Omituisia tunnelmia

Eilen aamulla heräsin levottoman yön jälkeen tekstiviestiin. Tiesin katsomattakin, että se oli tervetuloa opiskelemaan-viesti koululta. Sinne siis, ja b-suunnitelmat voi unohtaa. Olen onnellinen. Kaiken tämän harhailun ja empimisen jälkeen minulla on ammatillinen kiinnekohta! Minulla on muutaman vuoden kuluttua lain suojaama ammattinimike. Vau!

Kävin tänään uudella koululla tarkoituksenani tavoittaa joku, joka osaisi vastata muutamiin kysymyksiin, mutta laitos näytti erityisen kuolleelta ja suljetulta. Seisoskellessani siinä pihassa jouduin omituiseen mielenkuohuun. Yliopistoon verrattuna tuo koulurakennus vaikutti kovin.. noh, ammattimaiselta. Nykyaikaiselta ja jotenkin etäiseltä, harvoille ihmisille suunnitellulta, vaikka oli pyörätuoliluiskat ja kaikki. Sairaalamainen tunnelma on tietenkin ymmärrettävää sairaalan vieressä, mutta tämä sama tunne valtasi minut, kun muinoin olin ensimmäisiä kertoja ammattikoululla.

Yliopistosta on tullut läheinen paikka ilman mitään kammoksumisia: se on keskellä kaupunkia, vierestä kulkee lenkkipolut ja siellä pyörii kaikenlaista porukkaa. Rakennukset ovat kotoisen nuhjuisia ja tunnistettavaa arkkitehtuuria, puistoalueet laajat ja huolella hoidetut. Uusi kouluni on syrjäinen laitos, jonne hautaudun melkein kolmeksi vuodeksi. Lähiympäristössä asutaan erityisasunnoissa, vähän kauempana on teollisuutta ja isoja teitä. En tunne olevani syrjässä maaseudulla, vaan juuri kaupungin kääntöpuolella: välialueella, jonne on sijoitettu epäkunnossa olevien ihmisten ja kasvottomien tavaravirtojen huolto.

Minulla on ollut aina jotenkin ongelmallinen suhtautuminen työhön ja ennen kaikkea työpaikkoihin. Useat työpaikat ovat jossain muualla kuin julkisissa tiloissa, ja juuri ajatus toimistoon tai muuhun suljettuun työrakennukseen hautautumisesta on ahdistanut jo lapsesta asti. Varhaisin mielikuvani työpaikasta on erään kaupungin sairaala, jossa ilmeisesti tätini oli töissä. Hatarassa mielikuvassa sekoittuu harmaat lattiat, valkoisten kaihtimien lävitse siivilöityvä iltapäivän valo, hiljaisuus ja virallinen tuoksu. Elämä on rakennuksen ulkopuolella, sisäpuolella on vain vieraat askareet ja kahdeksan tunnin odotus.

Minäkin olen työskennellyt kopeissa ja laboratorioissa. Siivoojan työn ainoa hyvä puoli oli se, että kopeissa sai vierailla, mutta pois pääsi jo muutaman tunnin kuluttua. Tutkin mielenkiinnolla ihmisten työhuoneita, katselin pöydille unohtuneita papereita ja perhekuvia. Tunsin yhteenkuuluvuutta erään virkanaisen kanssa, jolla oli sama harrastus kuin minulla. Pyyhin pikaisesti lattian ja tyhjensin roskakorin, sitten pois. Saankohan minä joskus oman työpöydän? Ikkunalaudan, jolle voin asetella kaktuksia? Työkavereita?

Ahdistunut henkilö istuu, kirjoittaa ja hikoilee

Kotona jälleen, viikon päämäärättömän vierailun jälkeen. Aika on pysähtynyt, lasken päiviä kahdeksanteen. Silloin selviää, pääsenkö kouluun vai joudunko toteuttamaan jonkun hataramman varasuunnitelman. Mieluummin ottaisin tämän uuden mahdollisuuden, koska ajatuksin päämäärättömiin ja epävarmoihin opintoihin kauhistuttaa. Tällä hetkellä vihaan yliopistoa. Mikä minut on sinne huijannut, opiskelemaan maailman teoreettisinta alaa? Minut? Oliko se joku epämääräinen kunnianhimo tai näyttämisentarve, joka sittemmin on kariutunut painavamman huomion alle, huomion siitä, ettei sivistyksestä tai itsensä kehittämisestä ole näissä ympyröissä tietoakaan? Että jos olisin halunnut olla akateeminen ja etevä, olisi minun kannattanut valita joku toinen ala? Että jos olisin halunnut kehittää itseäni, ei se ole minulle yliopistossa mahdollista?

Kirjoitin minulle. Periaatteessa käsillä olisi sivistysmahdollisuuksia, joihin olen yrittänyt tarttua vaihtelevalla menestyksellä. Olen lukenut, ollut ajoittain onnellinen ja omistautunut, mutta pian päätynyt siihen tulokseen (osittain lukemani pohjalta), ettei loputtomalla lukemisella ole mitään merkitystä elämän kannalta. Minulla ei ole ollut mitään visiota siitä, mihin kaikki lukeminen johtaa. Minulla ei ole osaamista tai intohimoa sellaiseen kirjoittamiseen, jolla voisin elättää itseni, joka olisi päämäärä sinänsä, tai edes väline minua varten. Pyh, ettenkö muka toivoisi sitä, ettenkö muka olisi pitänyt yllä pientä lapsellista illuusiota siitä, että olen uinuva filosofi, uinuva kirjailija ja taiteilija... Jos olenkin, niin tätä menoa se saa uinua maailman tappiin saakka.

En tiedä, voiko uusi suunta tuoda mitään helpotusta, mutta parin kuukauden kääntelyn ja spekuloinnin jälkeen se tuntuu edelleen hyvältä vaihtoehdolta. Ja jos tarkkoja ollaan, ei se suinkaan sulje pois aiempaa, vaan pikemminkin antaa suunnan. Minulla ei tosiaankaan ole mitään kykyä tai kokemusta käytännöstä, vaan olen viimeisimmän kymmenen vuoden aikana keskittynyt hedelmättömään spekulaatioon ja jättänyt tekemättä kaiken. Ihmekös tuo, jos mieli menee kieroon.

Ja muuten, en taida uskoa enää psykoanalyysiin. Aiemmin se on ollut kiehtova, uskonnonkaltainen tyyppirakennelma, mutta enää en oikein jaksa sitä. Tai jaksan taiteellisessa mielessä, David Lynch ja meditaatio-mielessä, mutta en enää jaksa.. Niin, no, jos se on avartavaa ajatuskoetta ja taiteellista tulkintaa (jota terapeuttinen työ ehdottomasti on) vakaampaa ja suorastaan tieteellisen ankaraa, niin en. En jaksa psykoanalyytikkoja, joilla ei ole minkäänlaista taiteellista kykyä. Se on niin väärin. Freud joutui laskemaan aseensa ahdistuksen kohdalla, mutta sitä ei nähdä minään tappiona. Ahdistus on selittämätön, se ei johdu puuttuvista peniksistä tai särkyneestä unelmasta, se vain on.

Minulla on tuttavana eräs henkilö, jonka tehtävänä on purkaa ahdistuksia ja saada jotain tolkkua mieliin. Ahdistuksesta hän ei kuitenkaan osaa sanoa mitään muuta kuin sen, minkä jo tiedän. Että se vain on, eikä sitä voi ajattelemalla poistaa. Saattaa olla joitakin ahdistuksenhallintamenetelmiä, muitakin kuin omatoiminen meditaatio, mutta niiden tehokkuudesta en tiedä. Luultavasti kyseessä on jonkinlainen uudelleenohjelmointi (kuten meditaatiossa), joka kuulostaa hieman ihmisystävällisemmältä kuin psykoterapia. Selvennykseksi: en pidä myöskään antipsykiatrisesta liikkeestä, joka uskomattomalla röyhkeydellä teilaa ihmisen, kokemuksen ja kärsimyksen. Yhtä törkeästi kuin terapeutin hymy ja jalan heilutus.

Lääkkeissä on se hyvä puoli, etteivät ne yritä pakottaa ketään. Ne vaikuttavat jos vaikuttavat, ja aiheuttavat tietyissä tilanteissa rehellistä, fyysistä pahoinvointia. Eri asia on tietenkin se, etteivät useimmat ihmiset, etenkään lääkkeitä syövät, osaa hallita omaa elämäänsä siinä määrin, että lääkkeillä olisi mitään mahdollisuutta. Tunnen perheen, joka on kollektiivisesti masentunut. Syöttäkää heille nappeja, niin mitään ei tapahdu. Ja mitä ihmettä terapiassa pitäisi tapahtua? Kukaan ei tiedä, mitä terapiassa oikeastaan tapahtuu. Olen lukenut aiheesta lukemattomia oppikirjoja, joissa puhutaan transferenssista, mallioppimisesta ja introspektiosta. Ne ovat termejä, jotka omalla tavallaan kuvaavat todelllisuuden matemaattista säntillisyyttä. Vielä ei olla päästy niin pieniin kvarkkeihin, että voitaisiin kuvata transferenssi ehdottomana lakina, mutta ainahan voimme leikkiä, että se todella on.

Tässä yhteydessä julkaisen virallisen ohjelmani masentuneiden parantamiseksi ja ahdistuneiden auttamiseksi. Noudatetaan kohta kohdalta niin kauan, että elämä muuttuu siedettäväksi.

1) Nouda lääkitys tohtorilta
2) Heitä televisio ikkunasta ja myös tietokone, jos et harrasta kirjoittamista
3) Irtisanoudu ikävistä ihmisistä
4) Valitse joku seuraavista terapiatoiminnoista
a) karate tai muu kamppailulaji
b) tanssi (mikä tahansa muoto käy)
c) pelaaminen (mikä tahansa hikilaji käy)
d) ratsastus
e) jooga
5) Hankkiudu eroon työstä, jos se on perseestä
6) Hanki kävelysauvat ja talveksi sukset, ja käytä niitä
7) Heitä jauheliha ja pihvit ikkunasta, ja opettele laittamaan ruokaa linsseistä ja parsakaalista
8) Hankkiudu eroon tavaroista ja osta tilalle kukkia (varastetut tai lahjoitetut pistokkaat kasvavat parhaiten)

Hah, tulikin mieleeni, että näin päiväunilla unta em. ohjelmaan liittyen: olin nuoruuden aikaisessa kodissani joidenkin ihmisten kanssa. Eräs tuttavani sytytti juuri vaatekaappiani tuleen, ja minä valikoin sieltä niitä vaatteita, jotka haluaisin säästää ryhtyessäni kerjäläiseksi. Punaiseen matkalaukkuuni pääsi muutama mekko ja harrastusvälineitä. Se oli tarkoitus haudata maahan, kunnes sitä taas tarvittaisiin.

Lukemista ja kirjoittamista

Olen lukenut paljon. Hyvää ja hienoa kirjallisuutta, huonoa viihdekirjallisuutta. Olen rohkaistunut ostamaan pokkareita ja näytelmiä. Aivan kuin minun pitäisi lukea koko ajan, olla menettämättä hetkeäkään. Aivan kuin olisin hukannut liikaa aikaa ja energiaa, aivan kuin olisi jotain pelastettavaa.. Eilen illalla kaivoin esiin englantilaiset näytelmät, Bachelardin ja lisäsin mentaaliselle ostoslistalle muutaman tärkeän kirjan. Istuin tuoliin ja luin kahdeksisen tuntia, aamu viiteen asti, vampyyrikirjaa.

Vampyyrikirjaa? Tarkoituksena oli panostaa kielitaidon ylläpitoon ja lukea jotain kevyttä, mutta tempauduin mukaan niin täysin, etten voinut laskea kirjaa käsistäni. Sata sivua, viisisataa, tuhat. Aaamuyöllä naamioin itkun nenässä olevaksi karvaksi, surin vampyyrin yksinäisyyttä ja kieriskelin imuroimattomalla lattialla. Tätä kirjaa ei luettu sana kerrallaan, rivi kerrallaan, kuten Bachelard kehottaa. Minä hotkin sitä, saatoin vahingossa hypätä rivin tai kahdenkin yli, ei sillä niin väliä, janoten lisää tapahtumia, viimeisen pisteen tragedialle. Voi Henry, yksinäinen Henry..!

Seuraava päivä, tämä päivä, on tarkoitettu paitsi töille, myös toisenlaiselle lukemiselle. Nukuin neljä tuntia ja heräsin kohtuullisen pirteänä (Luultavasti nukahdan pystyyn iltavuorossa). Seuraava kirjani, jota olen aloitellut jo pidemmän aikaa, on mahtava. Niin tukahduttavan täynnä, että lukeminen tosiaankin käy vain sana ja sivu kerrallaan. Rakastan sitä. Runoja en ole ikinä oppinut lukemaan, mutta tätä teosta luen aivan kuin runoa, luulisin.

Olen päässyt vasta lähiviikkoina irti lukemista vaivaavista estoista. Tajuten, että voin oikeasti lukea aivan mitä tahansa, arvottamatta teoksia älyllisesti. Vain minulla ja tekstillä on merkitystä. Huomasin muuten, että Parnassossa oli eräs teos, joka on hienoa soopaa ja josta on kirjoitettu todella kaunis ja sielua liikuttava arvostelu. Ihmeellistä, paskakasa esiintyy taiteena, joka antaakin alkusysäyksen oikealle taideteokselle, joka ei ymmärrä olevansa sellainen. Minä taas luen viihdekirjaa vampyyrista, koen jotain ja itken.

Erilaisia uria

Minun pitäisi kirjoittaa säännöllisesti. Yleensäkin olisi hyvä pitäytyä rutiineissa, jotka pitävät arjen jotenkin käynnissä. Monta viikkoa on kulunut ilman sen kummempaa tekemistä. Olen käynyt yksissä pääsykokeissa ja jättänyt menemättä toisiin. En sulkenut tätä ovea itseltäni tietoisella päätöksellä. Olin itsepäisesti ajattelematta typerää pääsykoekirjaa, ja pääsykoepäivän aamuna istuin hymyillen pelaamaan tietokonepeliä. Ei huvittanut mennä, ei huvittanut ajatella koko asiaa. Oikeastaan minua hymyilyttää vieläkin, koska olen laittanut pisteen yhdelle päättämättömyydelle. Nyt vaihtoehtoja ensi syksylle on kaksi: joko pääsen kiinnostavaan uuteen koulutukseen, tai jatkan vanhoja opintoja uudella tarmolla ja kevyesti muokatuilla sivuainevalinnoilla. Molemmat vaihtoehdot ovat hyviä, mutta ne antavat tulevaisuudelle aivan eri suunnan. Kumpikohan niistä toteutuu? Kumma kyllä, ajatus tästä tienhaarasta ei ahdista ollenkaan. Odotan jännittyneenä heinäkuuta ja ratkaisevaa tekstiviestiä.

En ole jaksanut olla ahdistunut juuri mistään muustakaan. Olen aloittanut uuden työn ja viihtynyt kohtuullisesti. Palkka tulee säännöllisesti ja työtä ei ole liian kokopäiväisesti, joten olen tyytyväinen. Työhön liittyvät sosiaaliset suhteet ovat hankalia. Vaikka minun itsehillintäni on huippuluokkaa, olen räjähtää kiukuttelevalle aikuiselle. Kuitenkin tuntuu hyvältä tehdä säännöllistä työtä, juuri tätä työtä. Vaikka olen edelleen hanttihommissa, voin tällä kertaa sanoa ammattinimikkeeni häpeilemättä, kertoa jotain täsmällistä sille, joka kysyy. En ole virallisesti sanoutunut irti vanhasta työstä, ja rouva Johtaja olettanee, että olen edelleen kiinnostunut jatkamaan kaikista sotkuista huolimatta. Vaikka tarjous on houkutteleva, aion kerrankin luottaa intuitiooni ja hylätä tarjouksen.

Ajatukset ovat liikkuneet melko lailla työ- ja opiskeluasioissa. Minut on kiskottu mukaan erittäin suomalaiseen ajattelumaailmaan: tärkeintä on, mikä olet ammatiltasi. Olen kuvitellut olevani erittäin kriittinen ja hyvä ajattelija, mutta silti olen mennyt halpaan. Salaa itseltäni uskonut, että pieni palkka vähentää minun arvoani ihmisenä. Siksi olen vastustellut kiinnostavaa ammattialaa. Yhtäältä olen ollut halukas pitämään kiinni vapaudestani, toisaalta haaveillut omasta asunnosta ja arvostetusta asemasta. Pitäisi muistaa, että on vähemmänkin tuhoisia tapoja kohentaa itsetuntoa... Ehkä juuri tämä oivallus on saanut minut pysymään kotona, lueskelemaan ja hakkaamaan tietokonetta. Ja hymyilemään. Tähän käymistilaan sopii hyvin kirja, jonka maanantaina ostin, alunperin tarkoituksena vain pitää kielitaitoa yllä ja tutustua uuteen kirjaan. Luen Doris Lessingin the Golden notebookia, johon olen hurmaantunut jo ensimmäisten kolmenkymmenen sivun perusteella.

Uni ja Suri

Aah, olenkohan saanut auringonpistoksen? Koko päivä ulkona ihmisten seurassa, kahvinjuontia, kai se jo yksinään saa pään surisemaan. Aamusta tuntuu olevan ikuisuus. Ennen puolta päivää olin jo tiskannut, imuroinnut ja jumpannut. Saan aina aktiivisuuskohtauksen, kun olen yksin kotona. Tällä kertaa se alkoi pölyisestä kasetista, joka oli tipahtanut ties mistä hylkylaatikosta olohuoneen lattialle. Jaa, R.E.M? Mistäköhän tämä kasetti on tullut..? Kukaan tässä taloudessa asuva ei tunnusta pitävänsä kyseisestä orkesterista, ja levykin on nähnyt päivänvalon joskus varhaisimpina ala-astevuosinani.

Tuikkasin kasetin soittimeen, ja mikä hämmentävintä, sieltä alkoi soida heti Shiny Happy People. Eihän siinä mitään omituista sinänsä ole, mutta kummallinen yhteensattuma on se, että tuo veisu on soinut noin viikon ajan päässäni. Olen hämmästellyt, mistä se on voinut tarttua mukaani, koska kuulen radiota hyvin harvoin. No, selvästikin olen kaivannut juuri R.E.M:iä, koska villiinnyin veisusta ja sitä seuraavasta ja jouduin tanssittamaan itseni läkähdyksiin. Samalla kertaa hoituivat vatsalihakset ja venyttelyt.

En ymmärrä, kuinka liikkuminen ja itsensä hengästyttäminen voisi olla ikävä velvollisuus. 16-vuotiaana hypin metsässä Walkmanit korvilla, laulaen Anthony Kiedisin kanssa. Nilkan nuljauttaminen on tuollaisessa dionyysisessä tilassa aina mahdollista, mutta riski kannattaa ehdottomasti ottaa. On huumaavan ihanaa unohtaa aerobic-kuviot ja tasaiset lenkkipolut ja pistää rytinäksi. En jaksa uskoa, etteikö jokainen ihminen haluaisi silloin tällöin rytistä ja purkaa energiaansa liikkeeseen. Miehet ryskäävät omissa hiki- ja mörinälajeissaan, mutta naiset tyytyvät keikkumaan jumpassa ja tanssitunnilla hallitusti ja kohti täydellisyyttä pinnistellen.

Minunkin ykköslajini on loputonta pyrkimystä kohti mahdotonta. Päämääränä on täydellisen eleetön illuusio, kepeys, jossa ei vatsalihasten tärinä näy. Tukilajiksi suositellaan pilateksen tai joogan tapaisia lajeja, joiden avulla voi kehittää omaa kehonhallintaansa yhä paremmaksi. Oikeastaan olen unohtanut ryskäämisen moneksi vuodeksi, mitä nyt joskus innostun juoksemaan tai polkemalla kilpaa pyörälläni, autoja vastaan. No, tosiaankin, nyt löysin kasetin ja muistin taas kontrolloimattoman loikkimisen ja pyörimisen ilon. Erinomainen päivä.

Kasvitarinoita etelästä

Kävin viime viikonloppuna etelässä katsomassa perhettä. Matkaa on vain parisensataa kilometriä, mutta kevät oli siellä jo paljon pidemmällä. Lauantaiaamuna istuin äidin kanssa keittiössä, kun ensimmäinen pääskynen kaartoi pihan yli. Lempipuuni, joka kukkii violetinpunaisin kukin ja tuoksuu hienolle, oli jo täydessä kukassa. Kotiin tullessani minun piti varmistaa, ettei lähipihan puu todellakaan kuki tietämättäni. No ei, se oli edelleen tummanmykkä.

Eilen uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni latvoa paprikan. Tuntuu niin kummalliselta katkaista pois kaikkein vehrein osa ja jättää jäljelle harvalehtinen, tukeva tynkä. Varmuuden vuoksi otin Greipin juurelta vielä yhden pienen jämätaimen ja istutin omaan ruukkuunsa. Ihan vain siltä varalta, että silpominen tuhoaisi ison paprikan. Olen toiveikas hedelmien suhteen: kasvatan ensimmäistä kertaa tätä lajiketta, ja taimi näyttää paljon vahvemmalta kuin edellisten vuosien hontelot kaverit. Vielä pitäisi laittaa uuteen multaan äidin lahjoittama kiinanruusu. Rakastan kiinanruusuja, mutta minulla ei koskaan ole ollut sellaista!

Suurimmalla osalla äidin kasveista, sekä sisä- että ulkopuutarhassa, on historia. Eräs viattoman näköinen puska on kotoisin Laatokan rannalta, sieltä, mistä isovanhempani ovat joutuneet aikoinaan pakenemaan. Isotätini otti taimen mukaansa, kun oli sotaveteraanien muisteluretkellä Karjalassa. Jos en väärin muista, niin täti salakuljetti kasvin kengässään. Silloin taisi olla laki ja määräys, ettei kasveja saa kuljetella. Onneksi täti uhmasi, saanpa minäkin katsella pientä palasta Karjalaa. Täti viettää nyt viimeisiä vuosiaan vanhainkodissa, eikä hänellä ole voimia lähteä Kuuppalaan näyttämään kotitilan kivijalkaa. Saattaa olla, että näin on parempi: äidin seinällä on muinoin tilattu maalaus kotipaikasta, ja pihassa kasvaa kasvi. Sen lisäksi on tarinat.

Niin, kiinanruusullanikin on historia, mutta en kuollaksenikaan muista, mistä tai keneltä se tuli. Joltakin tuttavan tai sukulaisen mummolta tai serkulta, en tiedä. Kuulemma se on erinomaisen hieno ja harvinainen lajike. On hauskaa saada äidiltä kasveja. Ne ovat ainoa hänen elämänsä pysyvä riemun lähde ruoanlaiton lisäksi, ja avioeron uhatessa häntä huolestuttaa eniten puutarhan kohtalo. Kerrostaloasumista ei voi harkitakaan, koska parvekkeella ei voi kasvattaa pioneja. Kun minä vanhenen (vai onko aikuistuminen parempi sana?), alan kiinnostua yhä enemmän kasveista, ja kysyn yhä useammin äidiltä kukkainhoitoneuvoja. Jaan riemun apostolinmiekan keltaisesta kukasta ja Greipin rehotuksesta... Itse asiassa minun ikkunapuutarhani kokonaisuudessaan on pistokas äidin suurenmoisesta satupuutarhasta.

Pilvistä

Opiskelu ei suju. Tentit tulevat ja menevät, mutta minä en saa lukemisesta otetta. Pääsykokeet ja ensi syksy ovat läsnä paljon tärkeämpinä. Pelottaa, etten pääsekään opiskelemaan uutta alaa. Mitä jos kasin keskiarvo on liian matala AMK:n pääsykokeeseen? Haen kuitenkin opiskelemaan kovin suosittuja aloja. Yliopisto olisi helpompi; sinne pääsee, kunhan lukee hulluna. Muotoilen erilaisia varasuunnitelmia, koska se on varmaa, etten nosta nykyisiin opintoihin enää kuukauttakaan opintotukea.

Ei tämän enempää kirjoitusta tänä aamuna. On synkkä päivä, ja ajattelin alkaa siivoamaan. Lattiat ovat saastaiset.