Puhki ja purkaus

Äh, viime viikko oli loppuhuipennus vuoden huhkimiselle. Viimeiset tentit ja esitelmät ja vot, nyt voin kuvitella olevani voiton puolella. Eihän tässä ole enää muuta kuin harjoittelua, tutkimusopintoja ja muutama muu kurssi kesäksi. Rahaa ei ole ollenkaan ja ahdistaa vähän. Tällaisina aikoina haaveilen vakituisesta työstä, ihan mistä tahansa tylsyydestä. Miten ihanaa olisi tulla töistä kotiin ja tietää, että saa kaupasta leipää ja ratsastustunnit maksettua. Joskus kauan sitten ryhdyin siivoojaksi tällaisen suivaannuksen seurauksena. Mitä tahansa, kunhan ei stressiä miinukselle menevästä tilistä!

Silloin kun en itse ole työssä, onnistun jotenkin romantisoimaan tuollaiset tylsimmätkin asiat. Katson sairaanhoitajakavereita ihailevasti ja toivon niin kovasti, että vuosi vierähtäisi pian ja pääsisin itsekin töihin. Ehkä olemaan väsynyt ja kiireinen, ehkä tosiaankin.. Tänään tein kahdeksan tuntia töitä ja olin lopulta aivan puhki. Iltapäivästä mieli alkoi sumenemaan, vaikka tekeminen oli kivaa ja viimeisen tunnin lapset aivan yhtä ihania kuin ennenkin. Kotona alkoi jo vähän ärsyttämään ja itkettämään, kun tajusin taloudellisen katastrofin ainekset. Tilanne helpottaa ehkä joskus heinäkuussa, kun menen taas työhön henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pääsisin koska tahansa tekemään kokopäiväisesti tuota työtä, ja siitä saisi rahaa ihan sopivasti. Joskus houkutus on hirveän suuri! Entä jos tekisin pelkkää yötä? Oi suloiset yövuorolisät...

Viime kesä avustajana on yksi tärkeimmistä kokemuksista. Kuinka aivan mahdottomasta ja hirveästä työstä from hell kasvoi vähitellen omituisen hyvä suhde. Jälkeenpäin nauroimme muistoille pyörätuolissa karjuvasta noidasta ja pillittävästä avustajasta, joka onnistui pilaamaan niin mannapuuron kuin kanasuikaleetkin. Oikeastaan taidan olla sitä mieltä, että melkein mikä tahansa työ voi olla hyvä. Ei välttämättä kiva, mutta hyvä. Tuohonkin työhön liittyi aivan olennaisesti pyöräilyt öistä (ja aamuista, ja hikisen iltapäiväistä) rantaa pitkin. Joskus tuli ukkonen, joskus pysähdyin keräämään lupiineja ja joskus muuten vain istumaan. Tietyllä välttämättömyydellä rantatie oli aina siinä, poljin siitä ees taas kymmeniä kertoja. Viimeisillä kerroilla järvessä taisi jo olla jäätä.

Toiseen työhön sisältyi toisenlaista tyydytystä. Se oli pölyinen löytöretki historiaan, erilaisiin ihmiskohtaloihin, tirkistelyä rikkaiden ihmisten saleihin, kirjastoihin ja kesähuviloihin. Kyllä, siinäkin oli puolensa, samoin kuin ison siivousfirman palkkalistoilla olemisessa (aina välillä pääsi kökkimään kukkapuskiin tai pesemään ikkunoita - lempparipuuhaani). Eräästä työstä ei ollut mitään hyvää sanottavaa ja lopetin sen kuukauden jälkeen. Mutta ajatella! Vuoden päästä, tai ainakin sitä kesää seuraavana syksynä esiinnyn työnhaussa Asiantuntijana ja Ammattilaisena. Voi olla, etten mene enää koskaan elämäni aikana kesätöihin. Vuosien epämääräisen akateemisuuden jälkeen sillä on minulle todella suuri merkitys.

Jotenkin yhteiskuntatieteellinen tiedekunta tartutti minuunkin sellaisen piilevän ajattelutavan, että työ pitää valita jotenkin omaa tyydytystä varten. Että jos en onnistu löytämään koulutustani ja sisäisiä ambitioitani vastaavaa uraa, olen hieman epäonnistunut toimissani. Ja kun en sattumoisin löytänyt itselleni loistavia ja järkeviä sivuaineita, hyödyllisiä suhteita tai akateemiselle sopivia kesätöitä, niin.. No, en ollut oikein onnistunut. Jokin oli mukamas MINUSSA pahasti pielessä! Ei typerässä tiedekunnassa, joka on jo aikansa elänyt ja jonka opiskelijoita yritetään johdattaa kaupallisten sivuaineiden pariin, jotta olisi joskus mahdollisuuksia työllistyä YKSITYISELLE sektorille. Tai tekemään opettajan opinnot, jotta olisi edes jokin pätevyys johonkin. Tiedekunta, jossa opiskelijat opettavat itse itseään muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.. Tietoa siellä on paljon, ihana lehtori ja mahtava yliassistentti -mutta anteeksi vain, heillä ei ole juurikaan käsitystä yliopiston ulkopuolisesta todellisuudesta.

Äh, tästä on jauhettu ennenkin. Ja paljon.

Ei kyse ole yksin minun huterasta ja haavoittuneesta egostani, vaan kymmenistä ja sadoista muista. Sisäisesti kärsivät pojat päätyvät viimeistään neljäntenä opiskeluvuotena töihin postiin, tytöt kaupan kassoille. Sitten yöllä kalvaa levottomuus siitä, että on tehnyt jotakin väärin ja epäonnistunut omasta syystään. Toisten kanssa vitsaillaan lopputyön jälkeen häämöttävästä kortistosta. Jokainen tietää, että vitsi on todellinen tragedia. Minä karkasin pois ja jätin ystäväni kirjoittamaan yksin maailman kauneinta graduaan. Ajattelin kyllä palata joskus, sitten kun ei ole mikään pakko saada opintopisteitä kasaan tai huolehtia kesätöistä. Minulla on vielä se ikuinen opiskeluoikeus, hahaa! Saan tehdä syventävät opinnot niin monesta aineesta kuin ikinä haluan. Vielä joskus!