Uusia ikkunoita

Ja juuri kun pääsin ylpeilemään vuosikausien telkattomuudesta, kohtaan siippani eteisessä hömelön näköisenä. Kas, kun hän oli tilannut meille telkan. Telkan! Litteän ja ison telkan, joka vie kirjoilta metrin tilaa leveyssuunnassa. Mitä seuraavaksi? Pari pelikonsolia ja joku superstereoanlage? Olisikohan minun pitänyt kiukutella ja pakottaa toinen peruuttamaan tilauksen? En oikein osaa ajatella..

Kaipa sohvallekin voisi olla parempaa käyttöä kuin toimia vaatteiden levähdyspaikkana. Ehkä siinä voisi köllötellä romanttisesti, syödä herkkuja ja katsella hyviä elokuvia. Totta on, että väsyttävän päivän jälkeen sitä usein leviää tietokoneen ääreen, tai sitten tuoliin lukemaan Anna-kirjoja tai lehtiä. Se ei ole kovinkaan sosiaalista toimintaa, olla selin toiseen tai naama kirjassa. Siipan sosiaalisuusargumentti pehmitti pelkojani hieman. Oikeastaan toisen laiton teko aiheutti pikemminkin hellyyden- kuin ärtymyksenpuuskan.

Eilen oli ensimmäinen harjoittelupäivä. Vapisin sisäisesti ja olin hirveän peloissani, koska en tosiaankaan ole ollut lasten kanssa tekemisissä- ja pian minun pitäisi osata ohjata ryhmiä seikkailussa, leikissä ja toisten kanssa olemisessa. Oli kuitenkin ihan turhaa pelätä. Ensimmäinen ryhmä oli mainio! Ensimmäiseksi olimme hippaa, ja hiljainen pikkupoika tarttui tuosta vain käteeni. Siinä sitten juostiin ja naurettiin kuin vanhat tuttavat. Tempauduin ehkä liiaksikin mukaan leikkeihin ja välillä havahduin muistamaan ohjaajan roolini. Mutta miten ihmeessä minä voisin ottaa havainnoivan ja viileän asenteen, kesken leikin?

Terapia oli lapsista kivaa, mutta jotenkin on outoa ajatella, että näissä lapsissa ajatellaan olevan jotain korjaamisen varaa. Jossain toisenlaisessa maailmassa he olisivat varmaankin ihan normaaleja, toinen vähän hiljainen, joku kömpelö ja joku aina menossa suunapäänä. He kasvaisivat aikuiseksi, eläisivät ja olisivat kuten muutkin. Mutta on karua, etteivät he selviäisi kunnialla meidän yhdeksän vuoden peruskoulusta. Voin kuvitella, että se voi olla suorastaan kidutusta. Peruskoulu on niin vaativa, että lasten pitää olla seitsemän vuoden iässä juuri tietynlaisessa kognitiivisessa ja motorisessa kuosissa, että voivat selvitä. Niinpä pieniinkin ongelmiin puututaan aika äkkiä, mennään tutkimuksiin ja hoitoon hyvissä ajoin ennen koulun alkua.

Aiemmin ei ole tullut mieleenikään, että erikoistuisin lapsiin. Mielessäni on ollut lähinnä mielenterveyspuoli ja tulevaisuudessa siintävät taide- ja liiketerapian koulutukset. Saattaa olla, että suunnitelmat muuttuvat. No, haluan tehdä yhden harjoittelun psykiatrisessa sairaalassa ja sen jälkeen olen tietenkin hurmaantunut siitä.. Katsotaan!

Nyt huovuttamaan.

Haluan tarotkortit!

You are the World

Completion, Good Reward.

The World is the final card of the Major Arcana, and as such represents saturnian energies, time, and completion.

The World card pictures a dancer in a Yoni (sometimes made of laurel leaves). The Yoni symbolizes the great Mother, the cervix through which everything is born, and also the doorway to the next life after death. It is indicative of a complete circle. Everything is finally coming together, successfully and at last. You will get that Ph.D. you've been working for years to complete, graduate at long last, marry after a long engagement, or finish that huge project. This card is not for little ends, but for big ones, important ones, ones that come with well earned cheers and acknowledgements. Your hard work, knowledge, wisdom, patience, etc, will absolutely pay-off; you've done everything right.

What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

Silmät ja aivot

Joskus parisenkymmentä vuotta sitten tajusin erään asian: kun on oppinut lukemaan, ei voi olla enää koskaan lukematta. Sanat siirtyvät automaattisesti tekstistä aivoihin, vaikka ei haluaisi. Tällä viikolla siitä mainittiin lehdessäkin. Nykyään se tulee luukusta päivittäin ja minulla on tilaisuus pysyä kärryillä kaikesta. Lehti tuo joka päivä palasen sitä maailmaa, josta olen aikoja sitten vieraantunut. Minulla ei ole ollut telkkaria vuosikausiin, en kuuntele radiota enkä tietenkään ole mukana kuumimmissa internet-ilmiöissä. No mitä medioita sitten olen seuraillut?

Helsingin sanomat, www.yle.fi, hevostalli.net, kauppalehti.fi, paikallinen ilmaisjakelu, yksi ammattijakelu, yhteishyvä, apteekkilehti, askartelulehti ja käsityökerhon kuukausilehti, kolme tai neljä blogia, yliopiston ja toisen koulun nettisivut, iltapäivälehtien kansilööpit, joskus kotivinkki tai kodin kuvalehti, serranon perhe, vanhat tyttökirjat..

Olikohan siinä kaikki? Paljon joka tapauksessa. Kun lehti alkoi ilmestyä päivittäin, tajusin omakohtaisen sensuurin merkityksen entistä selvemmin. En halua käydä kaupoissa katselemassa ostoshoukutuksia enkä lukea muotiblogeja, vaikka niissä on söpöjä kuvia. En halua myöskään avata keskustelupalstan niitä aiheita, jotka jo etukäteen arvelen houkuttelevan tietynlaisia negatiivisia ajatuksia. Tajusin, että myös lehdessä on sivukaupalla jaaritteluja, jotka on syytä jättää henkisen veltostumisen pelossa väliin. Pikkusieluisia palstoja ja kolumneja (vai mitä ne pienet, rikkiviisaat kirjoitukset ovat??), kevyen sosiologisia latteuksia, typeriä elämäntapakatsauksia, kuluneita, muka-kriittisiä juttuja muka-kiireellisestä yhteiskunnasta, ja ties mitä muuta älyllisesti ala-arvoista potaskaa. Silloin kun lehti tuli vain kerran viikossa, nautin kaiken potaskan aamuteen kanssa mitä suurimmalla nautinnolla. Lukemisen ja lehden rapinan ilosta.

Kaikki harmittomat jutut kulkevat vakaasti silmistä aivoihin, vaikken haluaisikaan. Hyppään siis entistä tomerammin niiden yli, vaikka olisi hauska -lukemisen ilosta- silmäillä turhuudet. Jotenkin vain iski tajuntaani ajatus siitä, ettei niiden lukeminen edistä mitään hyvää. Loppujen lopuksi onnellisuuden edistäminen on aivan yksinkertaista ja käytännöllistä: ei muuta kuin välttää huonoja ja negatiivisia asioita ja tehdä ja ajatella hyviä ja positiivisia asioita. Jokainen kai tietää hyvän ja pahan omalla kohdallaan, mutta asian miettiminen jää sikseen. Jos vain pystyisi pysähtymään sekunniksi ja tekemään tilannearvion ennen räyhäystä, tupakkaa, telkan avaamista tai turhan ostamista.. Osittain uskon Platonia ja Aristotelesta, joiden mukaan tietävä ja järkevä ihminen ei voi tehdä väärin.

Toisaalta, ihmiset eivät halua tietää, eivätkä he tosiaankaan halua arvioida tekojaan moraalisesti. Moraalisuus ei ole läsnä kotona, kaupassa, eikä parisuhteessa. Kun avaa objektiivisen keskustelun luomumaidosta tai kiinalaisista lapsista vaatetehtaassa, kokee toinen olevansa hyökkäyksen kohteena. Siis ulkopuolelta tulevan moraalisen vaatimuksen kohteena.. Olisi kiinnostavaa nähdä ihmisen ajatuksiin ja saada tietää hänen henkilökohtaisista moraalisista standardeistaan. Onko niitä yleensä olemassa, mitä arkipäiväiseen elämään tulee? Tappaminen, lyöminen ja varastaminen ovat nykyaikaisen elämän ulkopuolella, itsestäänselvyyksiä. Mitä muuta? Onko niiden lisäksi mitään muuta, mikä liittyisi moraaliseen standardiin?

En tiedä, mitä nykyfilosofiassa tai nykymissään ajatellaan moraalin ja onnellisuuden yhteydestä. Leimaako subjektin ja objektin erottelu vielä keskustelua etiikasta? Onko hyvä jaettu edelleen hyväksi-minulle ja hyväksi-muille? Käsitelläänkö eettisiä ongelmia eturistiriitojen kautta, vai miten. Saadaanko vielä abortista tai eutanasiasta muhevia riitoja aikaiseksi?

hiihdellessä ja lainaillessa

Helmikuu on ollut hyvä. Olen päästänyt irti monesta ikävästä ja nyt olo on kevyt ja kiva. Kävin toissapäivänä hiihtämässä, ensimmäistä kertaa pariin vuoteen (se edellinen kerta oli pelokas kokeilu uusilla varusteilla). Sukset ovat keränneet parvekkeella siitepölyä ja jäätä muun romun seassa. Sunnuntai oli kuitenkin tyhjää täynnä ja olohuoneen ikkunasta näkyi reippaita ulkoilijoita. Toiset menivät vuorelle, toiset järvelle. Minä päätin järvijoukkoon, koska ajattelin tuntevani oloni turvallisemmaksi tasaisella jäällä.

Olin hyvin, hyvin huolestunut, kun järjestelin viatonta pikku retkeä. Ensinnäkin, en ollut syönyt kunnon aamupalaa. Mitä jos minua alkaisi heikottaa järven kaukaisimmassa päässä? Toiseksi, en tiennyt suksien voitelusta mitään. Minulla oli ainoastaan pitotarraa- ei mitään luistoaineita. Mitä jos en pääsisi rantaa pidemmälle vaan sukset juuttuisivat latuun? Kolmanneksi, en muista hiihdon tekniikasta mitään. Entä jos kanssaliikkujat nauraisivat huitomiselleni? Neljänneksi, mitä jos rikon jotain hiihtosäntöä liikun vaikka väärällä ladulla tai ja viidenneksi mitä pitää pistää päälle ettei tule kuuma tai kylmä ja vielä kuudenneksi--

Pääsin kuitenkin lähtemään, ja minulla oli IHANAA! Hiihtäminen on MAHTAVAA! Rakastan järveä, puuskatuulta, lunta, pehmeää liukumista ja kaislikon läpi tamppaamista. Kuvittelin puusuksilla kymmenen kilometrin koulumatkoja lykkivät mummot ja esiäidit ja tunsin iloa ja yhteenkuuluvuutta. Hiiteen kaikki neitilajit ja takaisin ladulle! Toki olin aivan puhki lykittyäni ympäri järveä ja sain pakarani ja jonkun peukalolihaksen kipeiksi, mutta ai sitä tunnetta. Toivottavasti lumi on maassa vielä silloinkin, kun palaan eteläretkeltä ensi viikonloppuna.

Toinen isopieni asia on se, että uskaltauduin vihdoinkin kirjastoon maksamaan sakkoni ja hankkimaan uuden kirjastokortin. Ajatella, että tuo viisi minuuttia vienyt tapahtuma vaati noin kolmen vuoden valmistelut.. Luulin, etten oikeasti tarvitsekaan kirjastokorttia yleiseen kirjastoon, koska meillä on kunnioitusta herättävä kotikirjasto ja koulukirjat saa jommasta kummasta korkeakoulukirjastosta. Sitäpaitsi lainakirjojen unohtaminen on minun kohdallani saavuttanut jo patologisen asteen- ajoissa palauttaminen ei vain ole ollut mahdollista. Nyt uskaltaudun aloittamaan henkilökohtaisen opin palauttamaan lainakirjat-projektin.

Olin jo unohtanut, kuinka mukavaa on kuljeskella kirjastossa ja hipelöidä esille aseteltuja uutuuskirjoja ja vasta palautettuja. Mukaan tarttuu herätekirjoja, jotka avaavat odottamattomia asioita. Otin Jacques Cousteaun seikkailukirjan Ihminen, orkidea ja mustekala, Helena Sinervon Runoilijan talossa (mistä minä olisin muistanut, että tämä olisi löytynyt kotikirjastosta) ja Torey Haydenin Sähkökissan. Siippa se jaksaa nyrpistellä nokkaansa näille huonostikirjoitetuille semitapauskertomuksille, mutta minua ne jaksavat kiinnostaa. Ehkä siksi, että Hayden välittää minulle vähän sitä maailmaa, jossa itse saatan työskennellä muutaman vuoden kuluttua. Ehkä opin jo vähän kärsivällisyyttä ja luovuutta.. Tai jotain.

Onni

Ja kyllähän minä muustakin haaveilen. Isoin haave on luultavasti oma talo kasvimaalla. Sellainen tilava talo, jossa voi heittäytyä lattialle puuhaamaan, levittäytyä keittiöön leiväntekoon ja kasata kangaspuut ullakolle. Ei siinä mitään, jos sellaista en saa, mutta olisi se kiva. Talo ei varmaankaan olisi sinänsä mahdottomuus, koska se luultavasti olisi nykytaloihin verrattuna pieni, vanhanaikainen ja alivarusteltu. Halvahko hinnaltaan, siis. Minulle on kuitenkin vielä tärkeämpää, että tulevaan työhön voisi kulkea ilman autoa. Siksi toiseksi haluaisin pitää harrastusmahdollisuudet ulottuvillani.

1.taloudellinen riippumattomuus (sis. autottomuus)
2.sosiaaliset suhteet
3.talo
4.nykyiset harrastukset

Hm jaa

Jokainen tämän vuoden kuudestatoista päivästä on ollut hyvä. Ensimmäisenä päivänä olin vuorella, kymmenentenä iloitsin kissoista ja hyvästä kirjasta, kolmantenatoista palasin onnellisena kouluun ja viidentenätoista pääsin yhteisymmärykseen hevosen kanssa. Kuudentenatoista olen ollut inspiroivalla luennolla ja tavannut kaksi hyvää ystävää. Aion tehdä vuoden jokaisesta tulevasta päivästä yhtä hyvän.

Tänään on kylmä. Kylmässä on hyvä kävellä ja nauttia kuulaudesta ja talvihameesta. Haaveilen isosta hameesta, siis Hameista, jotka sisältävät ainakin silkkisen, pitkän alushameen ja kävelyyn kelpaavan arkihameen. Sellaisen kokonaisuuden, joka joskus 1800-luvulla oli aikuisen naisen merkki. Virkkaisin itse alushameen reunaan leveän, valkoisen pitsin. Koukku ja lankaa minulla jo on.

Harmi, etten taida enää löytää erästä valokuvaa Jyväskylän seminaarin naisista. Niitä hameita! Kun tarkkaan katsoi, niin näki vakavassa mustassa pitsejä, kiinnostavia leikkauksia ja rimpsuja. Minun hameeni olisi loputon vuo kangasta, kerroksia, pitsiä, tilkkuja ja nauhoja. Koska itse olen kapea, voisivat hameeni levitä lanteiltani yltympäriinsä ja luoda hieman matruunamaisen auran. Kenties kiinnittäisin jonnekin kerrokseen kulkusen, jotta kahinan lisäksi kuuluisi pieni kilinä. Haha!

Clostridium botulinum

Clostridium botulinum on ihan sikavaarallinen pöpölajike, jonka edustajat saattaavat pahimmassa tapauksessa tappaa ihmisen. Näitäköhän syytettiin siinä tapauksessa, jossa uusavuton isä oli onnistunut tappamaan itsensä ja jälkikasvunsa hellalla säilytetyllä makkarasopalla? Ehkäpä olen halunnut tietää tämänkin? Ehkäpä voin päteä tällä tiedolla sitten kun joku taas ihmettelee, miksei alle yksivuotiaille lapsille suositella hunajaa. No tietenkin siksi, että siinä saattaa olla Clostridium botulinumin itiöitä, eikä pienen lapsen suolistofloora ole niin kehittynyt, että se voisi torjua niiden aiheuttaman imeväisbotulismin.

Olen päässyt Ricardin kirjassa siihen lukuun, jossa puhutaan yksinkertaistamisen jalosta taidosta. Kuinka elämässä on tärkeää osata karsia omia tekemisiään, ajattelemisiaan ja sanomisiaan kaikkein olennaisimpaan. Ja olennainen on tietenkin sitä, mikä edistää onnellisuutta ja hyvinvointia. Niinpä esimerkiksi kuplapelin pelaaminen ei ole kovin järkevä valinta onnellisuuden kannalta. Entä pöpöjen opettelu tenttiä varten? Täytyy myöntää, että pieni turhautumisen tunne kolkuttelee. Minua jopa hävettää, että käytän aikaani tällaisiin turhanpäiväisyyksiin. Joutuvatko muka taiteen, filosofian tai itämaisten kielten opiskelijat (sankarini!) pänttäämään mitään näin kammottavan arkista?

Hesarissa työperäiseen tyytymättömyyden tunteeseen annettiin yksinkertaisia lääkkeitä: voi joko ryhtyä yrittäjäksi tai yrittää suhtautua työhön pelkkänä työnä, välttämättömänä keinona saada leipää pöytään. Minusta on hurjaa, että joku todella sitoo itsensä kahdeksaksi tunniksi joka arkipäivä työhön, jolla ei ole mitään merkitystä. Oikeastaan jutussa kyse oli nimenomaan työn merkityksettömyydestä, ei mistä tahansa tyytymättömyydestä. Rouva vastaaja totesi, etteivät useimmat ihmiset koe työtään merkitykselliseksi, ja silti se voi olla mukavaa. En ymmärrä! Ehkä työkaverit tai aivopähkinät tekevät merkityksettömän työn siedettäväksi, mutta onko pelkkä siedettävyys siedettävää? Eikö maailmassa ole oikeasti roppakaupalla töitä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti merkittäviä?

Jos haluaa tehdä elämässään vain onnellisuutta edistäviä asioita, on kai yksinkertaisinta aloittaa juuri miettimällä, kuinka rahansa ansaitsee. Ja tarvitaanko sitä oikeasti niin paljon, että tarvitsee jokaisen niistä kahdeksasta päivittäisestä työtunnista? Yksinkertaistamista ja vähentämistä pitäisi omalla kohdallani soveltaa myös netinkäyttöön, höpökirjallisuuteen, nukkumiseen ja haihatteluun. Blogin kirjoittamista ei lasketa haihatteluksi, mutta loputon ajatuksiin ja unelmiin eksyminen kylläkin. Siinä olen lahjakas.