Taas ne tavarat päässäni

Tänään oli aivan kuin minua varten suunniteltu lähiöasukasyhdistyksen kirppis. Tai ei pelkästään kirppis, vaan iloinen lähiölauantai, johon Sale oli lahjoittanut makkaraa, mummot leiponeet pullia ja muutamat esiintyjät tulleet viihdyttämään asujaimistoa. Minä kuitenkin lähdin paikalle kirppiksen takia, ankarana, kassi täynnä minulle turhaa tavaraa, jota en aio muuttaa uuteen kotiimme. Viisi kirjaa, parisenkymmentä pikkutaloa Kreikasta, taulu Bulgariasta, koru Japanista, saapikkaat Latviasta (nauroin kun näin aivan vahingossa muodotuneen matkamuistokokoelman), hame, housut, upea vaaleanpunainen lierihattu joka ei kelvannut kenellekään, rullaluistimet, laseja ja teemuki, sekä varmaan vielä jotain pikkusälää, jota en muista.

Ostarilla pyörikin yllättävän paljon porukkaa, lapsiperheitä lähinnä. Minulla oli antoisa hetki naapurimyyjän kanssa. Puhuimme logoterapiasta, luovuudesta, kirjoista ja mistä vielä. Aivan tavallisen perheenäidin kanssa, jonka kanssa en muuten olisi joutunut koskaan juttusille. Sillä hetkellä rakastin lähiötäni, joka tarjoaa kasvualustan näin spontaanille toiminnalle. Miten ikinä voin muuttaa pois?? Mitä jos seuraavassa lähiössäni asuukin pelkästään tuhmia ja pahansisuisia ihmisiä? No, tänään oli kuitenkin hyvä hetki.

Tavaran myynti yllätti, koska minulle turhimmat ja ikävimmät asiat myytiin oitis ja kaikki kiva ja erikoinen jäi jäljelle. Kreikkalaistaloni suorastaan imuroituivat lasten taskuihin, samoin mielestäni tyhmät korut menivät kuin kuumille kiville. Kirjat menivät saman tien, hyvin halvalla tosin ja turkoosit saapikkaat pääsivät selvästi hyvään kotiin. Hämmästynein olin ehkä kahden lasin ja yhden mukin kohtalosta. Lasit sattuivat olemaan näitä Iittalan perusjalallisia laseja ja muki joku Pentikin malli (sain lahjaksi), ja ilmeisesti siinä oli syy naisihmisten kiinnostukselle. Tai ainakin niiden merkki nousi esille kauppaa hierottaessa. Jotenkin minua hämmästyttää se, että näitä tavaroita saa oikeasti ihan mistä tahansa, meidänkin kaupungistamme. Miksi niiden löytäminen lähiökirppikseltä sitten herättää niin suurta intoa?

Myytäviä tavaroita pakatessani tein pinnallisen analyysin turhien tavaroiden alkuperästä. Ne jakautuvat enimmäkseen luokkiin 1) harkitsemattomasti hankitut kirjat, 2) tuliaiset ja pakkolahjat, 3) matkahurmiossa hankitut matkamuistot ja 4) omituisuudet. Jostain syystä minua raivostuttavat eniten tuliaiset ja muut toisten ihmisten hyvässä tahdossa minulle tunkemat tavarat. Varmasti kaksi kolmasosaa turhasta tavarastani on tullut äidiltä. Kun hän viimeksi lähti pitkälle matkalle, muistutin häntä noin kolme kertaa siitä, etten halua mitään tuliaisia. Ja jos tuliaisia on aivan pakko tuoda, olkoon ne syötäviä, peseviä tai istutettavia. Mutta pyyntö kaikui kuuroille korville ja sain neljä korua (NELJÄ!!), jotka kuulemma oli niin halpoja ja kun oli vaikea päättää niin sitten saattoi ottaa kaikki-- , pyyhkeen, tossut, keepin, jopa kolikoita. Oi miksi, miksi.. Ja kohta hän on taas lähdössä matkalle. Aivan samoin käy jos menen muuten vain käymään hänen luonaan: mukaani yrittää hiipiä kassikaupalla tavaroita!

Ehkä minun pitäisi opetella olemaan vielä paljon ankarampi. Ei pelkästään äidille, vaan ennen kaikkea itselleni. En minä juuri mitään ostele (muuta kuin ihan välttämättömiä harrastusasioita, HEH), mutta otan kyllä vastaan yhtä sun toista, kaivelen jätelavoilta ja pelastan tuttavilta. On tämä sairasta, joutua rakentamaan suojamuuria elottomia tavaroita vastaan. Tällaisessa maailmassa ja tällaisessa mielessä on kyllä jotain pahasti pielessä.