oikeilla jäljillä. Kiva ajatus, joka on varmasti oikeastikin toimiva. Voi, tuollaisesta portfoliosta olisi epämääräisillä humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla paljon iloa! Omaa osaamista ei ole helppoa tunnistaa, joten pieni pohtiminen vuosien varrella tekisi hyvää. Yritin miettiä, mitä osaamista omaan yliopistoportfoliooni olisi saattanut kirjautua:
- loistava kirjallinen viestintätaito
- analyyttiset ja kriittiset kyvyt
- esiintymistaito
- laaja tietämys käyttäytymisen ja inhimillisen toiminnan alueelta
- erinomaiset tiedonhankintataidot
- itseohjautuvuus
- erinomaiset ongelmanratkaisutaidot
- kielitaito
Huaah, noin paljon osaamista! Olen loistava! Miksi tajuan asian vasta nyt, kun yliopisto on joutunut huonoon valoon silmissäni? Ehkä tosiaan teen tutkinnon joskus loppuun, mutta luultavasti jollakin toisella pääaineella. Johtaminen voisi olla kaikkein hienoin, ehkä myös joku viestintäaine. Sosiaalipsykologiakin olisi äärettömän mielenkiintoista. Tällainen minä olen: aina katsomassa nykyisen tilanteen yli.
Tässähän tuntee olonsa aivan kuningattareksi! Muistan, millaista oli tulla yliopistoon uudeksi opiskelijaksi. Perehdytykset olivat lähes täysin vanhempien opiskelijoiden hartioilla. Lehtorit ja assistentit esittäytyivät infotilaisuudessa ensimmäisenä päivänä, sen jälkeen heitä näki luennoilla. Muodollisesti meille oli nimetty tutoropettaja, jonka luona sai käydä kysymässä apua opiskeluongelmiin. En käynyt. Myös yliopistolla oli käytössä HOPS: vihreä lappunen, joka täytettiin todellisuudesta vieraantuneen amanuenssin huoneessa ja unohdettiin sen jälkeen pöytälaatikkoon. Juu, en ole edelleenkään opiskellut etnologiaa ja ranskaa nollasta asiantuntijatasolle asti, kuten tuo persoonallinen rouva suositteli. Tulin aivan itse siihen tulokseen, ettei sivuainesuunnitelma ollut kovinkaan realistinen.
Eilen olin pillahtaa itkuun liikutuksesta, kun sain käsiini koulun lahjoittaman kansion. Siihen on tarkoitus kerätä oppimisportfoliota koko opiskelujen ajalta. Kansio tulee olemaan konkreettinen todistusaineisto siitä, kuinka olen kasvanut ja oppinut muutaman vuoden aikana. Kansien väliin on tarkoitus tallentaa oppimistehtäviä, projektijuttuja, harjoitteluasioita, urasuunnitelmia ja itsearviointia. Kun epäilys omaa osaamista kohtaan iskee, voi tutkia kansiotaan ja vakuuttua taas, että on oikeilla jäljillä. Kiva ajatus, joka on varmasti oikeastikin toimiva. Voi, tuollaisesta portfoliosta olisi epämääräisillä humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla paljon iloa! Omaa osaamista ei ole helppoa tunnistaa, joten pieni pohtiminen vuosien varrella tekisi hyvää. Yritin miettiä, mitä osaamista omaan yliopistoportfoliooni olisi saattanut kirjautua:
- loistava kirjallinen viestintätaito
- analyyttiset ja kriittiset kyvyt
- esiintymistaito
- laaja tietämys käyttäytymisen ja inhimillisen toiminnan alueelta
- erinomaiset tiedonhankintataidot
- itseohjautuvuus
- erinomaiset ongelmanratkaisutaidot
- kielitaito
Huaah, noin paljon osaamista! Olen loistava! Miksi tajuan asian vasta nyt, kun yliopisto on joutunut huonoon valoon silmissäni? Ehkä tosiaan teen tutkinnon joskus loppuun, mutta luultavasti jollakin toisella pääaineella. Johtaminen voisi olla kaikkein hienoin, ehkä myös joku viestintäaine. Sosiaalipsykologiakin olisi äärettömän mielenkiintoista. Tällainen minä olen: aina katsomassa nykyisen tilanteen yli.
maanantai 25. elokuuta 2008
Ensimmäinen koulupäivä
No niin, elämäni ensimmäinen päivä ammattikorkeakouluopiskelijana on takana. Vielä ei tietenkään ole päästy asiaan, eikä päästä koko tämän viikon aikana, mutta otan nämä päivät itse- ja ryhmätutkimuksena. Olen aiemmin ollut täysin sokea yliopistoryhmälleni; mielestäni kaikki ympärillä pyörivät ihmiset ovat edustaneet koko ihmiskirjoa, eikä tyypillistä sen-ja-sen-aineen opiskelijaa ole ollut, puhumattakaan tyypillisestä yliopisto-opiskelijasta. Huomasin ajatteluvirheeni heti aamusta, polkiessani kohti koulua. Jo puolisen kilometriä ennen koulua havahduin siihen, että samaan suuntaan kanssani kulki normaalia enemmän naisia minihameissa ja vaalennetuissa hiuksissa.
Meitä on paljon aloittavien ryhmässä. Huomaan itsessäni laskelmoivia piirteitä: skannaan luokassa istuvia ihmisiä ja mietin, kenestä voisin pitää. Vietän muutaman seuraavan vuoden näiden ihmisten seurassa, teen ryhmätöitä ja harjoittelen. Olen kai tullut vanhemmiten niin itsekkääksi, etten haluaisi haksahtaa turhiin ihmissuhteisiin. Tutkin jo etukäteen, kenen kanssa voisi olla kivaa, kuka voisi jopa harrastaa kanssani ja nauraa samoille jutuille. Puhun muutamalle, arvioin ja katselen syrjäsilmällä. Tuolla tytöllä on kenties hienostunut huumoritaju, tuo taas vaikuttaa ihanan välittömältä. Tuossa seikkalijatar, tuossa yksi äideistä. Tuo tylsimys liimautui heti toisen samannäköisen tytön kylkeen.. Kuka noista vaatimattomista ja huomaamattomista tytöistä on se säkenöivän älykäs? Huomaanko hänet varmasti?
Ensimmäiset päivät ovat ratkaisevan tärkeitä, mitä sosiaalisiin suhteisiin tulee. Naiset löytävät parinsa tai pienet ryhmänsä hyvin nopeasti, jonka jälkeen ulkopuoliset ovat tunkeilijoita. Omassa tuttavapiirissäni ollaan ehkä hieman avoimempia, mutta tämä koulu on Naisten maailma. Täytyy olla skarppina, varmuuden vuoksi.
Viime viikonloppuna jouduin pitämään julkisen esitelmän vieraalla kielellä, vaikeasta aiheesta. Valmistelujen hetkellä meinasin romahtaa, päivää ennen olin melkein kuumeessa ja melkein psykoosissa. En vain voi tehdä sellaista, se on täysin mahdotonta! Minun maailmankaikkeuteeni ei kuulu esitelmien pito vieraalla kielellä. Menin kuitenkin luokan eteen ja jotakin kummaa tapahtui. Olin luokan edessä oma itseni, ja esitelmäni oli menestys. Järkyttävää, ihanaa! Sain niin kaunista lappupalautetta toisilta opiskelijoilta, että hymyilin koko päivän. Kotona laitoin laput ruskeaan kirjekuoreen yhdessä esitelmäni kanssa ja kirjoitin päälle päivämäärän. Ehkä esiinnyn toistekin, ehkäpä opettelen lisää ja laajennan hieman alaani...
Meitä on paljon aloittavien ryhmässä. Huomaan itsessäni laskelmoivia piirteitä: skannaan luokassa istuvia ihmisiä ja mietin, kenestä voisin pitää. Vietän muutaman seuraavan vuoden näiden ihmisten seurassa, teen ryhmätöitä ja harjoittelen. Olen kai tullut vanhemmiten niin itsekkääksi, etten haluaisi haksahtaa turhiin ihmissuhteisiin. Tutkin jo etukäteen, kenen kanssa voisi olla kivaa, kuka voisi jopa harrastaa kanssani ja nauraa samoille jutuille. Puhun muutamalle, arvioin ja katselen syrjäsilmällä. Tuolla tytöllä on kenties hienostunut huumoritaju, tuo taas vaikuttaa ihanan välittömältä. Tuossa seikkalijatar, tuossa yksi äideistä. Tuo tylsimys liimautui heti toisen samannäköisen tytön kylkeen.. Kuka noista vaatimattomista ja huomaamattomista tytöistä on se säkenöivän älykäs? Huomaanko hänet varmasti?
Ensimmäiset päivät ovat ratkaisevan tärkeitä, mitä sosiaalisiin suhteisiin tulee. Naiset löytävät parinsa tai pienet ryhmänsä hyvin nopeasti, jonka jälkeen ulkopuoliset ovat tunkeilijoita. Omassa tuttavapiirissäni ollaan ehkä hieman avoimempia, mutta tämä koulu on Naisten maailma. Täytyy olla skarppina, varmuuden vuoksi.
Viime viikonloppuna jouduin pitämään julkisen esitelmän vieraalla kielellä, vaikeasta aiheesta. Valmistelujen hetkellä meinasin romahtaa, päivää ennen olin melkein kuumeessa ja melkein psykoosissa. En vain voi tehdä sellaista, se on täysin mahdotonta! Minun maailmankaikkeuteeni ei kuulu esitelmien pito vieraalla kielellä. Menin kuitenkin luokan eteen ja jotakin kummaa tapahtui. Olin luokan edessä oma itseni, ja esitelmäni oli menestys. Järkyttävää, ihanaa! Sain niin kaunista lappupalautetta toisilta opiskelijoilta, että hymyilin koko päivän. Kotona laitoin laput ruskeaan kirjekuoreen yhdessä esitelmäni kanssa ja kirjoitin päälle päivämäärän. Ehkä esiinnyn toistekin, ehkäpä opettelen lisää ja laajennan hieman alaani...
keskiviikko 20. elokuuta 2008
odotellessa
Koulu alkaa ensi viikolla. Ala-asteaikaiset opettajat, kaverit ja ahdistukset ovat palanneet univalikoimaani. Yleisiä teemoja ovat huonosti valmistellut esitykset, unohdetut läksyt ja loputtomuuksiin venyvä viivyttely tehtävien äärellä. Tästä uniteemasta on myös olemassa harrastusversio: olen menossa ratsastustunnille tai kilpailuihin, enkä saa millään laitettua hevosta kuntoon. Aina tulee jotain muuta, unohdun juttelemaan toisten kanssa, menen vessaan, eksyn väärälle tallikäytävälle, en löydä satulaa...
Levottomuus siis kasvaa. Tämän päivän tehtävä on erään esitelmän valmistelu erästä yliopistokurssia varten. Kiemurtelen tässä kiusaantuneena ja yritän viivytellä vielä viimeisen minuutin ennen toimeen tarttumista. Aamujoogan aikana tunsin sietämätöntä epämukavuutta, ja kaksikymmentä minuuttia tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Yritin keskittyä hengitysten laskemiseen, mutta mieleen vyöryi aina vain uusia, jäykistäviä ajatuksia. Ardha Matsyendrasanassa huomasin tuijottavani maahan kulmat kurtussa, koko vartalo kiukkuisessa mytyssä.
Tavallaan olen kuitenkin ilon- ja odotuksensekaisessa olotilassa. Olen edelleenkin onnellinen uudesta opiskelupaikasta ja kaikesta siitä, mitä tulen kohta oppimaan. Minulla on ensimmäisessä jaksossa esimerkiksi fysiologiaa ja anatomiaa, johon en ole uskonut enää koskaan törmääväni. Ihanaa! Saan opetella luita ja lihaksia, verta ja muita jännittäviä juttuja. Tuntuu siltä, että olen päässyt tekemään ja oppimaan virallisesti niitä asioita, jotka aiemmin ovat olleet kiinnostavia harrastuksen ja yleisen kiinnostuksen puitteissa. Joskus aiemmin olen haaveillut fysioterapeutin ammatista, mutta se on kaatunut ryhmänohjaukseen. Minulla on alikehittynyt koordinaatiokyky, enkä ikinä pystyisi vetämään mitään aerobic-tunteja! Myöhemmin keksin megakiinnostavat selkäalat kiropraktiikka-naprapatia-osteopatia, mutta näiden alojen ihmisiä koulutetaan vain muutamassa paikassa, kaukana täältä.
Erään blogin innoittamana tein oman elämänsuunnitelmani. Ajatus on hupsu, aivan kuin elämää voisi suunnitella niin.. Minua on tähän mennessä ohjannut tunne ja elämä itse. Olen joutunut uusiin kaupunkeihin ja täydellisen suunnittelemattomiin työpaikkoihin, olen tutustunut aivan kummallisiin ihmisiin. Ihmettelen heitä, jotka valittavat työpaikan tai mahdollisuuksien puutetta, koska itse olen liikkeellä aina korvat pystyssä ja valmiina astumaan uudesta ovesta. Joka tapauksessa halusin tehdä oman suunnitelmani, joka olisi taas yksi mahdollisuus lisää.
Alkavalle syksylle suunnitelmani määrää säännöllistä liikuntaa ratsastuksen tueksi. Juu, sain idean! Alan harrastaa jotakin eksoottista kamppailulajia. Olen varma, että sille on aikaa muutamana iltana viikossa. Ensi kesälle suunnitelmani määrää työkokemuksen hankkimista omalta alalta. Ajattelin, että sen voisi hankkia ulkomailta, vaikkapa Englannista. Sille kaukaiselle vuodelle, jolloin täytän kolmekymmentä, on asetettu uusi päätöksenteko jatkon suhteen. Voin alkaa tekemään jatko-opintoja taideterapiasta tai osteopatiasta, kouluttautua pilates- tai joogaohjaajaksi tai tehdä yliopistotutkinnon valmiiksi. Suunnitelma auttoi ymmärtämään, ettei minulla voi vielä olla tietoa siitä, mikä näistä tulee tapahtumaan. Kuitenkin kaikki vaihtoehdot ovat olemassa, ja joku saattaa tulla osaksi elämääni.
Ja mihinkään liittymättä: posliinikukassani on nuppuja!
Levottomuus siis kasvaa. Tämän päivän tehtävä on erään esitelmän valmistelu erästä yliopistokurssia varten. Kiemurtelen tässä kiusaantuneena ja yritän viivytellä vielä viimeisen minuutin ennen toimeen tarttumista. Aamujoogan aikana tunsin sietämätöntä epämukavuutta, ja kaksikymmentä minuuttia tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Yritin keskittyä hengitysten laskemiseen, mutta mieleen vyöryi aina vain uusia, jäykistäviä ajatuksia. Ardha Matsyendrasanassa huomasin tuijottavani maahan kulmat kurtussa, koko vartalo kiukkuisessa mytyssä.
Tavallaan olen kuitenkin ilon- ja odotuksensekaisessa olotilassa. Olen edelleenkin onnellinen uudesta opiskelupaikasta ja kaikesta siitä, mitä tulen kohta oppimaan. Minulla on ensimmäisessä jaksossa esimerkiksi fysiologiaa ja anatomiaa, johon en ole uskonut enää koskaan törmääväni. Ihanaa! Saan opetella luita ja lihaksia, verta ja muita jännittäviä juttuja. Tuntuu siltä, että olen päässyt tekemään ja oppimaan virallisesti niitä asioita, jotka aiemmin ovat olleet kiinnostavia harrastuksen ja yleisen kiinnostuksen puitteissa. Joskus aiemmin olen haaveillut fysioterapeutin ammatista, mutta se on kaatunut ryhmänohjaukseen. Minulla on alikehittynyt koordinaatiokyky, enkä ikinä pystyisi vetämään mitään aerobic-tunteja! Myöhemmin keksin megakiinnostavat selkäalat kiropraktiikka-naprapatia-osteopatia, mutta näiden alojen ihmisiä koulutetaan vain muutamassa paikassa, kaukana täältä.
Erään blogin innoittamana tein oman elämänsuunnitelmani. Ajatus on hupsu, aivan kuin elämää voisi suunnitella niin.. Minua on tähän mennessä ohjannut tunne ja elämä itse. Olen joutunut uusiin kaupunkeihin ja täydellisen suunnittelemattomiin työpaikkoihin, olen tutustunut aivan kummallisiin ihmisiin. Ihmettelen heitä, jotka valittavat työpaikan tai mahdollisuuksien puutetta, koska itse olen liikkeellä aina korvat pystyssä ja valmiina astumaan uudesta ovesta. Joka tapauksessa halusin tehdä oman suunnitelmani, joka olisi taas yksi mahdollisuus lisää.
Alkavalle syksylle suunnitelmani määrää säännöllistä liikuntaa ratsastuksen tueksi. Juu, sain idean! Alan harrastaa jotakin eksoottista kamppailulajia. Olen varma, että sille on aikaa muutamana iltana viikossa. Ensi kesälle suunnitelmani määrää työkokemuksen hankkimista omalta alalta. Ajattelin, että sen voisi hankkia ulkomailta, vaikkapa Englannista. Sille kaukaiselle vuodelle, jolloin täytän kolmekymmentä, on asetettu uusi päätöksenteko jatkon suhteen. Voin alkaa tekemään jatko-opintoja taideterapiasta tai osteopatiasta, kouluttautua pilates- tai joogaohjaajaksi tai tehdä yliopistotutkinnon valmiiksi. Suunnitelma auttoi ymmärtämään, ettei minulla voi vielä olla tietoa siitä, mikä näistä tulee tapahtumaan. Kuitenkin kaikki vaihtoehdot ovat olemassa, ja joku saattaa tulla osaksi elämääni.
Ja mihinkään liittymättä: posliinikukassani on nuppuja!
keskiviikko 9. heinäkuuta 2008
Omituisia tunnelmia
Eilen aamulla heräsin levottoman yön jälkeen tekstiviestiin. Tiesin katsomattakin, että se oli tervetuloa opiskelemaan-viesti koululta. Sinne siis, ja b-suunnitelmat voi unohtaa. Olen onnellinen. Kaiken tämän harhailun ja empimisen jälkeen minulla on ammatillinen kiinnekohta! Minulla on muutaman vuoden kuluttua lain suojaama ammattinimike. Vau!
Kävin tänään uudella koululla tarkoituksenani tavoittaa joku, joka osaisi vastata muutamiin kysymyksiin, mutta laitos näytti erityisen kuolleelta ja suljetulta. Seisoskellessani siinä pihassa jouduin omituiseen mielenkuohuun. Yliopistoon verrattuna tuo koulurakennus vaikutti kovin.. noh, ammattimaiselta. Nykyaikaiselta ja jotenkin etäiseltä, harvoille ihmisille suunnitellulta, vaikka oli pyörätuoliluiskat ja kaikki. Sairaalamainen tunnelma on tietenkin ymmärrettävää sairaalan vieressä, mutta tämä sama tunne valtasi minut, kun muinoin olin ensimmäisiä kertoja ammattikoululla.
Yliopistosta on tullut läheinen paikka ilman mitään kammoksumisia: se on keskellä kaupunkia, vierestä kulkee lenkkipolut ja siellä pyörii kaikenlaista porukkaa. Rakennukset ovat kotoisen nuhjuisia ja tunnistettavaa arkkitehtuuria, puistoalueet laajat ja huolella hoidetut. Uusi kouluni on syrjäinen laitos, jonne hautaudun melkein kolmeksi vuodeksi. Lähiympäristössä asutaan erityisasunnoissa, vähän kauempana on teollisuutta ja isoja teitä. En tunne olevani syrjässä maaseudulla, vaan juuri kaupungin kääntöpuolella: välialueella, jonne on sijoitettu epäkunnossa olevien ihmisten ja kasvottomien tavaravirtojen huolto.
Minulla on ollut aina jotenkin ongelmallinen suhtautuminen työhön ja ennen kaikkea työpaikkoihin. Useat työpaikat ovat jossain muualla kuin julkisissa tiloissa, ja juuri ajatus toimistoon tai muuhun suljettuun työrakennukseen hautautumisesta on ahdistanut jo lapsesta asti. Varhaisin mielikuvani työpaikasta on erään kaupungin sairaala, jossa ilmeisesti tätini oli töissä. Hatarassa mielikuvassa sekoittuu harmaat lattiat, valkoisten kaihtimien lävitse siivilöityvä iltapäivän valo, hiljaisuus ja virallinen tuoksu. Elämä on rakennuksen ulkopuolella, sisäpuolella on vain vieraat askareet ja kahdeksan tunnin odotus.
Minäkin olen työskennellyt kopeissa ja laboratorioissa. Siivoojan työn ainoa hyvä puoli oli se, että kopeissa sai vierailla, mutta pois pääsi jo muutaman tunnin kuluttua. Tutkin mielenkiinnolla ihmisten työhuoneita, katselin pöydille unohtuneita papereita ja perhekuvia. Tunsin yhteenkuuluvuutta erään virkanaisen kanssa, jolla oli sama harrastus kuin minulla. Pyyhin pikaisesti lattian ja tyhjensin roskakorin, sitten pois. Saankohan minä joskus oman työpöydän? Ikkunalaudan, jolle voin asetella kaktuksia? Työkavereita?
Kävin tänään uudella koululla tarkoituksenani tavoittaa joku, joka osaisi vastata muutamiin kysymyksiin, mutta laitos näytti erityisen kuolleelta ja suljetulta. Seisoskellessani siinä pihassa jouduin omituiseen mielenkuohuun. Yliopistoon verrattuna tuo koulurakennus vaikutti kovin.. noh, ammattimaiselta. Nykyaikaiselta ja jotenkin etäiseltä, harvoille ihmisille suunnitellulta, vaikka oli pyörätuoliluiskat ja kaikki. Sairaalamainen tunnelma on tietenkin ymmärrettävää sairaalan vieressä, mutta tämä sama tunne valtasi minut, kun muinoin olin ensimmäisiä kertoja ammattikoululla.
Yliopistosta on tullut läheinen paikka ilman mitään kammoksumisia: se on keskellä kaupunkia, vierestä kulkee lenkkipolut ja siellä pyörii kaikenlaista porukkaa. Rakennukset ovat kotoisen nuhjuisia ja tunnistettavaa arkkitehtuuria, puistoalueet laajat ja huolella hoidetut. Uusi kouluni on syrjäinen laitos, jonne hautaudun melkein kolmeksi vuodeksi. Lähiympäristössä asutaan erityisasunnoissa, vähän kauempana on teollisuutta ja isoja teitä. En tunne olevani syrjässä maaseudulla, vaan juuri kaupungin kääntöpuolella: välialueella, jonne on sijoitettu epäkunnossa olevien ihmisten ja kasvottomien tavaravirtojen huolto.
Minulla on ollut aina jotenkin ongelmallinen suhtautuminen työhön ja ennen kaikkea työpaikkoihin. Useat työpaikat ovat jossain muualla kuin julkisissa tiloissa, ja juuri ajatus toimistoon tai muuhun suljettuun työrakennukseen hautautumisesta on ahdistanut jo lapsesta asti. Varhaisin mielikuvani työpaikasta on erään kaupungin sairaala, jossa ilmeisesti tätini oli töissä. Hatarassa mielikuvassa sekoittuu harmaat lattiat, valkoisten kaihtimien lävitse siivilöityvä iltapäivän valo, hiljaisuus ja virallinen tuoksu. Elämä on rakennuksen ulkopuolella, sisäpuolella on vain vieraat askareet ja kahdeksan tunnin odotus.
Minäkin olen työskennellyt kopeissa ja laboratorioissa. Siivoojan työn ainoa hyvä puoli oli se, että kopeissa sai vierailla, mutta pois pääsi jo muutaman tunnin kuluttua. Tutkin mielenkiinnolla ihmisten työhuoneita, katselin pöydille unohtuneita papereita ja perhekuvia. Tunsin yhteenkuuluvuutta erään virkanaisen kanssa, jolla oli sama harrastus kuin minulla. Pyyhin pikaisesti lattian ja tyhjensin roskakorin, sitten pois. Saankohan minä joskus oman työpöydän? Ikkunalaudan, jolle voin asetella kaktuksia? Työkavereita?
lauantai 5. heinäkuuta 2008
Ahdistunut henkilö istuu, kirjoittaa ja hikoilee
Kotona jälleen, viikon päämäärättömän vierailun jälkeen. Aika on pysähtynyt, lasken päiviä kahdeksanteen. Silloin selviää, pääsenkö kouluun vai joudunko toteuttamaan jonkun hataramman varasuunnitelman. Mieluummin ottaisin tämän uuden mahdollisuuden, koska ajatuksin päämäärättömiin ja epävarmoihin opintoihin kauhistuttaa. Tällä hetkellä vihaan yliopistoa. Mikä minut on sinne huijannut, opiskelemaan maailman teoreettisinta alaa? Minut? Oliko se joku epämääräinen kunnianhimo tai näyttämisentarve, joka sittemmin on kariutunut painavamman huomion alle, huomion siitä, ettei sivistyksestä tai itsensä kehittämisestä ole näissä ympyröissä tietoakaan? Että jos olisin halunnut olla akateeminen ja etevä, olisi minun kannattanut valita joku toinen ala? Että jos olisin halunnut kehittää itseäni, ei se ole minulle yliopistossa mahdollista?
Kirjoitin minulle. Periaatteessa käsillä olisi sivistysmahdollisuuksia, joihin olen yrittänyt tarttua vaihtelevalla menestyksellä. Olen lukenut, ollut ajoittain onnellinen ja omistautunut, mutta pian päätynyt siihen tulokseen (osittain lukemani pohjalta), ettei loputtomalla lukemisella ole mitään merkitystä elämän kannalta. Minulla ei ole ollut mitään visiota siitä, mihin kaikki lukeminen johtaa. Minulla ei ole osaamista tai intohimoa sellaiseen kirjoittamiseen, jolla voisin elättää itseni, joka olisi päämäärä sinänsä, tai edes väline minua varten. Pyh, ettenkö muka toivoisi sitä, ettenkö muka olisi pitänyt yllä pientä lapsellista illuusiota siitä, että olen uinuva filosofi, uinuva kirjailija ja taiteilija... Jos olenkin, niin tätä menoa se saa uinua maailman tappiin saakka.
En tiedä, voiko uusi suunta tuoda mitään helpotusta, mutta parin kuukauden kääntelyn ja spekuloinnin jälkeen se tuntuu edelleen hyvältä vaihtoehdolta. Ja jos tarkkoja ollaan, ei se suinkaan sulje pois aiempaa, vaan pikemminkin antaa suunnan. Minulla ei tosiaankaan ole mitään kykyä tai kokemusta käytännöstä, vaan olen viimeisimmän kymmenen vuoden aikana keskittynyt hedelmättömään spekulaatioon ja jättänyt tekemättä kaiken. Ihmekös tuo, jos mieli menee kieroon.
Ja muuten, en taida uskoa enää psykoanalyysiin. Aiemmin se on ollut kiehtova, uskonnonkaltainen tyyppirakennelma, mutta enää en oikein jaksa sitä. Tai jaksan taiteellisessa mielessä, David Lynch ja meditaatio-mielessä, mutta en enää jaksa.. Niin, no, jos se on avartavaa ajatuskoetta ja taiteellista tulkintaa (jota terapeuttinen työ ehdottomasti on) vakaampaa ja suorastaan tieteellisen ankaraa, niin en. En jaksa psykoanalyytikkoja, joilla ei ole minkäänlaista taiteellista kykyä. Se on niin väärin. Freud joutui laskemaan aseensa ahdistuksen kohdalla, mutta sitä ei nähdä minään tappiona. Ahdistus on selittämätön, se ei johdu puuttuvista peniksistä tai särkyneestä unelmasta, se vain on.
Minulla on tuttavana eräs henkilö, jonka tehtävänä on purkaa ahdistuksia ja saada jotain tolkkua mieliin. Ahdistuksesta hän ei kuitenkaan osaa sanoa mitään muuta kuin sen, minkä jo tiedän. Että se vain on, eikä sitä voi ajattelemalla poistaa. Saattaa olla joitakin ahdistuksenhallintamenetelmiä, muitakin kuin omatoiminen meditaatio, mutta niiden tehokkuudesta en tiedä. Luultavasti kyseessä on jonkinlainen uudelleenohjelmointi (kuten meditaatiossa), joka kuulostaa hieman ihmisystävällisemmältä kuin psykoterapia. Selvennykseksi: en pidä myöskään antipsykiatrisesta liikkeestä, joka uskomattomalla röyhkeydellä teilaa ihmisen, kokemuksen ja kärsimyksen. Yhtä törkeästi kuin terapeutin hymy ja jalan heilutus.
Lääkkeissä on se hyvä puoli, etteivät ne yritä pakottaa ketään. Ne vaikuttavat jos vaikuttavat, ja aiheuttavat tietyissä tilanteissa rehellistä, fyysistä pahoinvointia. Eri asia on tietenkin se, etteivät useimmat ihmiset, etenkään lääkkeitä syövät, osaa hallita omaa elämäänsä siinä määrin, että lääkkeillä olisi mitään mahdollisuutta. Tunnen perheen, joka on kollektiivisesti masentunut. Syöttäkää heille nappeja, niin mitään ei tapahdu. Ja mitä ihmettä terapiassa pitäisi tapahtua? Kukaan ei tiedä, mitä terapiassa oikeastaan tapahtuu. Olen lukenut aiheesta lukemattomia oppikirjoja, joissa puhutaan transferenssista, mallioppimisesta ja introspektiosta. Ne ovat termejä, jotka omalla tavallaan kuvaavat todelllisuuden matemaattista säntillisyyttä. Vielä ei olla päästy niin pieniin kvarkkeihin, että voitaisiin kuvata transferenssi ehdottomana lakina, mutta ainahan voimme leikkiä, että se todella on.
Tässä yhteydessä julkaisen virallisen ohjelmani masentuneiden parantamiseksi ja ahdistuneiden auttamiseksi. Noudatetaan kohta kohdalta niin kauan, että elämä muuttuu siedettäväksi.
1) Nouda lääkitys tohtorilta
2) Heitä televisio ikkunasta ja myös tietokone, jos et harrasta kirjoittamista
3) Irtisanoudu ikävistä ihmisistä
4) Valitse joku seuraavista terapiatoiminnoista
a) karate tai muu kamppailulaji
b) tanssi (mikä tahansa muoto käy)
c) pelaaminen (mikä tahansa hikilaji käy)
d) ratsastus
e) jooga
5) Hankkiudu eroon työstä, jos se on perseestä
6) Hanki kävelysauvat ja talveksi sukset, ja käytä niitä
7) Heitä jauheliha ja pihvit ikkunasta, ja opettele laittamaan ruokaa linsseistä ja parsakaalista
8) Hankkiudu eroon tavaroista ja osta tilalle kukkia (varastetut tai lahjoitetut pistokkaat kasvavat parhaiten)
Hah, tulikin mieleeni, että näin päiväunilla unta em. ohjelmaan liittyen: olin nuoruuden aikaisessa kodissani joidenkin ihmisten kanssa. Eräs tuttavani sytytti juuri vaatekaappiani tuleen, ja minä valikoin sieltä niitä vaatteita, jotka haluaisin säästää ryhtyessäni kerjäläiseksi. Punaiseen matkalaukkuuni pääsi muutama mekko ja harrastusvälineitä. Se oli tarkoitus haudata maahan, kunnes sitä taas tarvittaisiin.
Kirjoitin minulle. Periaatteessa käsillä olisi sivistysmahdollisuuksia, joihin olen yrittänyt tarttua vaihtelevalla menestyksellä. Olen lukenut, ollut ajoittain onnellinen ja omistautunut, mutta pian päätynyt siihen tulokseen (osittain lukemani pohjalta), ettei loputtomalla lukemisella ole mitään merkitystä elämän kannalta. Minulla ei ole ollut mitään visiota siitä, mihin kaikki lukeminen johtaa. Minulla ei ole osaamista tai intohimoa sellaiseen kirjoittamiseen, jolla voisin elättää itseni, joka olisi päämäärä sinänsä, tai edes väline minua varten. Pyh, ettenkö muka toivoisi sitä, ettenkö muka olisi pitänyt yllä pientä lapsellista illuusiota siitä, että olen uinuva filosofi, uinuva kirjailija ja taiteilija... Jos olenkin, niin tätä menoa se saa uinua maailman tappiin saakka.
En tiedä, voiko uusi suunta tuoda mitään helpotusta, mutta parin kuukauden kääntelyn ja spekuloinnin jälkeen se tuntuu edelleen hyvältä vaihtoehdolta. Ja jos tarkkoja ollaan, ei se suinkaan sulje pois aiempaa, vaan pikemminkin antaa suunnan. Minulla ei tosiaankaan ole mitään kykyä tai kokemusta käytännöstä, vaan olen viimeisimmän kymmenen vuoden aikana keskittynyt hedelmättömään spekulaatioon ja jättänyt tekemättä kaiken. Ihmekös tuo, jos mieli menee kieroon.
Ja muuten, en taida uskoa enää psykoanalyysiin. Aiemmin se on ollut kiehtova, uskonnonkaltainen tyyppirakennelma, mutta enää en oikein jaksa sitä. Tai jaksan taiteellisessa mielessä, David Lynch ja meditaatio-mielessä, mutta en enää jaksa.. Niin, no, jos se on avartavaa ajatuskoetta ja taiteellista tulkintaa (jota terapeuttinen työ ehdottomasti on) vakaampaa ja suorastaan tieteellisen ankaraa, niin en. En jaksa psykoanalyytikkoja, joilla ei ole minkäänlaista taiteellista kykyä. Se on niin väärin. Freud joutui laskemaan aseensa ahdistuksen kohdalla, mutta sitä ei nähdä minään tappiona. Ahdistus on selittämätön, se ei johdu puuttuvista peniksistä tai särkyneestä unelmasta, se vain on.
Minulla on tuttavana eräs henkilö, jonka tehtävänä on purkaa ahdistuksia ja saada jotain tolkkua mieliin. Ahdistuksesta hän ei kuitenkaan osaa sanoa mitään muuta kuin sen, minkä jo tiedän. Että se vain on, eikä sitä voi ajattelemalla poistaa. Saattaa olla joitakin ahdistuksenhallintamenetelmiä, muitakin kuin omatoiminen meditaatio, mutta niiden tehokkuudesta en tiedä. Luultavasti kyseessä on jonkinlainen uudelleenohjelmointi (kuten meditaatiossa), joka kuulostaa hieman ihmisystävällisemmältä kuin psykoterapia. Selvennykseksi: en pidä myöskään antipsykiatrisesta liikkeestä, joka uskomattomalla röyhkeydellä teilaa ihmisen, kokemuksen ja kärsimyksen. Yhtä törkeästi kuin terapeutin hymy ja jalan heilutus.
Lääkkeissä on se hyvä puoli, etteivät ne yritä pakottaa ketään. Ne vaikuttavat jos vaikuttavat, ja aiheuttavat tietyissä tilanteissa rehellistä, fyysistä pahoinvointia. Eri asia on tietenkin se, etteivät useimmat ihmiset, etenkään lääkkeitä syövät, osaa hallita omaa elämäänsä siinä määrin, että lääkkeillä olisi mitään mahdollisuutta. Tunnen perheen, joka on kollektiivisesti masentunut. Syöttäkää heille nappeja, niin mitään ei tapahdu. Ja mitä ihmettä terapiassa pitäisi tapahtua? Kukaan ei tiedä, mitä terapiassa oikeastaan tapahtuu. Olen lukenut aiheesta lukemattomia oppikirjoja, joissa puhutaan transferenssista, mallioppimisesta ja introspektiosta. Ne ovat termejä, jotka omalla tavallaan kuvaavat todelllisuuden matemaattista säntillisyyttä. Vielä ei olla päästy niin pieniin kvarkkeihin, että voitaisiin kuvata transferenssi ehdottomana lakina, mutta ainahan voimme leikkiä, että se todella on.
Tässä yhteydessä julkaisen virallisen ohjelmani masentuneiden parantamiseksi ja ahdistuneiden auttamiseksi. Noudatetaan kohta kohdalta niin kauan, että elämä muuttuu siedettäväksi.
1) Nouda lääkitys tohtorilta
2) Heitä televisio ikkunasta ja myös tietokone, jos et harrasta kirjoittamista
3) Irtisanoudu ikävistä ihmisistä
4) Valitse joku seuraavista terapiatoiminnoista
a) karate tai muu kamppailulaji
b) tanssi (mikä tahansa muoto käy)
c) pelaaminen (mikä tahansa hikilaji käy)
d) ratsastus
e) jooga
5) Hankkiudu eroon työstä, jos se on perseestä
6) Hanki kävelysauvat ja talveksi sukset, ja käytä niitä
7) Heitä jauheliha ja pihvit ikkunasta, ja opettele laittamaan ruokaa linsseistä ja parsakaalista
8) Hankkiudu eroon tavaroista ja osta tilalle kukkia (varastetut tai lahjoitetut pistokkaat kasvavat parhaiten)
Hah, tulikin mieleeni, että näin päiväunilla unta em. ohjelmaan liittyen: olin nuoruuden aikaisessa kodissani joidenkin ihmisten kanssa. Eräs tuttavani sytytti juuri vaatekaappiani tuleen, ja minä valikoin sieltä niitä vaatteita, jotka haluaisin säästää ryhtyessäni kerjäläiseksi. Punaiseen matkalaukkuuni pääsi muutama mekko ja harrastusvälineitä. Se oli tarkoitus haudata maahan, kunnes sitä taas tarvittaisiin.
torstai 19. kesäkuuta 2008
Lukemista ja kirjoittamista
Olen lukenut paljon. Hyvää ja hienoa kirjallisuutta, huonoa viihdekirjallisuutta. Olen rohkaistunut ostamaan pokkareita ja näytelmiä. Aivan kuin minun pitäisi lukea koko ajan, olla menettämättä hetkeäkään. Aivan kuin olisin hukannut liikaa aikaa ja energiaa, aivan kuin olisi jotain pelastettavaa.. Eilen illalla kaivoin esiin englantilaiset näytelmät, Bachelardin ja lisäsin mentaaliselle ostoslistalle muutaman tärkeän kirjan. Istuin tuoliin ja luin kahdeksisen tuntia, aamu viiteen asti, vampyyrikirjaa.
Vampyyrikirjaa? Tarkoituksena oli panostaa kielitaidon ylläpitoon ja lukea jotain kevyttä, mutta tempauduin mukaan niin täysin, etten voinut laskea kirjaa käsistäni. Sata sivua, viisisataa, tuhat. Aaamuyöllä naamioin itkun nenässä olevaksi karvaksi, surin vampyyrin yksinäisyyttä ja kieriskelin imuroimattomalla lattialla. Tätä kirjaa ei luettu sana kerrallaan, rivi kerrallaan, kuten Bachelard kehottaa. Minä hotkin sitä, saatoin vahingossa hypätä rivin tai kahdenkin yli, ei sillä niin väliä, janoten lisää tapahtumia, viimeisen pisteen tragedialle. Voi Henry, yksinäinen Henry..!
Seuraava päivä, tämä päivä, on tarkoitettu paitsi töille, myös toisenlaiselle lukemiselle. Nukuin neljä tuntia ja heräsin kohtuullisen pirteänä (Luultavasti nukahdan pystyyn iltavuorossa). Seuraava kirjani, jota olen aloitellut jo pidemmän aikaa, on mahtava. Niin tukahduttavan täynnä, että lukeminen tosiaankin käy vain sana ja sivu kerrallaan. Rakastan sitä. Runoja en ole ikinä oppinut lukemaan, mutta tätä teosta luen aivan kuin runoa, luulisin.
Olen päässyt vasta lähiviikkoina irti lukemista vaivaavista estoista. Tajuten, että voin oikeasti lukea aivan mitä tahansa, arvottamatta teoksia älyllisesti. Vain minulla ja tekstillä on merkitystä. Huomasin muuten, että Parnassossa oli eräs teos, joka on hienoa soopaa ja josta on kirjoitettu todella kaunis ja sielua liikuttava arvostelu. Ihmeellistä, paskakasa esiintyy taiteena, joka antaakin alkusysäyksen oikealle taideteokselle, joka ei ymmärrä olevansa sellainen. Minä taas luen viihdekirjaa vampyyrista, koen jotain ja itken.
Vampyyrikirjaa? Tarkoituksena oli panostaa kielitaidon ylläpitoon ja lukea jotain kevyttä, mutta tempauduin mukaan niin täysin, etten voinut laskea kirjaa käsistäni. Sata sivua, viisisataa, tuhat. Aaamuyöllä naamioin itkun nenässä olevaksi karvaksi, surin vampyyrin yksinäisyyttä ja kieriskelin imuroimattomalla lattialla. Tätä kirjaa ei luettu sana kerrallaan, rivi kerrallaan, kuten Bachelard kehottaa. Minä hotkin sitä, saatoin vahingossa hypätä rivin tai kahdenkin yli, ei sillä niin väliä, janoten lisää tapahtumia, viimeisen pisteen tragedialle. Voi Henry, yksinäinen Henry..!
Seuraava päivä, tämä päivä, on tarkoitettu paitsi töille, myös toisenlaiselle lukemiselle. Nukuin neljä tuntia ja heräsin kohtuullisen pirteänä (Luultavasti nukahdan pystyyn iltavuorossa). Seuraava kirjani, jota olen aloitellut jo pidemmän aikaa, on mahtava. Niin tukahduttavan täynnä, että lukeminen tosiaankin käy vain sana ja sivu kerrallaan. Rakastan sitä. Runoja en ole ikinä oppinut lukemaan, mutta tätä teosta luen aivan kuin runoa, luulisin.
Olen päässyt vasta lähiviikkoina irti lukemista vaivaavista estoista. Tajuten, että voin oikeasti lukea aivan mitä tahansa, arvottamatta teoksia älyllisesti. Vain minulla ja tekstillä on merkitystä. Huomasin muuten, että Parnassossa oli eräs teos, joka on hienoa soopaa ja josta on kirjoitettu todella kaunis ja sielua liikuttava arvostelu. Ihmeellistä, paskakasa esiintyy taiteena, joka antaakin alkusysäyksen oikealle taideteokselle, joka ei ymmärrä olevansa sellainen. Minä taas luen viihdekirjaa vampyyrista, koen jotain ja itken.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
