Huh, olen kävellyt tänään enemmän kuin koskaan elämäni aikana (yhdellä rupeamalla)! Aamulla päätin lähteä retkelle Metsään. Ei siis puistoon tai pusikkoon, vaan erään lammen vieritse maakuntauraa pitkin eräälle aarnialueelle. Ei tullut mieleenkään epäillä, että kartanlukutaidossani olisi jotain puutteita. Tai että paikallinen ulkoilukartta olisi jollain tavoin epäilyttävä. Eipä tullut mieleen myöskään kompassin tarpeellisuus. Puhumattakaan siitä, että olisin jättänyt keittiön pöydälle lapun suunnitelmastani..
Retken alkupuolisko oli mukava. Rakastan syksyistä metsää! Riivin viimeisiä vatukoita ja pulleita mustikoita puskista ja olin olevinani Nuuskamuikkunen. Vapaa ja onnellinen, matkalla kohti tuntematonta. No, kävinhän minä siellä aarnialueella pari vuotta sitten, mutta silloin poljettiin turvallisesti isoa tietä pitkin. Valitsemani metsäreitti on syrjässä liikkujien pääväyliltä ja kaikista kaukaisimmat polut ovat alkaneet kasvaa umpeen. Ajatella, kaupungin viralliseen ulkoilukarttaan on merkitty polkuja, jotka hädin tuskin näkyvät aluskasvillisuuden seasta. Yhden ylle oli kaatunut valtava mänty ja erästä polkua pitkin kulkiessa joutui osittain lahonneille ja vaaralliselle pitkospuille, jotka loppuivat vielä kesken ja pakottivat kulkijan kahlaamaan nilkkoja myöten suossa. Onkohan maakuntaura hieman liioitteleva titteli tuollaiselle kulkuväylälle?
Harvoin minua pelottaa metsässä, mutta nyt tuli hieman epämukava olo ja siksi vähän kiukkuisakin. Mitä jos liukastuisin ja loukkaantuisin? Kukaan ei osaisi etsiä minua sellaisesta korvesta.. Vain korppien kaluamat luut löytyisivät joskus kolmen vuoden päästä.. Reitti oli kyllä muuten hieno. Suolta kapusin korkealle mäelle, joka oli joskus hakattu metsästä paljaaksi. Siellä pelmusi lauma korppeja. Onnistuin myös säikäyttämään liikkelle jonkun ihme hanhen, joka piti karmeaa ryskettä räpiköidessään pakoon. Ai miten helpotuin, kun mutkan takaa ilmestyi näkyviin talo. Ihana punainen talo! Olen löytänyt toistenkin syrjäisten metsäreittien varrelta vanhoja omakotitaloja, jotka ovat aivan asuttuja. Ne eivät kuulu oikein mihinkään asuinalueeseen ja ovat usein vähän ränsistyneitä ja pihoistaan villejä. Innostun kovasti tällaisista talolöydöistä, koska ne ovat aivan toisesta maailmasta, eivät oikein kuulu latteaan kaupunkiini. Kummallisia rakennusmönkiäisiä, jotka viihtyvät omistajineen omissa oloissaan.. Tällä kertaa bongasin asukkaankin. Autoaan puunaava partasetä oli törmännyt ennenkin pihallaan eksyneisiin retkeilijöihin. Itse asiassa polku aarnialueelle alkoi aivan hänen talonsa kohdalta.
Ei siinä sen kummempaa, olin jo niin väsynyt, että toivoin vain pääseväni heti järvelle ja notskipaikalle, joka oli retkeni äärimmäinen piste. Siellä pääsin siemailemaan hunajateetä ja syömään sämpylää. Kotiin pääsy kestikin sitten aika monta tuntia. En löytänyt niitä metsittyneitä polkuja, joita pitkin olin tullut. Itse asiassa onnistuin eksymään aika pahasti. Ja kyllä, sain kokea klassisen eksymiskuvion, ympyrän kiertämisen. Kävelin määrätietoisesti ehkä muutaman kilometrin ja luulin saapuvani tutulle lammelle. Ei, mutkan takaa alkaakin sama hiekkatie, josta olin lähtenyt yli puoli tuntia aiemmin.. Olenkohan koskaan ollut yhtä epätoivoinen kuin silloin? Olin jo niin väsynyt ja pyörällä päästäni, että kartasta ei ollut enää mitään apua. Ei kun uudelleen samaan kivikkoon, samoille pitkospuille ja saman pihlajan alta. On pakko kääntyä risteyksestä sellaiseen suuntaan, jossa kyltti osoittaa kartalla tuttuun paikkaan. Kotiin oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja polviin sattui ja pää oli tyhjä ja ajatukset jurnuttivat väsyneesti. Huvittelin muotoilemalla mahdollisimman ilkeitä ilmaisuja kuviteltuun valituskirjelmään, jonka ajatuksissani lähettäisin jollekin sopivalle syntipukille, joka olisi syypää metsäreittien kurjaan tolaan. Jonkun muunhan tästä tragediasta on oltava vastuussa!
Kummallista kyllä, vaikka retki oli objektiivisesti arvioiden turhauttava ja kurja, en ole siitä erityisen harmistunut. Se vain oli sellainen. Joskus on raskasta ja joskus virhearviointeja sattuu. Näin sentään hanhen, suuren haukan ja korpit myrskypilviä vasten. Ja ehkä on hyväkin, että olen saanut retkeily-XP:tä eksymisestä! Enää en ainakaan lähde pitkälle ilman kompassia. Huomenna sitten ihan muita juttuja.
lauantai 29. elokuuta 2009
sunnuntai 16. elokuuta 2009
Joskus puserrun ahtaalle
Kummallinen kesä. Yksi harjoittelu loppuu, työ alkaa, työ loppuu, toinen harjoittelu alkaa ja jatkuu edelleen. Olin enimmäkseen muualla kuin kotonani. Pyöräillessäni milloin mihinkin suuntaan olen katsellut kesän kulumista, siihen osaa ottamatta. En ole loikoillut juurikaan nurmilla tai käynyt retkillä muualla kuin lähimmillä kirpputoreilla. En ole matkustanut minnekään, enkä edes käynyt ratsastamassa. Olen harrastanut työmatkamietteitä ja seurustellut erään perheen kanssa enemmän kuin tarpeeksi.
Uusi harjoittelupaikka on omanlaisensa yhteisö. Totutteluvaihe on minulle aina kamala, vaikka olisi kyse kuinka hyvästä ja kivasta paikasta. Minulla ei ole toimivaa suojakuorta ulkoisia vaikutteita vastaan ja työssä uusien työtovereiden ajatukset ja olettamukset käyvät lävitseni. Huomaan joutuvani johonkin aikuisen olemisen virtaan, joka lataa minut kummallisilla jännitteillä. Aivan kuin olisin hieman väärin, jossain on hieman kitkaa.. Sellainen on henkinen positio työpäivän ajan, ja sitten poljen kotiin, enkä jaksa tehdä tai ajatella mitään.
Kestää kokonaisen viikon, ennen kuin tajuan. Tajuamista ennakoi kauheat pakoajatukset: mitä ihmettä minä teen tällä alalla, minähän vihaan ihmisiä, enhän minä voi.. Ja ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi: lueskelin todella kaihoisalla mielellä kuvauksia julkisoikeuden opinnoista. Ainakin kaksi päivää haaveksin virasta, jonka haltija saisi istua työhuoneessa, tukevan oven takana koko sen ajan, mikä töissä yleensä on oltava. Saisi ratkaista ihania, loogista ajattelukykyä kutkuttavia ongelmia ja kerran viikossa sitä kävisi pitämässä jonkun powerpoint-esitelmän jossain kuivassa kokoushuoneessa. Eikä tarvitsisi piitata juuri kenestäkään.
Aina kun olen henkisessä pinteessä, haaveilen uudenlaisista opinnoista. Sallin sen itselleni muutamaksi päiväksi, vaikka se on aivan hölmöä..
Tajuaminen kuitenkin tulee. Tajuan, että ongelma tosiaan on ympäristössä, ei varsinaisesti minussa. Ongelma tiivistyy seuraavaan ajatukseen: tässä työyhteisössä minä olen rehellisesti sanottuna HULLU. Jos kertoisin lukevani vapaapäivänäni Tove Janssonin muumikirjoja tai nukkuvani kahdet päiväunet päivässä ja syöväni sitten kaksi suklaavanukasta, minua pidettäisiin aivan sekona. Tai ei vain pidettäisi, vaan minä aivan oikeasti olisin siinä yhteisössä seko.
Siellä ollaan ammattilaisia, jotka harrastavat terveellisiä elämäntapoja, hoitavat lapsia ja ovat korostetun tavallisia. He suhteuttavat itsensä asiakkaisiin, jotka EIVÄT ole tavallisia- he nimittäin ovat vähän vinksallaan. Heidän puheilleen voi pyöritellä silmiä kahvipöydässä. Minua ahdistaa vähän, kun en ole huomannut sen kaikkein vinksahtaneimman vinksahtuneisuutta, vaikka olen itse ollut niissä tilanteissa mukana todistamassa. Ei kai siinä muuta voi ajatella kuin olevansa samanlainen, ymmärtävänsä liiankin hyvin olemassaolon raastavuuden ja tasapainon haurauden. Hah, ja sitten pitäisi näytellä vähän niinkuin ammattilaista, sellaista, joka tietää ja osaa johdattaa takaisin tavallisten pariin.
No, tajusin kuitenkin ja se on tärkeintä. On yhtä aikaa järkyttävää ja henkisesti virkistävää hoksata jälleen kerran kaiken tulkinnan hauraus, ja se epävarmuus, jonka aina välillä unohtaa. En minä ole turvassa, vaikka välillä niin kuvittelenkin. En voi olla olematta herkkä, jättää miettimättä, havaitsematta.. Ja niin minun elämäni kulkee, ei millään muulla tavalla.
Uusi harjoittelupaikka on omanlaisensa yhteisö. Totutteluvaihe on minulle aina kamala, vaikka olisi kyse kuinka hyvästä ja kivasta paikasta. Minulla ei ole toimivaa suojakuorta ulkoisia vaikutteita vastaan ja työssä uusien työtovereiden ajatukset ja olettamukset käyvät lävitseni. Huomaan joutuvani johonkin aikuisen olemisen virtaan, joka lataa minut kummallisilla jännitteillä. Aivan kuin olisin hieman väärin, jossain on hieman kitkaa.. Sellainen on henkinen positio työpäivän ajan, ja sitten poljen kotiin, enkä jaksa tehdä tai ajatella mitään.
Kestää kokonaisen viikon, ennen kuin tajuan. Tajuamista ennakoi kauheat pakoajatukset: mitä ihmettä minä teen tällä alalla, minähän vihaan ihmisiä, enhän minä voi.. Ja ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi: lueskelin todella kaihoisalla mielellä kuvauksia julkisoikeuden opinnoista. Ainakin kaksi päivää haaveksin virasta, jonka haltija saisi istua työhuoneessa, tukevan oven takana koko sen ajan, mikä töissä yleensä on oltava. Saisi ratkaista ihania, loogista ajattelukykyä kutkuttavia ongelmia ja kerran viikossa sitä kävisi pitämässä jonkun powerpoint-esitelmän jossain kuivassa kokoushuoneessa. Eikä tarvitsisi piitata juuri kenestäkään.
Aina kun olen henkisessä pinteessä, haaveilen uudenlaisista opinnoista. Sallin sen itselleni muutamaksi päiväksi, vaikka se on aivan hölmöä..
Tajuaminen kuitenkin tulee. Tajuan, että ongelma tosiaan on ympäristössä, ei varsinaisesti minussa. Ongelma tiivistyy seuraavaan ajatukseen: tässä työyhteisössä minä olen rehellisesti sanottuna HULLU. Jos kertoisin lukevani vapaapäivänäni Tove Janssonin muumikirjoja tai nukkuvani kahdet päiväunet päivässä ja syöväni sitten kaksi suklaavanukasta, minua pidettäisiin aivan sekona. Tai ei vain pidettäisi, vaan minä aivan oikeasti olisin siinä yhteisössä seko.
Siellä ollaan ammattilaisia, jotka harrastavat terveellisiä elämäntapoja, hoitavat lapsia ja ovat korostetun tavallisia. He suhteuttavat itsensä asiakkaisiin, jotka EIVÄT ole tavallisia- he nimittäin ovat vähän vinksallaan. Heidän puheilleen voi pyöritellä silmiä kahvipöydässä. Minua ahdistaa vähän, kun en ole huomannut sen kaikkein vinksahtaneimman vinksahtuneisuutta, vaikka olen itse ollut niissä tilanteissa mukana todistamassa. Ei kai siinä muuta voi ajatella kuin olevansa samanlainen, ymmärtävänsä liiankin hyvin olemassaolon raastavuuden ja tasapainon haurauden. Hah, ja sitten pitäisi näytellä vähän niinkuin ammattilaista, sellaista, joka tietää ja osaa johdattaa takaisin tavallisten pariin.
No, tajusin kuitenkin ja se on tärkeintä. On yhtä aikaa järkyttävää ja henkisesti virkistävää hoksata jälleen kerran kaiken tulkinnan hauraus, ja se epävarmuus, jonka aina välillä unohtaa. En minä ole turvassa, vaikka välillä niin kuvittelenkin. En voi olla olematta herkkä, jättää miettimättä, havaitsematta.. Ja niin minun elämäni kulkee, ei millään muulla tavalla.
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Tee uudelleen
Elämällä on tapana kulkea johonkin suuntaan. Joskus heitetään noppaa. Valitaan toinen ja jätetään toinen. Joskus minä huvittelen katsomalla taaksepäin risteyskohtiin, joissa olen valinnut jonkin asian toisen asian sijasta. Jos olisin silloin ollut rohkeammassa mielentilassa, jos olisin jättänyt menemättä sinne, jos olisinkin jatkanut sitä asiaa.. Huvittelu on ehkä väärä sana, koska saan risteysten muistelusta eksistentiaalisia vilunväristyksiä. Muutamia elämän käännekohtiin johtaneita päätöksiä voin jäljittää yhteen ajatukseen ja yhteen fyysiseen tekoon. Ja yksi teko johtaa yhdelle polulle, jonka kulkeminen tekee minusta erilaisen. Koskaan en harmittele vanhoja valintojani, koska ne ovat kuitenkin tehneet minut. Silti se on kummalista ja hassua mietittävää.
Luulisin, että Jumalaan uskominen on eräänlainen vastaveto minän rakentamiselle. Hän on takuuna sille, että me olemme olleet aina ja säilymme aina. Lapsena ällistyin vuosiksi siitä ajatuksesta, ettei minua välttämättä olisi olemassakaan. Että minä tällaisena ainutlaatuisena tyttönä olin täysi sattuma. Että jos äiti olisi mennyt naimisiin sen toisen kanssa, jos pappa ei olisi mennyt rengiksi sinne yhteen taloon, jos joku esi-isä olisi tehnyt jotain muuta.. Kyllä minä uskoin pitkään Jumalaan. Vasta vuosien kuluttua hoksasin sinänsä kiehtovan minä-ajatuksen erheellisyyden. Totuus on silti vieläkin kiehtovampi. Minä olenkin ihmiskoneeseen painunut tapahtumien ketju ja kiihkeä elämänhalu.
Luin juuri kadonnutta ja jälleen löytynyttä päiväkirjaani niiltä vuosilta, jolloin olin noin 12-14-vuotias. Aiemmin olen pitänyt itseäni jatkumona lapsesta aikuiseksi, edelleenkin samana tyyppinä, joka 4-vuotiaana istui postiluukun alla lukemassa Suurta Lelukirjaa (vai mikä se mainoslärpäke oli?) ja haaveilemassa ensimmäisestä My Little Ponysta. Lukiessani varhaisteini-iälleni osuneista tapahtumista pystyin nauramaan menneisyyteni suurille tragedioille, aivan kuin vieraan lapsen hassutuksille. Yhteys oli katkennut, vaikka muistot ovat minun. Muistot ovat muuttuneet oikeista muistoista päänsisäiseksi tekstiksi ja irralliseksi kertomukseksi jostain, mitä minulle on joskus tapahtunut. Joku kipeä asia saattaa edelleen tuntua häiveenä jossain kohtaa kehoa, mutta olen varma, että sekin haalistuu ja lopulta katoaa. En minä enää ole kovinkaan paljon se ihminen, joka noita asioita on kirjoittanut.
Jostakin syystä vanha päiväkirja sai minut perustamaan uuden kansipäiväkirjan, pitkästä aikaa. Ehkä se säilyisi ihmettelyn välineenä tulevaisuuteen, siihen aikaan, kun olen taas eri. Olen kuullut jonkun sanovan puoliksi leikillisesti, että on hyvä pitää päiväkirjaa niitä aikoja varten, kun muisti alkaa murenemaan ja on vaikeaa hahmottaa, kuka on. Miltähän mahtaisi tuntua omalla käsialalla kirjoitetun tekstin lukeminen, joka on aivan vieras seikkailu ja silti, objektiivisten todisteiden mukaan itselle tosi? Se olisi varmaankin kamalaa. Minä luultavasti polttaisin kirjani vanhainkodin takassa ja palaisin askartelemaan joulukoristeita toisten mummojen kanssa.
Kas, en kirjoittanutkaan siitä, mistä oli tarkoitus. Tee uudelleesta. Joku toinen päivä sitten, se on aika hauska, ontologinen juttu.
Luulisin, että Jumalaan uskominen on eräänlainen vastaveto minän rakentamiselle. Hän on takuuna sille, että me olemme olleet aina ja säilymme aina. Lapsena ällistyin vuosiksi siitä ajatuksesta, ettei minua välttämättä olisi olemassakaan. Että minä tällaisena ainutlaatuisena tyttönä olin täysi sattuma. Että jos äiti olisi mennyt naimisiin sen toisen kanssa, jos pappa ei olisi mennyt rengiksi sinne yhteen taloon, jos joku esi-isä olisi tehnyt jotain muuta.. Kyllä minä uskoin pitkään Jumalaan. Vasta vuosien kuluttua hoksasin sinänsä kiehtovan minä-ajatuksen erheellisyyden. Totuus on silti vieläkin kiehtovampi. Minä olenkin ihmiskoneeseen painunut tapahtumien ketju ja kiihkeä elämänhalu.
Luin juuri kadonnutta ja jälleen löytynyttä päiväkirjaani niiltä vuosilta, jolloin olin noin 12-14-vuotias. Aiemmin olen pitänyt itseäni jatkumona lapsesta aikuiseksi, edelleenkin samana tyyppinä, joka 4-vuotiaana istui postiluukun alla lukemassa Suurta Lelukirjaa (vai mikä se mainoslärpäke oli?) ja haaveilemassa ensimmäisestä My Little Ponysta. Lukiessani varhaisteini-iälleni osuneista tapahtumista pystyin nauramaan menneisyyteni suurille tragedioille, aivan kuin vieraan lapsen hassutuksille. Yhteys oli katkennut, vaikka muistot ovat minun. Muistot ovat muuttuneet oikeista muistoista päänsisäiseksi tekstiksi ja irralliseksi kertomukseksi jostain, mitä minulle on joskus tapahtunut. Joku kipeä asia saattaa edelleen tuntua häiveenä jossain kohtaa kehoa, mutta olen varma, että sekin haalistuu ja lopulta katoaa. En minä enää ole kovinkaan paljon se ihminen, joka noita asioita on kirjoittanut.
Jostakin syystä vanha päiväkirja sai minut perustamaan uuden kansipäiväkirjan, pitkästä aikaa. Ehkä se säilyisi ihmettelyn välineenä tulevaisuuteen, siihen aikaan, kun olen taas eri. Olen kuullut jonkun sanovan puoliksi leikillisesti, että on hyvä pitää päiväkirjaa niitä aikoja varten, kun muisti alkaa murenemaan ja on vaikeaa hahmottaa, kuka on. Miltähän mahtaisi tuntua omalla käsialalla kirjoitetun tekstin lukeminen, joka on aivan vieras seikkailu ja silti, objektiivisten todisteiden mukaan itselle tosi? Se olisi varmaankin kamalaa. Minä luultavasti polttaisin kirjani vanhainkodin takassa ja palaisin askartelemaan joulukoristeita toisten mummojen kanssa.
Kas, en kirjoittanutkaan siitä, mistä oli tarkoitus. Tee uudelleesta. Joku toinen päivä sitten, se on aika hauska, ontologinen juttu.
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Missä minä olen?
Jee, tänään ei ollutkaan menoa kasilta, vaan vasta kymmeneltä. Ehdin hyvin lorvaamaan tunnin tässä (siis kotosalla). Tiedossa on mielenkiintoinen kaksipäiväinen yliopistolla: siellä esitellään alani uusimpia tuulia, valmistuvia graduja sun muuta. Noin muuten tästä viikosta on tulossa aivan kammottava: muutto on jo lauantaina, ja olemme tuskin aloittaneetkaan pakkausta! Harjoittelua on joka päivä, harjoittelun rinnalla juoksee kolme kesäkurssia. Harkitsen jopa, että peruisin huomisen ratsastuksen ja omistaisin illan jollekin noista jutuista. Tarkemmin ajateltuna minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta! Ja minä taisin muuten vahingossa varata keskiviikolle yhden maastoratsastuksen, kun en tajunnut kiirettä.. Ääh.. Täytyy ajatella lauantaita, kun olemme väsyneinä ja onnellisina uudessa kodissa, kaikesta selviytyneinä. Se lauantai tulee kyllä.
Ai niin, pari yötä sitten uni jäi kiinni itse teossa: Toinen nukkui tuona yönä hieman huonosti, koska minä hihittelin ja nauroin niin kovasti unissani. Hän sitten kysyi, mitä unta näin, ja tällä kertaa unennäkijä suostui vastaamaan: "Et oli laadullinen palkinto ja mitaleita ja mä voitin kun mä olin niin hyvä terapoitava!"
Ai niin, pari yötä sitten uni jäi kiinni itse teossa: Toinen nukkui tuona yönä hieman huonosti, koska minä hihittelin ja nauroin niin kovasti unissani. Hän sitten kysyi, mitä unta näin, ja tällä kertaa unennäkijä suostui vastaamaan: "Et oli laadullinen palkinto ja mitaleita ja mä voitin kun mä olin niin hyvä terapoitava!"
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
Troikassa on kolme hevosta
Eilen tapahtui aivan kummia ja opin kantapään kautta uutta ryhmädynamiikasta. Kuvitellaan kolme ihmistä, jotka ovat kaikki kaveruksia ja tulevat hyvin toimeen toistensa kanssa. Kaksi heistä on tehnyt töitä parina jo usean kuukauden ajan. Sitten joukkoon tulee se kolmas, joka on tehnyt samantapaisia töitä samassa paikassa ja saman ajan, mutta eri ihmisen parina. Hämmennetään soppaa ja huomataan, että uuden työryhmän pari on edelleenkin pari ja kolmas hirveässä angstissa.
Minä olen huono huomaamaan tuollaisten ryhmätilanteiden todellista kulkua. Huomaan vain olevani ärsyyntynyt tiettyihin ihmisiin, puolustuskannalla kaikissa asioissa ja siinä tunnossa, etteivät asiat suju minun kohdallani oikein. Että joku on pielessä, että jokin minussa hiertää ja on toimimatta. Etten onnistu luiskahtamaan paikalleni niin kuin olen odottanut. Kun en ymmärrä, mistä on kyse, ahdistun koko ajan enemmän ja suuntaan ikäviä ajatuksia ympärilleni. En tietenkään lakkaa hymyilemästä toisille, sillä he eivät ole tehneet mitään väärin. Tietoisuuden rajamailla on joku synkkä möntti, johon en saa kohdistettua katsettani. Odotan vain pääseväni pois tilanteesta, olemaan rauhassa väsynyt ja hapan. Tällä kertaa kärtty ei kuitenkaan lähtenyt pois kulumalla, vaikka kävin tallilla ja poikkeuksellisen pitkässä suihkussa.
Vasta vähän ennen nukkumaan menoa tajusin asian, kun aloin kerimään sitä auki siippani kuullen. Tosiaan, tuossa ryhmässä todellisuudesta 66% oli hieman eri kuin minun. 33% edustus mielipiteissä ja suunnittelussa jää väistämättä alakynteen saadessaan 66% yhteisymmärryksen vastaansa. Eroavaisuus oli kuitenkin niin pieni, että se jäi huomaamatta muuna kuin epämääräisenä sujumattomuutena. Olen helpottunut, että asia selvisi päässäni: on melko ahdistavaa tuntea tyytymättömyyttä niihin ihmisiin ja puuhiin, jotka ovat aiemmin ilahduttaneet ja antaneet voimia. Hetken jo pelkäsin, että olen putoamassa masennuksen kaivoon. Onneksi en! Tänään voin jo vähän hymyillä angstilleni, huomenna pystyn ehkä kertomaan havainnoistani kavereille.
Tämä päivä menikin aivan toisenlaisessa puuhassa, mikä oli hyvää vaihtelua loputtomaan palaveeraamiseen, sovitteluun ja suunnitteluun. Nyt kotona en osaa päättää, mitä tekisin. Pitäisiköhän lukea jotain kivaa, tai neuloa keskeneräinen toppi vähän valmiimmaksi? Mennä retkelle? Pakata? Huomennakin on päivä täynnä ihanaa tyhjää ja voin valvoa niin myöhään kuin ikinä haluan.
Minä olen huono huomaamaan tuollaisten ryhmätilanteiden todellista kulkua. Huomaan vain olevani ärsyyntynyt tiettyihin ihmisiin, puolustuskannalla kaikissa asioissa ja siinä tunnossa, etteivät asiat suju minun kohdallani oikein. Että joku on pielessä, että jokin minussa hiertää ja on toimimatta. Etten onnistu luiskahtamaan paikalleni niin kuin olen odottanut. Kun en ymmärrä, mistä on kyse, ahdistun koko ajan enemmän ja suuntaan ikäviä ajatuksia ympärilleni. En tietenkään lakkaa hymyilemästä toisille, sillä he eivät ole tehneet mitään väärin. Tietoisuuden rajamailla on joku synkkä möntti, johon en saa kohdistettua katsettani. Odotan vain pääseväni pois tilanteesta, olemaan rauhassa väsynyt ja hapan. Tällä kertaa kärtty ei kuitenkaan lähtenyt pois kulumalla, vaikka kävin tallilla ja poikkeuksellisen pitkässä suihkussa.
Vasta vähän ennen nukkumaan menoa tajusin asian, kun aloin kerimään sitä auki siippani kuullen. Tosiaan, tuossa ryhmässä todellisuudesta 66% oli hieman eri kuin minun. 33% edustus mielipiteissä ja suunnittelussa jää väistämättä alakynteen saadessaan 66% yhteisymmärryksen vastaansa. Eroavaisuus oli kuitenkin niin pieni, että se jäi huomaamatta muuna kuin epämääräisenä sujumattomuutena. Olen helpottunut, että asia selvisi päässäni: on melko ahdistavaa tuntea tyytymättömyyttä niihin ihmisiin ja puuhiin, jotka ovat aiemmin ilahduttaneet ja antaneet voimia. Hetken jo pelkäsin, että olen putoamassa masennuksen kaivoon. Onneksi en! Tänään voin jo vähän hymyillä angstilleni, huomenna pystyn ehkä kertomaan havainnoistani kavereille.
Tämä päivä menikin aivan toisenlaisessa puuhassa, mikä oli hyvää vaihtelua loputtomaan palaveeraamiseen, sovitteluun ja suunnitteluun. Nyt kotona en osaa päättää, mitä tekisin. Pitäisiköhän lukea jotain kivaa, tai neuloa keskeneräinen toppi vähän valmiimmaksi? Mennä retkelle? Pakata? Huomennakin on päivä täynnä ihanaa tyhjää ja voin valvoa niin myöhään kuin ikinä haluan.
maanantai 18. toukokuuta 2009
Puhki ja purkaus
Äh, viime viikko oli loppuhuipennus vuoden huhkimiselle. Viimeiset tentit ja esitelmät ja vot, nyt voin kuvitella olevani voiton puolella. Eihän tässä ole enää muuta kuin harjoittelua, tutkimusopintoja ja muutama muu kurssi kesäksi. Rahaa ei ole ollenkaan ja ahdistaa vähän. Tällaisina aikoina haaveilen vakituisesta työstä, ihan mistä tahansa tylsyydestä. Miten ihanaa olisi tulla töistä kotiin ja tietää, että saa kaupasta leipää ja ratsastustunnit maksettua. Joskus kauan sitten ryhdyin siivoojaksi tällaisen suivaannuksen seurauksena. Mitä tahansa, kunhan ei stressiä miinukselle menevästä tilistä!
Silloin kun en itse ole työssä, onnistun jotenkin romantisoimaan tuollaiset tylsimmätkin asiat. Katson sairaanhoitajakavereita ihailevasti ja toivon niin kovasti, että vuosi vierähtäisi pian ja pääsisin itsekin töihin. Ehkä olemaan väsynyt ja kiireinen, ehkä tosiaankin.. Tänään tein kahdeksan tuntia töitä ja olin lopulta aivan puhki. Iltapäivästä mieli alkoi sumenemaan, vaikka tekeminen oli kivaa ja viimeisen tunnin lapset aivan yhtä ihania kuin ennenkin. Kotona alkoi jo vähän ärsyttämään ja itkettämään, kun tajusin taloudellisen katastrofin ainekset. Tilanne helpottaa ehkä joskus heinäkuussa, kun menen taas työhön henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pääsisin koska tahansa tekemään kokopäiväisesti tuota työtä, ja siitä saisi rahaa ihan sopivasti. Joskus houkutus on hirveän suuri! Entä jos tekisin pelkkää yötä? Oi suloiset yövuorolisät...
Viime kesä avustajana on yksi tärkeimmistä kokemuksista. Kuinka aivan mahdottomasta ja hirveästä työstä from hell kasvoi vähitellen omituisen hyvä suhde. Jälkeenpäin nauroimme muistoille pyörätuolissa karjuvasta noidasta ja pillittävästä avustajasta, joka onnistui pilaamaan niin mannapuuron kuin kanasuikaleetkin. Oikeastaan taidan olla sitä mieltä, että melkein mikä tahansa työ voi olla hyvä. Ei välttämättä kiva, mutta hyvä. Tuohonkin työhön liittyi aivan olennaisesti pyöräilyt öistä (ja aamuista, ja hikisen iltapäiväistä) rantaa pitkin. Joskus tuli ukkonen, joskus pysähdyin keräämään lupiineja ja joskus muuten vain istumaan. Tietyllä välttämättömyydellä rantatie oli aina siinä, poljin siitä ees taas kymmeniä kertoja. Viimeisillä kerroilla järvessä taisi jo olla jäätä.
Toiseen työhön sisältyi toisenlaista tyydytystä. Se oli pölyinen löytöretki historiaan, erilaisiin ihmiskohtaloihin, tirkistelyä rikkaiden ihmisten saleihin, kirjastoihin ja kesähuviloihin. Kyllä, siinäkin oli puolensa, samoin kuin ison siivousfirman palkkalistoilla olemisessa (aina välillä pääsi kökkimään kukkapuskiin tai pesemään ikkunoita - lempparipuuhaani). Eräästä työstä ei ollut mitään hyvää sanottavaa ja lopetin sen kuukauden jälkeen. Mutta ajatella! Vuoden päästä, tai ainakin sitä kesää seuraavana syksynä esiinnyn työnhaussa Asiantuntijana ja Ammattilaisena. Voi olla, etten mene enää koskaan elämäni aikana kesätöihin. Vuosien epämääräisen akateemisuuden jälkeen sillä on minulle todella suuri merkitys.
Jotenkin yhteiskuntatieteellinen tiedekunta tartutti minuunkin sellaisen piilevän ajattelutavan, että työ pitää valita jotenkin omaa tyydytystä varten. Että jos en onnistu löytämään koulutustani ja sisäisiä ambitioitani vastaavaa uraa, olen hieman epäonnistunut toimissani. Ja kun en sattumoisin löytänyt itselleni loistavia ja järkeviä sivuaineita, hyödyllisiä suhteita tai akateemiselle sopivia kesätöitä, niin.. No, en ollut oikein onnistunut. Jokin oli mukamas MINUSSA pahasti pielessä! Ei typerässä tiedekunnassa, joka on jo aikansa elänyt ja jonka opiskelijoita yritetään johdattaa kaupallisten sivuaineiden pariin, jotta olisi joskus mahdollisuuksia työllistyä YKSITYISELLE sektorille. Tai tekemään opettajan opinnot, jotta olisi edes jokin pätevyys johonkin. Tiedekunta, jossa opiskelijat opettavat itse itseään muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.. Tietoa siellä on paljon, ihana lehtori ja mahtava yliassistentti -mutta anteeksi vain, heillä ei ole juurikaan käsitystä yliopiston ulkopuolisesta todellisuudesta.
Äh, tästä on jauhettu ennenkin. Ja paljon.
Ei kyse ole yksin minun huterasta ja haavoittuneesta egostani, vaan kymmenistä ja sadoista muista. Sisäisesti kärsivät pojat päätyvät viimeistään neljäntenä opiskeluvuotena töihin postiin, tytöt kaupan kassoille. Sitten yöllä kalvaa levottomuus siitä, että on tehnyt jotakin väärin ja epäonnistunut omasta syystään. Toisten kanssa vitsaillaan lopputyön jälkeen häämöttävästä kortistosta. Jokainen tietää, että vitsi on todellinen tragedia. Minä karkasin pois ja jätin ystäväni kirjoittamaan yksin maailman kauneinta graduaan. Ajattelin kyllä palata joskus, sitten kun ei ole mikään pakko saada opintopisteitä kasaan tai huolehtia kesätöistä. Minulla on vielä se ikuinen opiskeluoikeus, hahaa! Saan tehdä syventävät opinnot niin monesta aineesta kuin ikinä haluan. Vielä joskus!
Silloin kun en itse ole työssä, onnistun jotenkin romantisoimaan tuollaiset tylsimmätkin asiat. Katson sairaanhoitajakavereita ihailevasti ja toivon niin kovasti, että vuosi vierähtäisi pian ja pääsisin itsekin töihin. Ehkä olemaan väsynyt ja kiireinen, ehkä tosiaankin.. Tänään tein kahdeksan tuntia töitä ja olin lopulta aivan puhki. Iltapäivästä mieli alkoi sumenemaan, vaikka tekeminen oli kivaa ja viimeisen tunnin lapset aivan yhtä ihania kuin ennenkin. Kotona alkoi jo vähän ärsyttämään ja itkettämään, kun tajusin taloudellisen katastrofin ainekset. Tilanne helpottaa ehkä joskus heinäkuussa, kun menen taas työhön henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pääsisin koska tahansa tekemään kokopäiväisesti tuota työtä, ja siitä saisi rahaa ihan sopivasti. Joskus houkutus on hirveän suuri! Entä jos tekisin pelkkää yötä? Oi suloiset yövuorolisät...
Viime kesä avustajana on yksi tärkeimmistä kokemuksista. Kuinka aivan mahdottomasta ja hirveästä työstä from hell kasvoi vähitellen omituisen hyvä suhde. Jälkeenpäin nauroimme muistoille pyörätuolissa karjuvasta noidasta ja pillittävästä avustajasta, joka onnistui pilaamaan niin mannapuuron kuin kanasuikaleetkin. Oikeastaan taidan olla sitä mieltä, että melkein mikä tahansa työ voi olla hyvä. Ei välttämättä kiva, mutta hyvä. Tuohonkin työhön liittyi aivan olennaisesti pyöräilyt öistä (ja aamuista, ja hikisen iltapäiväistä) rantaa pitkin. Joskus tuli ukkonen, joskus pysähdyin keräämään lupiineja ja joskus muuten vain istumaan. Tietyllä välttämättömyydellä rantatie oli aina siinä, poljin siitä ees taas kymmeniä kertoja. Viimeisillä kerroilla järvessä taisi jo olla jäätä.
Toiseen työhön sisältyi toisenlaista tyydytystä. Se oli pölyinen löytöretki historiaan, erilaisiin ihmiskohtaloihin, tirkistelyä rikkaiden ihmisten saleihin, kirjastoihin ja kesähuviloihin. Kyllä, siinäkin oli puolensa, samoin kuin ison siivousfirman palkkalistoilla olemisessa (aina välillä pääsi kökkimään kukkapuskiin tai pesemään ikkunoita - lempparipuuhaani). Eräästä työstä ei ollut mitään hyvää sanottavaa ja lopetin sen kuukauden jälkeen. Mutta ajatella! Vuoden päästä, tai ainakin sitä kesää seuraavana syksynä esiinnyn työnhaussa Asiantuntijana ja Ammattilaisena. Voi olla, etten mene enää koskaan elämäni aikana kesätöihin. Vuosien epämääräisen akateemisuuden jälkeen sillä on minulle todella suuri merkitys.
Jotenkin yhteiskuntatieteellinen tiedekunta tartutti minuunkin sellaisen piilevän ajattelutavan, että työ pitää valita jotenkin omaa tyydytystä varten. Että jos en onnistu löytämään koulutustani ja sisäisiä ambitioitani vastaavaa uraa, olen hieman epäonnistunut toimissani. Ja kun en sattumoisin löytänyt itselleni loistavia ja järkeviä sivuaineita, hyödyllisiä suhteita tai akateemiselle sopivia kesätöitä, niin.. No, en ollut oikein onnistunut. Jokin oli mukamas MINUSSA pahasti pielessä! Ei typerässä tiedekunnassa, joka on jo aikansa elänyt ja jonka opiskelijoita yritetään johdattaa kaupallisten sivuaineiden pariin, jotta olisi joskus mahdollisuuksia työllistyä YKSITYISELLE sektorille. Tai tekemään opettajan opinnot, jotta olisi edes jokin pätevyys johonkin. Tiedekunta, jossa opiskelijat opettavat itse itseään muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.. Tietoa siellä on paljon, ihana lehtori ja mahtava yliassistentti -mutta anteeksi vain, heillä ei ole juurikaan käsitystä yliopiston ulkopuolisesta todellisuudesta.
Äh, tästä on jauhettu ennenkin. Ja paljon.
Ei kyse ole yksin minun huterasta ja haavoittuneesta egostani, vaan kymmenistä ja sadoista muista. Sisäisesti kärsivät pojat päätyvät viimeistään neljäntenä opiskeluvuotena töihin postiin, tytöt kaupan kassoille. Sitten yöllä kalvaa levottomuus siitä, että on tehnyt jotakin väärin ja epäonnistunut omasta syystään. Toisten kanssa vitsaillaan lopputyön jälkeen häämöttävästä kortistosta. Jokainen tietää, että vitsi on todellinen tragedia. Minä karkasin pois ja jätin ystäväni kirjoittamaan yksin maailman kauneinta graduaan. Ajattelin kyllä palata joskus, sitten kun ei ole mikään pakko saada opintopisteitä kasaan tai huolehtia kesätöistä. Minulla on vielä se ikuinen opiskeluoikeus, hahaa! Saan tehdä syventävät opinnot niin monesta aineesta kuin ikinä haluan. Vielä joskus!
lauantai 9. toukokuuta 2009
Taas ne tavarat päässäni
Tänään oli aivan kuin minua varten suunniteltu lähiöasukasyhdistyksen kirppis. Tai ei pelkästään kirppis, vaan iloinen lähiölauantai, johon Sale oli lahjoittanut makkaraa, mummot leiponeet pullia ja muutamat esiintyjät tulleet viihdyttämään asujaimistoa. Minä kuitenkin lähdin paikalle kirppiksen takia, ankarana, kassi täynnä minulle turhaa tavaraa, jota en aio muuttaa uuteen kotiimme. Viisi kirjaa, parisenkymmentä pikkutaloa Kreikasta, taulu Bulgariasta, koru Japanista, saapikkaat Latviasta (nauroin kun näin aivan vahingossa muodotuneen matkamuistokokoelman), hame, housut, upea vaaleanpunainen lierihattu joka ei kelvannut kenellekään, rullaluistimet, laseja ja teemuki, sekä varmaan vielä jotain pikkusälää, jota en muista.
Ostarilla pyörikin yllättävän paljon porukkaa, lapsiperheitä lähinnä. Minulla oli antoisa hetki naapurimyyjän kanssa. Puhuimme logoterapiasta, luovuudesta, kirjoista ja mistä vielä. Aivan tavallisen perheenäidin kanssa, jonka kanssa en muuten olisi joutunut koskaan juttusille. Sillä hetkellä rakastin lähiötäni, joka tarjoaa kasvualustan näin spontaanille toiminnalle. Miten ikinä voin muuttaa pois?? Mitä jos seuraavassa lähiössäni asuukin pelkästään tuhmia ja pahansisuisia ihmisiä? No, tänään oli kuitenkin hyvä hetki.
Tavaran myynti yllätti, koska minulle turhimmat ja ikävimmät asiat myytiin oitis ja kaikki kiva ja erikoinen jäi jäljelle. Kreikkalaistaloni suorastaan imuroituivat lasten taskuihin, samoin mielestäni tyhmät korut menivät kuin kuumille kiville. Kirjat menivät saman tien, hyvin halvalla tosin ja turkoosit saapikkaat pääsivät selvästi hyvään kotiin. Hämmästynein olin ehkä kahden lasin ja yhden mukin kohtalosta. Lasit sattuivat olemaan näitä Iittalan perusjalallisia laseja ja muki joku Pentikin malli (sain lahjaksi), ja ilmeisesti siinä oli syy naisihmisten kiinnostukselle. Tai ainakin niiden merkki nousi esille kauppaa hierottaessa. Jotenkin minua hämmästyttää se, että näitä tavaroita saa oikeasti ihan mistä tahansa, meidänkin kaupungistamme. Miksi niiden löytäminen lähiökirppikseltä sitten herättää niin suurta intoa?
Myytäviä tavaroita pakatessani tein pinnallisen analyysin turhien tavaroiden alkuperästä. Ne jakautuvat enimmäkseen luokkiin 1) harkitsemattomasti hankitut kirjat, 2) tuliaiset ja pakkolahjat, 3) matkahurmiossa hankitut matkamuistot ja 4) omituisuudet. Jostain syystä minua raivostuttavat eniten tuliaiset ja muut toisten ihmisten hyvässä tahdossa minulle tunkemat tavarat. Varmasti kaksi kolmasosaa turhasta tavarastani on tullut äidiltä. Kun hän viimeksi lähti pitkälle matkalle, muistutin häntä noin kolme kertaa siitä, etten halua mitään tuliaisia. Ja jos tuliaisia on aivan pakko tuoda, olkoon ne syötäviä, peseviä tai istutettavia. Mutta pyyntö kaikui kuuroille korville ja sain neljä korua (NELJÄ!!), jotka kuulemma oli niin halpoja ja kun oli vaikea päättää niin sitten saattoi ottaa kaikki-- , pyyhkeen, tossut, keepin, jopa kolikoita. Oi miksi, miksi.. Ja kohta hän on taas lähdössä matkalle. Aivan samoin käy jos menen muuten vain käymään hänen luonaan: mukaani yrittää hiipiä kassikaupalla tavaroita!
Ehkä minun pitäisi opetella olemaan vielä paljon ankarampi. Ei pelkästään äidille, vaan ennen kaikkea itselleni. En minä juuri mitään ostele (muuta kuin ihan välttämättömiä harrastusasioita, HEH), mutta otan kyllä vastaan yhtä sun toista, kaivelen jätelavoilta ja pelastan tuttavilta. On tämä sairasta, joutua rakentamaan suojamuuria elottomia tavaroita vastaan. Tällaisessa maailmassa ja tällaisessa mielessä on kyllä jotain pahasti pielessä.
Ostarilla pyörikin yllättävän paljon porukkaa, lapsiperheitä lähinnä. Minulla oli antoisa hetki naapurimyyjän kanssa. Puhuimme logoterapiasta, luovuudesta, kirjoista ja mistä vielä. Aivan tavallisen perheenäidin kanssa, jonka kanssa en muuten olisi joutunut koskaan juttusille. Sillä hetkellä rakastin lähiötäni, joka tarjoaa kasvualustan näin spontaanille toiminnalle. Miten ikinä voin muuttaa pois?? Mitä jos seuraavassa lähiössäni asuukin pelkästään tuhmia ja pahansisuisia ihmisiä? No, tänään oli kuitenkin hyvä hetki.
Tavaran myynti yllätti, koska minulle turhimmat ja ikävimmät asiat myytiin oitis ja kaikki kiva ja erikoinen jäi jäljelle. Kreikkalaistaloni suorastaan imuroituivat lasten taskuihin, samoin mielestäni tyhmät korut menivät kuin kuumille kiville. Kirjat menivät saman tien, hyvin halvalla tosin ja turkoosit saapikkaat pääsivät selvästi hyvään kotiin. Hämmästynein olin ehkä kahden lasin ja yhden mukin kohtalosta. Lasit sattuivat olemaan näitä Iittalan perusjalallisia laseja ja muki joku Pentikin malli (sain lahjaksi), ja ilmeisesti siinä oli syy naisihmisten kiinnostukselle. Tai ainakin niiden merkki nousi esille kauppaa hierottaessa. Jotenkin minua hämmästyttää se, että näitä tavaroita saa oikeasti ihan mistä tahansa, meidänkin kaupungistamme. Miksi niiden löytäminen lähiökirppikseltä sitten herättää niin suurta intoa?
Myytäviä tavaroita pakatessani tein pinnallisen analyysin turhien tavaroiden alkuperästä. Ne jakautuvat enimmäkseen luokkiin 1) harkitsemattomasti hankitut kirjat, 2) tuliaiset ja pakkolahjat, 3) matkahurmiossa hankitut matkamuistot ja 4) omituisuudet. Jostain syystä minua raivostuttavat eniten tuliaiset ja muut toisten ihmisten hyvässä tahdossa minulle tunkemat tavarat. Varmasti kaksi kolmasosaa turhasta tavarastani on tullut äidiltä. Kun hän viimeksi lähti pitkälle matkalle, muistutin häntä noin kolme kertaa siitä, etten halua mitään tuliaisia. Ja jos tuliaisia on aivan pakko tuoda, olkoon ne syötäviä, peseviä tai istutettavia. Mutta pyyntö kaikui kuuroille korville ja sain neljä korua (NELJÄ!!), jotka kuulemma oli niin halpoja ja kun oli vaikea päättää niin sitten saattoi ottaa kaikki-- , pyyhkeen, tossut, keepin, jopa kolikoita. Oi miksi, miksi.. Ja kohta hän on taas lähdössä matkalle. Aivan samoin käy jos menen muuten vain käymään hänen luonaan: mukaani yrittää hiipiä kassikaupalla tavaroita!
Ehkä minun pitäisi opetella olemaan vielä paljon ankarampi. Ei pelkästään äidille, vaan ennen kaikkea itselleni. En minä juuri mitään ostele (muuta kuin ihan välttämättömiä harrastusasioita, HEH), mutta otan kyllä vastaan yhtä sun toista, kaivelen jätelavoilta ja pelastan tuttavilta. On tämä sairasta, joutua rakentamaan suojamuuria elottomia tavaroita vastaan. Tällaisessa maailmassa ja tällaisessa mielessä on kyllä jotain pahasti pielessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
