Uni ja Suri

Aah, olenkohan saanut auringonpistoksen? Koko päivä ulkona ihmisten seurassa, kahvinjuontia, kai se jo yksinään saa pään surisemaan. Aamusta tuntuu olevan ikuisuus. Ennen puolta päivää olin jo tiskannut, imuroinnut ja jumpannut. Saan aina aktiivisuuskohtauksen, kun olen yksin kotona. Tällä kertaa se alkoi pölyisestä kasetista, joka oli tipahtanut ties mistä hylkylaatikosta olohuoneen lattialle. Jaa, R.E.M? Mistäköhän tämä kasetti on tullut..? Kukaan tässä taloudessa asuva ei tunnusta pitävänsä kyseisestä orkesterista, ja levykin on nähnyt päivänvalon joskus varhaisimpina ala-astevuosinani.

Tuikkasin kasetin soittimeen, ja mikä hämmentävintä, sieltä alkoi soida heti Shiny Happy People. Eihän siinä mitään omituista sinänsä ole, mutta kummallinen yhteensattuma on se, että tuo veisu on soinut noin viikon ajan päässäni. Olen hämmästellyt, mistä se on voinut tarttua mukaani, koska kuulen radiota hyvin harvoin. No, selvästikin olen kaivannut juuri R.E.M:iä, koska villiinnyin veisusta ja sitä seuraavasta ja jouduin tanssittamaan itseni läkähdyksiin. Samalla kertaa hoituivat vatsalihakset ja venyttelyt.

En ymmärrä, kuinka liikkuminen ja itsensä hengästyttäminen voisi olla ikävä velvollisuus. 16-vuotiaana hypin metsässä Walkmanit korvilla, laulaen Anthony Kiedisin kanssa. Nilkan nuljauttaminen on tuollaisessa dionyysisessä tilassa aina mahdollista, mutta riski kannattaa ehdottomasti ottaa. On huumaavan ihanaa unohtaa aerobic-kuviot ja tasaiset lenkkipolut ja pistää rytinäksi. En jaksa uskoa, etteikö jokainen ihminen haluaisi silloin tällöin rytistä ja purkaa energiaansa liikkeeseen. Miehet ryskäävät omissa hiki- ja mörinälajeissaan, mutta naiset tyytyvät keikkumaan jumpassa ja tanssitunnilla hallitusti ja kohti täydellisyyttä pinnistellen.

Minunkin ykköslajini on loputonta pyrkimystä kohti mahdotonta. Päämääränä on täydellisen eleetön illuusio, kepeys, jossa ei vatsalihasten tärinä näy. Tukilajiksi suositellaan pilateksen tai joogan tapaisia lajeja, joiden avulla voi kehittää omaa kehonhallintaansa yhä paremmaksi. Oikeastaan olen unohtanut ryskäämisen moneksi vuodeksi, mitä nyt joskus innostun juoksemaan tai polkemalla kilpaa pyörälläni, autoja vastaan. No, tosiaankin, nyt löysin kasetin ja muistin taas kontrolloimattoman loikkimisen ja pyörimisen ilon. Erinomainen päivä.

Kasvitarinoita etelästä

Kävin viime viikonloppuna etelässä katsomassa perhettä. Matkaa on vain parisensataa kilometriä, mutta kevät oli siellä jo paljon pidemmällä. Lauantaiaamuna istuin äidin kanssa keittiössä, kun ensimmäinen pääskynen kaartoi pihan yli. Lempipuuni, joka kukkii violetinpunaisin kukin ja tuoksuu hienolle, oli jo täydessä kukassa. Kotiin tullessani minun piti varmistaa, ettei lähipihan puu todellakaan kuki tietämättäni. No ei, se oli edelleen tummanmykkä.

Eilen uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni latvoa paprikan. Tuntuu niin kummalliselta katkaista pois kaikkein vehrein osa ja jättää jäljelle harvalehtinen, tukeva tynkä. Varmuuden vuoksi otin Greipin juurelta vielä yhden pienen jämätaimen ja istutin omaan ruukkuunsa. Ihan vain siltä varalta, että silpominen tuhoaisi ison paprikan. Olen toiveikas hedelmien suhteen: kasvatan ensimmäistä kertaa tätä lajiketta, ja taimi näyttää paljon vahvemmalta kuin edellisten vuosien hontelot kaverit. Vielä pitäisi laittaa uuteen multaan äidin lahjoittama kiinanruusu. Rakastan kiinanruusuja, mutta minulla ei koskaan ole ollut sellaista!

Suurimmalla osalla äidin kasveista, sekä sisä- että ulkopuutarhassa, on historia. Eräs viattoman näköinen puska on kotoisin Laatokan rannalta, sieltä, mistä isovanhempani ovat joutuneet aikoinaan pakenemaan. Isotätini otti taimen mukaansa, kun oli sotaveteraanien muisteluretkellä Karjalassa. Jos en väärin muista, niin täti salakuljetti kasvin kengässään. Silloin taisi olla laki ja määräys, ettei kasveja saa kuljetella. Onneksi täti uhmasi, saanpa minäkin katsella pientä palasta Karjalaa. Täti viettää nyt viimeisiä vuosiaan vanhainkodissa, eikä hänellä ole voimia lähteä Kuuppalaan näyttämään kotitilan kivijalkaa. Saattaa olla, että näin on parempi: äidin seinällä on muinoin tilattu maalaus kotipaikasta, ja pihassa kasvaa kasvi. Sen lisäksi on tarinat.

Niin, kiinanruusullanikin on historia, mutta en kuollaksenikaan muista, mistä tai keneltä se tuli. Joltakin tuttavan tai sukulaisen mummolta tai serkulta, en tiedä. Kuulemma se on erinomaisen hieno ja harvinainen lajike. On hauskaa saada äidiltä kasveja. Ne ovat ainoa hänen elämänsä pysyvä riemun lähde ruoanlaiton lisäksi, ja avioeron uhatessa häntä huolestuttaa eniten puutarhan kohtalo. Kerrostaloasumista ei voi harkitakaan, koska parvekkeella ei voi kasvattaa pioneja. Kun minä vanhenen (vai onko aikuistuminen parempi sana?), alan kiinnostua yhä enemmän kasveista, ja kysyn yhä useammin äidiltä kukkainhoitoneuvoja. Jaan riemun apostolinmiekan keltaisesta kukasta ja Greipin rehotuksesta... Itse asiassa minun ikkunapuutarhani kokonaisuudessaan on pistokas äidin suurenmoisesta satupuutarhasta.

Pilvistä

Opiskelu ei suju. Tentit tulevat ja menevät, mutta minä en saa lukemisesta otetta. Pääsykokeet ja ensi syksy ovat läsnä paljon tärkeämpinä. Pelottaa, etten pääsekään opiskelemaan uutta alaa. Mitä jos kasin keskiarvo on liian matala AMK:n pääsykokeeseen? Haen kuitenkin opiskelemaan kovin suosittuja aloja. Yliopisto olisi helpompi; sinne pääsee, kunhan lukee hulluna. Muotoilen erilaisia varasuunnitelmia, koska se on varmaa, etten nosta nykyisiin opintoihin enää kuukauttakaan opintotukea.

Ei tämän enempää kirjoitusta tänä aamuna. On synkkä päivä, ja ajattelin alkaa siivoamaan. Lattiat ovat saastaiset.

Ihana aamu

Asun kerrostalossa lähiössä, jossa autoilu on tiukasti rajoitettua. Meillä on täällä nurmikenttiä, puistikkoja ja pieni järvenlahti, jonne on majoittunut monta kymmentä isokoskeloa. Jos lähtee kävelemään toiseen suuntaan, pääsee metsään. Siellä on kymmeniä kilometrejä lenkkipolkuja ja ratsastuskeskus. Jos olisin etsimässä omistusasuntoa, niin nämä asiat olisivat kaikkein tärkeimpiä kriteereitä. On outoa huomata, etteivät nämä superedut ja luksuslisukkeet kuitenkaan vaikuta juuri lainkaan asuntojen hintoihin: tilava kaksio lempitaloissani maksaa noin 80 000 euroa.

Jos kävelee tästä viitisen kilometriä pohjoiseen päin, joutuu uudelle omakotitaloalueelle, jonka kalleimmat tontit rajoittuvat järven rantaan. Kaupunkimme nettisivuilla tuota aluetta kuvaillaan "maaseutumaiseksi" ja "viihtyisäksi". Minä olen siitä ajellut ohitse viikoittain ja kurkotellut uteliaana kaulaani, mutta en ole onnistunut näkemään siellä muuta kuin asfalttia ja todella, todella pienille tonteille rakennettuja taloja. Huonomman tontin, kooltaan 876 neliömetriä, saa näemmä hintaan 48 000 euroa, ja hieman parempi (mutta yhtä pieni) tontti maksaa jo 93 777 euroa. Tarjouskilpailun perusteella myytyjen tonttien hinnat ovatkin sitten jotain aivan muuta. Koska kaupunkien liepeillä sijaitseva tonttimaa (ja tässä tapauksessa vielä järven läheisyydessä, härregud!) on törkeän kallista ja haluttua, ei tuollaisille pientaloalueille tule tasan yhtäkään leikkikenttää, puistoa tai edes kaupparakennusta. Onhan jokaisella asukkaalla käytössään parin muun talon rajaama piha, kooltaan ehkä kolmisenkymmentä neliötä...

Tämä perusteellinen selvitys oli alustusta ihanalle aamiaiselleni. Olen usein hieman arka käyttämään julkisia pihoja ja nurmikoita, mutta tämä aamu oli niin hurmaava, että ulos oli pakko mennä. Keitin puuroa ja laitoin teetä termariin, otin Hesarin kainaloon ja purjehdin sopivalle retkeilypaikalle lähipihaan. Aurinko lämmitti mukavasti selkää, linnut lauloivat lähipuissa ja tee oli juuri sopivaa. Miksi en ole aiemmin nauttinut aamiaistani ulkona? En koskaan näiden neljän vuoden aikana, kun siihen olisi ollut niin otollinen tilaisuus? Kokevatkohan monet muutkin ihmiset julkisen tilan, vaikka rauhallisen ja viihtyisänkin, jotenkin ujostuttavana? Se olisi hyvä selitys sille, että ihmiset ovat valmiita älyttömyyksiin saadakseen laillisesti oman pihan, jolla köllötellä. Siinä, että piha tai puisto on kaikkien ihmisten käytössä, on jotain vaarallista. Kauneudesta ja rauhasta ei osata täysin nauttia sen vuoksi, ja kai juuri siksi oma pihanpahanen voittaa.

Ihmiset ovat niin pelokkaita! Olisi niin paljon mukavampaa, jos ulkona voisi olla jouten, menemättä mihinkään. Kuitenkin omaa ja toisten ihmisten liikkuma-alaa rajoitetaan tiedostamatta. Nurmikolle ei oikein kehdata istahtaa, puhumattakaan siitä, että jäisi katsomaan kukkaa tai sisiliskoa. Se nyt vain on.. No, jotenkin epäilyttävää. Vain juopot ja muu epäilyttävä aines lorvaa julkisilla paikoilla, ellei kyseessä ole kahvila tai muu vapaa-ajan viettoon aidattu alue. Paras, kiukuttavin ja hauskin esimerkki on eräästä keskikokoisesta kaupungista ja sen lähiöstä, jossa vietimme muutaman viikon viime kesänä. Siipallani on tapana kävellä paljon, monta kävelyä päivässä, useamman tunnin ajan. Hän ei puuhaa mitään kummallista, esimerkisi tanssahtele, ajattele ääneen tai kaiva nenäänsä kävellessään.

Eräänä päivänä hän käveli vakioreittiään, kun kerrostalon pihasta syöksähti kiukkuinen nainen. Hän kertoi nähneensä siippani useana päivänä tuolla alueella. Hän tivasi ja intti, vaati selitystä toistuvalle kävelylle ja väitti, että lapset olivat peloissaan. Puheen päätteeksi hän vielä uhkasi poliisilla. Kaikki tämä vaiva ja puheenpito vain siksi, että joku näytti kävelevän vailla päämäärää kadulla. Tämä kohtaus kertoo paljon siitä, mitä ihmiset pelkäävät ja kuinka he varautuvat pahimpaan mahdolliseen. Olisihan siippani saattanut olla uhria etsivä pedofiili, vaarallinen hullu tai vakooja. Mistäs sitä tietää! No, onneksi meidän lähiössämme on totuttu kulkijoihin ja nurmikoilla istujoihin.

*

Vielä viimeiset panikoinnit. Tänään kävimme ratsastuskaverin kanssa valmennuksessa. Oli niin kuuma, että alkoi pyörryttämään. Opin kuitenkin viime hetkellä, mitä askeleen pidennys todella tarkoittaa. Eilenkin opettelin sitä, mutta lentävän ravin sijasta esitimme jäykkää kipitystä, joka muuttui pienestäkin tasapainon horjahduksesta laukaksi. Tänään ampaisin estradille takakenossa, jalat kiinni hevosen kupeissa ja vatsalihakset vinkuen. Ja haa, sieltä se tuli. Pidän tuosta kohdasta siksi, että siinä on sopivasti riskejä, dramatiikkaa ja kavioiden jyskettä. Kunhan se onnistuu heti alkuun, ei muukaan tuota ongelmia.

Hör

On lämmin ilta, hyttyset inisevät ja aurinko paistaa vinosti laitumien takaa. Haen uutta kaveriani tarhasta. Hevonen näkee minut jo kaukaa, ja juoksee vastaan.

- Tyyyttö, moi! Joko mennään!
- Hörhörhör!
- Mitä, hörisetkö sä mulle? Ihana!

Olo oli kuin kymmenenvuotiaalla. Luultavasti sillä oli ruoka-aika ja siksi se tervehti ilolla taitamatonta tuntiratsastajaa.. Mutta hörisipä kuitenkin. :)