Ihana aamu

Asun kerrostalossa lähiössä, jossa autoilu on tiukasti rajoitettua. Meillä on täällä nurmikenttiä, puistikkoja ja pieni järvenlahti, jonne on majoittunut monta kymmentä isokoskeloa. Jos lähtee kävelemään toiseen suuntaan, pääsee metsään. Siellä on kymmeniä kilometrejä lenkkipolkuja ja ratsastuskeskus. Jos olisin etsimässä omistusasuntoa, niin nämä asiat olisivat kaikkein tärkeimpiä kriteereitä. On outoa huomata, etteivät nämä superedut ja luksuslisukkeet kuitenkaan vaikuta juuri lainkaan asuntojen hintoihin: tilava kaksio lempitaloissani maksaa noin 80 000 euroa.

Jos kävelee tästä viitisen kilometriä pohjoiseen päin, joutuu uudelle omakotitaloalueelle, jonka kalleimmat tontit rajoittuvat järven rantaan. Kaupunkimme nettisivuilla tuota aluetta kuvaillaan "maaseutumaiseksi" ja "viihtyisäksi". Minä olen siitä ajellut ohitse viikoittain ja kurkotellut uteliaana kaulaani, mutta en ole onnistunut näkemään siellä muuta kuin asfalttia ja todella, todella pienille tonteille rakennettuja taloja. Huonomman tontin, kooltaan 876 neliömetriä, saa näemmä hintaan 48 000 euroa, ja hieman parempi (mutta yhtä pieni) tontti maksaa jo 93 777 euroa. Tarjouskilpailun perusteella myytyjen tonttien hinnat ovatkin sitten jotain aivan muuta. Koska kaupunkien liepeillä sijaitseva tonttimaa (ja tässä tapauksessa vielä järven läheisyydessä, härregud!) on törkeän kallista ja haluttua, ei tuollaisille pientaloalueille tule tasan yhtäkään leikkikenttää, puistoa tai edes kaupparakennusta. Onhan jokaisella asukkaalla käytössään parin muun talon rajaama piha, kooltaan ehkä kolmisenkymmentä neliötä...

Tämä perusteellinen selvitys oli alustusta ihanalle aamiaiselleni. Olen usein hieman arka käyttämään julkisia pihoja ja nurmikoita, mutta tämä aamu oli niin hurmaava, että ulos oli pakko mennä. Keitin puuroa ja laitoin teetä termariin, otin Hesarin kainaloon ja purjehdin sopivalle retkeilypaikalle lähipihaan. Aurinko lämmitti mukavasti selkää, linnut lauloivat lähipuissa ja tee oli juuri sopivaa. Miksi en ole aiemmin nauttinut aamiaistani ulkona? En koskaan näiden neljän vuoden aikana, kun siihen olisi ollut niin otollinen tilaisuus? Kokevatkohan monet muutkin ihmiset julkisen tilan, vaikka rauhallisen ja viihtyisänkin, jotenkin ujostuttavana? Se olisi hyvä selitys sille, että ihmiset ovat valmiita älyttömyyksiin saadakseen laillisesti oman pihan, jolla köllötellä. Siinä, että piha tai puisto on kaikkien ihmisten käytössä, on jotain vaarallista. Kauneudesta ja rauhasta ei osata täysin nauttia sen vuoksi, ja kai juuri siksi oma pihanpahanen voittaa.

Ihmiset ovat niin pelokkaita! Olisi niin paljon mukavampaa, jos ulkona voisi olla jouten, menemättä mihinkään. Kuitenkin omaa ja toisten ihmisten liikkuma-alaa rajoitetaan tiedostamatta. Nurmikolle ei oikein kehdata istahtaa, puhumattakaan siitä, että jäisi katsomaan kukkaa tai sisiliskoa. Se nyt vain on.. No, jotenkin epäilyttävää. Vain juopot ja muu epäilyttävä aines lorvaa julkisilla paikoilla, ellei kyseessä ole kahvila tai muu vapaa-ajan viettoon aidattu alue. Paras, kiukuttavin ja hauskin esimerkki on eräästä keskikokoisesta kaupungista ja sen lähiöstä, jossa vietimme muutaman viikon viime kesänä. Siipallani on tapana kävellä paljon, monta kävelyä päivässä, useamman tunnin ajan. Hän ei puuhaa mitään kummallista, esimerkisi tanssahtele, ajattele ääneen tai kaiva nenäänsä kävellessään.

Eräänä päivänä hän käveli vakioreittiään, kun kerrostalon pihasta syöksähti kiukkuinen nainen. Hän kertoi nähneensä siippani useana päivänä tuolla alueella. Hän tivasi ja intti, vaati selitystä toistuvalle kävelylle ja väitti, että lapset olivat peloissaan. Puheen päätteeksi hän vielä uhkasi poliisilla. Kaikki tämä vaiva ja puheenpito vain siksi, että joku näytti kävelevän vailla päämäärää kadulla. Tämä kohtaus kertoo paljon siitä, mitä ihmiset pelkäävät ja kuinka he varautuvat pahimpaan mahdolliseen. Olisihan siippani saattanut olla uhria etsivä pedofiili, vaarallinen hullu tai vakooja. Mistäs sitä tietää! No, onneksi meidän lähiössämme on totuttu kulkijoihin ja nurmikoilla istujoihin.