Kasvitarinoita etelästä

Kävin viime viikonloppuna etelässä katsomassa perhettä. Matkaa on vain parisensataa kilometriä, mutta kevät oli siellä jo paljon pidemmällä. Lauantaiaamuna istuin äidin kanssa keittiössä, kun ensimmäinen pääskynen kaartoi pihan yli. Lempipuuni, joka kukkii violetinpunaisin kukin ja tuoksuu hienolle, oli jo täydessä kukassa. Kotiin tullessani minun piti varmistaa, ettei lähipihan puu todellakaan kuki tietämättäni. No ei, se oli edelleen tummanmykkä.

Eilen uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni latvoa paprikan. Tuntuu niin kummalliselta katkaista pois kaikkein vehrein osa ja jättää jäljelle harvalehtinen, tukeva tynkä. Varmuuden vuoksi otin Greipin juurelta vielä yhden pienen jämätaimen ja istutin omaan ruukkuunsa. Ihan vain siltä varalta, että silpominen tuhoaisi ison paprikan. Olen toiveikas hedelmien suhteen: kasvatan ensimmäistä kertaa tätä lajiketta, ja taimi näyttää paljon vahvemmalta kuin edellisten vuosien hontelot kaverit. Vielä pitäisi laittaa uuteen multaan äidin lahjoittama kiinanruusu. Rakastan kiinanruusuja, mutta minulla ei koskaan ole ollut sellaista!

Suurimmalla osalla äidin kasveista, sekä sisä- että ulkopuutarhassa, on historia. Eräs viattoman näköinen puska on kotoisin Laatokan rannalta, sieltä, mistä isovanhempani ovat joutuneet aikoinaan pakenemaan. Isotätini otti taimen mukaansa, kun oli sotaveteraanien muisteluretkellä Karjalassa. Jos en väärin muista, niin täti salakuljetti kasvin kengässään. Silloin taisi olla laki ja määräys, ettei kasveja saa kuljetella. Onneksi täti uhmasi, saanpa minäkin katsella pientä palasta Karjalaa. Täti viettää nyt viimeisiä vuosiaan vanhainkodissa, eikä hänellä ole voimia lähteä Kuuppalaan näyttämään kotitilan kivijalkaa. Saattaa olla, että näin on parempi: äidin seinällä on muinoin tilattu maalaus kotipaikasta, ja pihassa kasvaa kasvi. Sen lisäksi on tarinat.

Niin, kiinanruusullanikin on historia, mutta en kuollaksenikaan muista, mistä tai keneltä se tuli. Joltakin tuttavan tai sukulaisen mummolta tai serkulta, en tiedä. Kuulemma se on erinomaisen hieno ja harvinainen lajike. On hauskaa saada äidiltä kasveja. Ne ovat ainoa hänen elämänsä pysyvä riemun lähde ruoanlaiton lisäksi, ja avioeron uhatessa häntä huolestuttaa eniten puutarhan kohtalo. Kerrostaloasumista ei voi harkitakaan, koska parvekkeella ei voi kasvattaa pioneja. Kun minä vanhenen (vai onko aikuistuminen parempi sana?), alan kiinnostua yhä enemmän kasveista, ja kysyn yhä useammin äidiltä kukkainhoitoneuvoja. Jaan riemun apostolinmiekan keltaisesta kukasta ja Greipin rehotuksesta... Itse asiassa minun ikkunapuutarhani kokonaisuudessaan on pistokas äidin suurenmoisesta satupuutarhasta.