Eilisen postikorttipäivän jälkeen tuli kunnon myrsky ja päivän suunnitelmat menivät uusiksi. On turha lähteä leikkimään hengellään auton ja huonosti huollettujen pikkuteiden kanssa. Sen sijaan keksin, että tänään olisi messu lempikirkossani. Minulla on noin tunti aikaa päättää, lähtisinkö tosiaankin tarpomaan kolmen kilometrin matkaa. Tiedossa olisi upeaa arkkitehtuuria, kuorolaulua ja tunnelmaa.. Mutta en taida kuitenkaan olla niin sissi, että lähtisin.
Eilen oli nokkisorkesterimme perustamiskokous. Mukana on kaksi prota ja "ai siis miten se f soitetaan"-minä. Kuulun nimittäin sellaiseen ihmisjoukkoon, joka on laulanut ikänsä kaikenkarvaisissa koulukuoroissa, mutta joka ei ole ikinä joutunut piippaamaan nokkahuilua luokassa. En ole tullut ajatelleeksikaan, että tavallisissa kouluissa opetetaan oikeaa soittamista. Kaipa ne lapset olisi tarkoitus opettaa soittamaan ihan nuoteista, suvivirttä ja sen sellaista? Mahtavaa. Luultavasti olen myös säästynyt pakkohiihtoa ja pakkoruotsia vastaavalta musisointitraumalta?
Olen myös jäänyt niin paljosta paitsi! En ole tiennyt, miltä tuntuu soittaa yhdessä, keskittyä posket punaisina ja nauttia ihan oikealta kuulostavasta menuetista. Ei kai vielä ole liian myöhäistä opetella? Ehkäpä menisin kaivamaan kitarani varastosta ja voisin opetella soittamaan sillä muutakin kuin kolme duuria ja kaksi mollia?
Takaisin kouluun. Taideaineita ja liikuntaa on kuulemma vähennetty hirveästi peruskoulussa. On ne ongelmallisia aineita siinä mielessä, että lapset eroavat niin kovasti toisistaan kädentaitojen ja liikunnallisten kykyjen perusteella. Itse vihasin käsitöitä, en vain onnistunut saamaan mitään aikaiseksi. Vihasin myös joukkuepelejä, koska olin aika kömpelö ja hidas sellaisissa. Musiikki oli ok ja kuviskin menetteli, toiset taas vihasivat niitä. Kuitenkin nämä tekemisaineet ovat mielestäni äärettömän tärkeitä ensinnäkin siksi, että jokaisen ihmisen pitäisi osata jotain muutakin kuin passiivista istumista, lukemista ja katsomista. Toiseksi tekemisaineet tarjoavat mahdollisuuden iloon ja yhdessätekemiseen, joka tekee ihmisistä terveitä ja onnellisia.
Tekeminen ei ole kovinkaan arvostettua. Kaipa koululaiset imevät itseensä aikuisten ympärillä leijuvan puuhastelun halveksunnan. Tekemisaineet ovat heistä rentoutumista ja vapaa-aikaa, kun taas matematiikka ja englanti ovat opittavia asioita. Ei haittaa, jos kuvis on kutonen. Ja mitä ihmettä opettaja voi tehdä, jos lapset eivät kerta kaikkiaan osaa pitää pensseliä kädessä, hyppiä yhdellä jalalla tai hahmottaa yksinkertaista rytmiä? Osa lapsista ei vapaa-ajallaan ole oppinut edes alkeellisia tekemistaitoja. Osa taas on puoliammattilaisia jo ala-asteella. Hesarissa oli tänään juttua pikkuruisisista huippujalkapalloilijoista ja taitoluistelijoista, jotka treenaavat kuusi kertaa viikossa omaa lajiansa. Hui.
Minä yritän ottaa takaisin kaikki menetyt nokkahuilutunnit ja Cooperin testit. Ai niin, ja köksän tunnit tietenkin. En halua olla aikuinen, joka ei osaa viihdyttää itseään järkevällä tavalla, olla luova arjessa, soittaa kavereiden kanssa, pelata, juosta ja pitää itseään hyvässä kunnossa. Olisi hienoa jos minulla ja kaikilla muilla olisi itsellään sellaista tekemisosaamista, joka auttaisi olemaan onnellinen ja irrottautumaan passiivisesta onnikulttuurista. Takaisin 50-luvulle siis! :)
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
perjantai 21. marraskuuta 2008
lauantai
Taas hurahti viikko huomaamatta. Koulua on niin vähän, että minulla on aikaa haaveilla, luuhata tallilla ilman huonoa omatuntoa ja kävellä kaikkialle. Eilen alkoi ensiapukurssi ja minä olin ihastuksissani. Liityin heti kotiin päästyäni Punaisen ristin jäseneksi, mikä muuten onnistuu tekstiviestillä. Haaveilen jo radiopuhelinkursseista, päivystyksistä ja ulkomaankomennuksista katastrofialueilla. Humanitaarisen oikeuden kursseista ja nuorisoryhmistä. Kurssiamme pitää upea aktiivisairaanhoitaja, joka muistuttaa häkellyttävällä tavalla lempiratsastuksenopettajaani. Ääni ja eleet ovat aivan samat. Ehkäpä juuri siksi imin oppia niin intensiivisesti?
Elämäni suurin ilo ja ongelma on juuri se, että innostun kaikesta koko sielullani ja sydämelläni. Jos innostun kirjoittamisesta, haluan heti kirjoittaa romaanin. Jos ratsastuksessa, asetan kilpailutavoitteita kolmelle seuraavalle kaudelle huolimatta siitä, että olen harjoitellut vasta kaikkein vaatimattomimmissa kilpailuissa, päästen viimeisille sijoille. Jos alan harjoitella nokkahuilun soittoa, suunnittelen jo katusoiton maailmankiertuetta. Ja jos koen ahaa-elämyksen ensimmäisellä ea-tunnilla, alan miettimään, olisiko sittenkin pitänyt pyrkiä lääkikseen.
Olen jo oppinut hymyilemään suuruudenhulluille haaveilleni. Toisaalta niiden taustalla piilee eräs vakava elämänprinsiippi, joka johdattelee ahdistukseen tylsillä luennoilla ja liian helppojen esseiden äärellä. Minä myös haluan tehdä kaiken täysillä, käyttää kykyjäni hyödyksi ja ponnistaa niin pitkälle kuin ikinä pystyn. Suurimman energian saan purettua äärimmäiseen vaikeaan harrastukseen, johon minulla ei ole lainkaan luontaista kykyä. Koulun helppoudesta olen syysväsymyksen aikaan mielissäni, mutta toisaalta tunnen pientä levottomuutta sen vuoksi ja hamuan tulevaisuutta. Äkkiä tämä pois, että pääsen tekemään jotain.. Toisaalta haaveilen tasapainoisesta ja meditatiivisesta elämästä kuuden tunnin työpäivän ja itujen kasvatuksen merkeissä, toisaalta haluan äärirajoille.
Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin tulevalle puolisolleni seuraavan kysymyksen. On kaksi vaihtoehtoista ajattelutapaa, ja molemmat niistä vetävät minua puoleensa. Ensinnäkin, enkö voisi olla onnellinen näin, ilman etsimistä ja tietämistä? Enkö voisikin olla kaikkein tyytyväisin omassa talossa, lapsieni kanssa, iloita kukkien kasvattamisesta ja yksinkertaisesta työstä? Toisaalta haluan ajatella ihan koko ajan, löytää kaikkea ällistyttävän ihmeellistä ja sitten taas tajuta, etten ole ymmärtänyt yhtään mitään. Lasketella ymmärryksen vuoristorataa.. Nyt huomaan, etten ole päässyt tuosta yhtään pidemmälle. Olen aikuistunut sen verran, että olen päättänyt hankkia itselleni kivan ammatin, joka sopii minulle erityisen hyvin. Silti on aivan mahdollista, että viiden vuoden kuluttua kiemurtelen ärsyyntyneenä ja mietin, miten edetä ymmärtämisessä. Onko silloin kuusikin tuntia tavallista työtä liikaa?
Onneksi olen ymmärtänyt, kuinka lyhyt ja pitkä elämä on. Se ei ole loputon, joten asioita on myös syytä saada valmiiksi. Toisaalta se on tarpeeksi pitkä lääketieteen opiskelulle, kirjojen kirjoittamiselle ja seikkailulle. Voin ajatella, että seuraavan suuren päätöksen teen sitten, kun täytän pyöreitä.
Elämäni suurin ilo ja ongelma on juuri se, että innostun kaikesta koko sielullani ja sydämelläni. Jos innostun kirjoittamisesta, haluan heti kirjoittaa romaanin. Jos ratsastuksessa, asetan kilpailutavoitteita kolmelle seuraavalle kaudelle huolimatta siitä, että olen harjoitellut vasta kaikkein vaatimattomimmissa kilpailuissa, päästen viimeisille sijoille. Jos alan harjoitella nokkahuilun soittoa, suunnittelen jo katusoiton maailmankiertuetta. Ja jos koen ahaa-elämyksen ensimmäisellä ea-tunnilla, alan miettimään, olisiko sittenkin pitänyt pyrkiä lääkikseen.
Olen jo oppinut hymyilemään suuruudenhulluille haaveilleni. Toisaalta niiden taustalla piilee eräs vakava elämänprinsiippi, joka johdattelee ahdistukseen tylsillä luennoilla ja liian helppojen esseiden äärellä. Minä myös haluan tehdä kaiken täysillä, käyttää kykyjäni hyödyksi ja ponnistaa niin pitkälle kuin ikinä pystyn. Suurimman energian saan purettua äärimmäiseen vaikeaan harrastukseen, johon minulla ei ole lainkaan luontaista kykyä. Koulun helppoudesta olen syysväsymyksen aikaan mielissäni, mutta toisaalta tunnen pientä levottomuutta sen vuoksi ja hamuan tulevaisuutta. Äkkiä tämä pois, että pääsen tekemään jotain.. Toisaalta haaveilen tasapainoisesta ja meditatiivisesta elämästä kuuden tunnin työpäivän ja itujen kasvatuksen merkeissä, toisaalta haluan äärirajoille.
Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin tulevalle puolisolleni seuraavan kysymyksen. On kaksi vaihtoehtoista ajattelutapaa, ja molemmat niistä vetävät minua puoleensa. Ensinnäkin, enkö voisi olla onnellinen näin, ilman etsimistä ja tietämistä? Enkö voisikin olla kaikkein tyytyväisin omassa talossa, lapsieni kanssa, iloita kukkien kasvattamisesta ja yksinkertaisesta työstä? Toisaalta haluan ajatella ihan koko ajan, löytää kaikkea ällistyttävän ihmeellistä ja sitten taas tajuta, etten ole ymmärtänyt yhtään mitään. Lasketella ymmärryksen vuoristorataa.. Nyt huomaan, etten ole päässyt tuosta yhtään pidemmälle. Olen aikuistunut sen verran, että olen päättänyt hankkia itselleni kivan ammatin, joka sopii minulle erityisen hyvin. Silti on aivan mahdollista, että viiden vuoden kuluttua kiemurtelen ärsyyntyneenä ja mietin, miten edetä ymmärtämisessä. Onko silloin kuusikin tuntia tavallista työtä liikaa?
Onneksi olen ymmärtänyt, kuinka lyhyt ja pitkä elämä on. Se ei ole loputon, joten asioita on myös syytä saada valmiiksi. Toisaalta se on tarpeeksi pitkä lääketieteen opiskelulle, kirjojen kirjoittamiselle ja seikkailulle. Voin ajatella, että seuraavan suuren päätöksen teen sitten, kun täytän pyöreitä.
tiistai 18. marraskuuta 2008
kuukausikatsaus
Tämä syksy sujuu mukavammissa merkeissä kuin viimeisimmät viisi tai kuusi syksyä. Vaikka olen syönyt silkkaa sontaa, sairastanut kaksi tautia ja liikkunut ainoastaan hevosen kanssa, olo on hyvä. Rakastan opiskelua, vaikka järjettömät projektiopinnot vievätkin aika paljon energiaa. Jos tällaisia käytännöllisiä aikaavievyyksiä ei lasketa, niin ammattikorkeakoulussa opiskelu on tällä alalla todella helppoa ja mukavaa. Hyvässä mielessä. Minulla on niin hyvä tausta analysoimisessa, kielissä, tutkimisessa ja kirjoittamisessa, ettei tarvitse kipuilla tuollaisten asioiden kanssa.
Toisaalta alan huterahko teoriapohja ottaa välillä päähän. Oikeastaan meillä ei ole juurikaan omia perustason teorioita. Ongelma on samankaltainen kuin vaikkapa kasvatustieteissä ja informaatiotutkimuksessa: ne ovat soveltavia tieteitä, jotka ovat muodostuneet monien vanhempien tieteiden pohjalta. Esimerkiksi kasvatustieteissä on osa psykologiaa, osa sosiologiaa, ripaus filosofiaa ja kulttuurintutkimusta.. Omia teorioita koitetaan muodostaa pää sauhuten, jotta alalle saataisiin tieteellistä uskottavuutta. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että tutkimusta määrittävät näiden vanhempien tieteenalojen teoriat, eikä mitään vain meille kuuluvaa, itsenäisen tieteenalan statuksen oikeuttavaa teoriaa ole.
On merkillistä, kuinka jotain naistutkimusta ei millään tahdota pitää tieteenä. Oman kokemuksen perusteella se on aika tiukkaa teoriaa, jonka opiskelu muistuttaa filosofian opiskelua. Teorioiden todistaminen noudattaa samoja metodeja, jos nyt sellaisesta voidaan filosofian (tai historian, kirjallisuuden, taiteentutkimuksen) kohdalla voidaan puhua. Kenties ongelma on siinä, että alan luonteeseen kuuluu niin uskomaton näkökulmien ja erilaisten tasojen kakofonia, ettei mistään yhtenäisestä kokonaisuudesta voida puhua. Toisaalta siihen ei pyritäkään, ei siihen pyritä filosofiassakaan.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka pitävät tätä sekasotkuista piirrettä positiivisena senkin kustannuksella, ettei se oikein sovi suomalaiseen tiedeyhteisöön. Täällä (ei kun siellä- minähän en tällä hetkellä ole tekemisissä muun kuin toiminnan tieteen kanssa) ei osata keskustella niin, että moninaisuus kääntyisi miksikään muuksi kuin sosiaaliseksi tukkanuotaksi. Olen jo aikoja sitten lakannut seuraamasta luonnontieteellisten kovistelijoiden blogeja, koska niissä ei oikeasti ole mitään kiinnostusta keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Ja hyvä jumala, ne julkaisevat vielä kirjojakin. Ja saavat palstatilaa Hesarissa.
Ups, eksyin kauas. Tarkoitus oli siis sanoa, että joudun opiskelemaan tällä hetkellä teoriaa, joka ei oikein täytä teorian kriteereitä. Omalla alallani kyse on todellakin haparoivista malleista - juuri niistä, jotka esitetään viehkeiden nuolikuvioiden ja nelikenttien avulla- eikä erityisen kriittisestä tutkimuksesta. Se on hieman hämäävää, koska selkeästi alan käytäntöön vaikuttaa voimakkaasti niin lääketiede, yhteiskuntatieteet, psykologia ja myös filosofiset suuntaukset. Aikamoinen soppa siis, jonka selvittäminen olisi mielestäni hyvä aloittaa aivan pohjalta, ennen mitään uusimpia malleja ja pallokuvioita. Epämääräinen pohja heijastuu opiskelijoissa, jotka luulevat itseään tyhmiksi, kun eivät keksi punaista lankaa.
Kyllä alalla siis on oikea tiedekin, oikeassa yliopistossa. Ainoa vika on se, että siihen perehtyäkseen täytyisi muuttaa Kaliforniaan. Jotain rajaa sentään! Luultavasti teen täällä omassa kaupungissani niin AMK- kuin yo-tutkintoni, ja sitten keksin jotain aivan muuta.
Toisaalta alan huterahko teoriapohja ottaa välillä päähän. Oikeastaan meillä ei ole juurikaan omia perustason teorioita. Ongelma on samankaltainen kuin vaikkapa kasvatustieteissä ja informaatiotutkimuksessa: ne ovat soveltavia tieteitä, jotka ovat muodostuneet monien vanhempien tieteiden pohjalta. Esimerkiksi kasvatustieteissä on osa psykologiaa, osa sosiologiaa, ripaus filosofiaa ja kulttuurintutkimusta.. Omia teorioita koitetaan muodostaa pää sauhuten, jotta alalle saataisiin tieteellistä uskottavuutta. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että tutkimusta määrittävät näiden vanhempien tieteenalojen teoriat, eikä mitään vain meille kuuluvaa, itsenäisen tieteenalan statuksen oikeuttavaa teoriaa ole.
On merkillistä, kuinka jotain naistutkimusta ei millään tahdota pitää tieteenä. Oman kokemuksen perusteella se on aika tiukkaa teoriaa, jonka opiskelu muistuttaa filosofian opiskelua. Teorioiden todistaminen noudattaa samoja metodeja, jos nyt sellaisesta voidaan filosofian (tai historian, kirjallisuuden, taiteentutkimuksen) kohdalla voidaan puhua. Kenties ongelma on siinä, että alan luonteeseen kuuluu niin uskomaton näkökulmien ja erilaisten tasojen kakofonia, ettei mistään yhtenäisestä kokonaisuudesta voida puhua. Toisaalta siihen ei pyritäkään, ei siihen pyritä filosofiassakaan.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka pitävät tätä sekasotkuista piirrettä positiivisena senkin kustannuksella, ettei se oikein sovi suomalaiseen tiedeyhteisöön. Täällä (ei kun siellä- minähän en tällä hetkellä ole tekemisissä muun kuin toiminnan tieteen kanssa) ei osata keskustella niin, että moninaisuus kääntyisi miksikään muuksi kuin sosiaaliseksi tukkanuotaksi. Olen jo aikoja sitten lakannut seuraamasta luonnontieteellisten kovistelijoiden blogeja, koska niissä ei oikeasti ole mitään kiinnostusta keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Ja hyvä jumala, ne julkaisevat vielä kirjojakin. Ja saavat palstatilaa Hesarissa.
Ups, eksyin kauas. Tarkoitus oli siis sanoa, että joudun opiskelemaan tällä hetkellä teoriaa, joka ei oikein täytä teorian kriteereitä. Omalla alallani kyse on todellakin haparoivista malleista - juuri niistä, jotka esitetään viehkeiden nuolikuvioiden ja nelikenttien avulla- eikä erityisen kriittisestä tutkimuksesta. Se on hieman hämäävää, koska selkeästi alan käytäntöön vaikuttaa voimakkaasti niin lääketiede, yhteiskuntatieteet, psykologia ja myös filosofiset suuntaukset. Aikamoinen soppa siis, jonka selvittäminen olisi mielestäni hyvä aloittaa aivan pohjalta, ennen mitään uusimpia malleja ja pallokuvioita. Epämääräinen pohja heijastuu opiskelijoissa, jotka luulevat itseään tyhmiksi, kun eivät keksi punaista lankaa.
Kyllä alalla siis on oikea tiedekin, oikeassa yliopistossa. Ainoa vika on se, että siihen perehtyäkseen täytyisi muuttaa Kaliforniaan. Jotain rajaa sentään! Luultavasti teen täällä omassa kaupungissani niin AMK- kuin yo-tutkintoni, ja sitten keksin jotain aivan muuta.
keskiviikko 1. lokakuuta 2008
sateista
Koulu on alkanut kunnolla ja pistänyt elämäni uuteen järjestykseen. Lisäksi teen satunnaisia työvuoroja ja kulutan muutaman illan viikossa hevosten kanssa. Tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksi, kun päivillä ja viikoilla on selkeät raamit ja paljon tekemistä. Eräät ovat epäilleet, onko lainkaan järkevää tehdä kaikkea ja olla viettämättä niin ja niin monta tuntia päivässä lorviaikaa. Minä epäilen, että mieluummin teen kuin vajoan totaaliseen tekemättömyyteen. En osaa viettää vapaa-aikaa järkevästi ja virkistävästi, vaan jumitun aina.
Työstä olen saanut tehtyä itseni näköisen ja olen siitä onnellinen. Minulla on kaikki, mitä voin vain toivoa:
-tärkeä työ, jossa saan olla oma itseni
-voin parantaa ihmisten elämänlaatua
-hyvä palkka
-lyhyet ja joustavat työajat
-tärkeää oppia tulevaa työtäni varten
-luovuuden käyttö toivottua
Tämä lista on kirjallisuus todistus itselleni siitä, kuinka on mahdollista vaikuttaa itse omaan elämään. Työpaikkani on monelle muulle työntekijälle erittäin raskas ja ikävä, myös huonommin palkattu. Kaiken huippu oli, kun tein työhaastattelun eräälle ämmälle maanantaina: ensinnäkin hän eksyi omakotitalokadulla ja myöhästyi. Toiseksi hän ei vaivautunut esittäytymään. Kolmanneksi hän pyysi minua laskemaan puhelimellani, kuinka paljon tämä -ai-se-on-NIIN-pieni!-tuntipalkka tekee kuukaudessa ja päivitteli sitten, ettei hänen tällä tuntimäärällä kannata ottaa työtä vastaan, koska liiton rahoilla pärjää paremmin. Neljänneksi hän istui sohvassa noin 15 minuuttia laskeskellen, kuinka monta tuntia hänen pitää saada tehdä, jotta olisi järkevää tehdä töitä. Viidenneksi hän närkästyi, kun kehtasin kysyä hänen opinnoistaan avoimessa yliopistossa. Kuudenneksi, (kun olin vihdonkin saanut hänet ulos talosta) hän kehtasi soittaa vielä ja kysyä, että "kun sinä tivasit, -öh, kysyit- minun opiskelusta, niin minä haluaisin tietää, minkälaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä. Eli minkälaisia koulutuksia teillä on?" Lisäksi hän kyseli muita kummallisia juttuja, joissa ei ollut päätä eikä häntää.
Esimerkin tarkoituksena oli kai havainnollistaa, että tietynlaisella asenteella ei voi odottaa saavansa elämältä kovinkaan paljon, vaikka kuinka opiskelisi taloustieteitä. En tietenkään viitsinyt mainita kyseiselle hyypiölle, että olen parhaimmillani saanut nettona 17 euron tuntipalkkaa, ja tähän on päästy pelkästään toimimalla ihmismäisesti ja pistämällä joskus oma etu syrjään. Minusta on omituista, kuinka jotkut tuttavatkin pitävät tilannettani täysin käsittämättömänä: että joskus olen tehnyt tolkuttoman pitkiä työvuoroja siksi, että toinen työntekijä puuttuu. Tai lähtenyt tekemään tunnin varoitusajalla lyhyen pätkän töitä. Koska minun ei olisi pakko, tai koska minun pitäisi pitää kiinni omasta edustani.
Mielestäni minun oma etuni ei ole sitä, että jätän hoitoa tarvitsevan ihmisen ilman hoitajaa ja menen kotiini keittämään makkarasoppaa ja tuijottamaan telkkaa. Elämä ei vain ole sellaista. Moraalintajuni on monessa suhteessa hyvinkin nietzscheläinen, eikä se todellakaan poista velvollisuutta tällaisissa tapauksissa. Joskus vain täytyy tehdä joitakin asioita, eivätkä ne tosiasiassa ole yhtään parempia tai huonompia kuin jotkut toiset asiat. Äsh, olen muuttunut entistä herkemmäksi rutinalle ja ruikutukselle! Se johtuu siitä, että olen taas joutunut seuraamaan läheltä sukuni naisten loppumatonta valitusta. Se on niin irrationaalista, että omakin pää menee pyörälle. Heidän mielestään on mahdotonta tehdä tai muuttaa mitään, koska tilanne on sellainen, kuin se on. Minua he pitävät onnettaren lempilapsena siksi, että asiani ovat menneet aina niin hyvin.
Miten niin? Olen aina ollut oman edun tavoittelija siinä mielessä, etten ole ikinä jäänyt huonoon työpaikkaan tai opiskellut jotain alaa muusta syystä kuin omasta kiinnostuksestani. Nyt kaikki on erityisen hyvin ja olen syysväsymyksestä huolimatta onnellinen. Koulu on juuri sitä, mitä olen siltä toivonut, paras ystäväni on muuttanut kaupunkiini ja harrastuspuolella olen edistynyt kiitettävästi. Tiedossa on myös matka maapallon toiselle puolelle, jee!
Työstä olen saanut tehtyä itseni näköisen ja olen siitä onnellinen. Minulla on kaikki, mitä voin vain toivoa:
-tärkeä työ, jossa saan olla oma itseni
-voin parantaa ihmisten elämänlaatua
-hyvä palkka
-lyhyet ja joustavat työajat
-tärkeää oppia tulevaa työtäni varten
-luovuuden käyttö toivottua
Tämä lista on kirjallisuus todistus itselleni siitä, kuinka on mahdollista vaikuttaa itse omaan elämään. Työpaikkani on monelle muulle työntekijälle erittäin raskas ja ikävä, myös huonommin palkattu. Kaiken huippu oli, kun tein työhaastattelun eräälle ämmälle maanantaina: ensinnäkin hän eksyi omakotitalokadulla ja myöhästyi. Toiseksi hän ei vaivautunut esittäytymään. Kolmanneksi hän pyysi minua laskemaan puhelimellani, kuinka paljon tämä -ai-se-on-NIIN-pieni!-tuntipalkka tekee kuukaudessa ja päivitteli sitten, ettei hänen tällä tuntimäärällä kannata ottaa työtä vastaan, koska liiton rahoilla pärjää paremmin. Neljänneksi hän istui sohvassa noin 15 minuuttia laskeskellen, kuinka monta tuntia hänen pitää saada tehdä, jotta olisi järkevää tehdä töitä. Viidenneksi hän närkästyi, kun kehtasin kysyä hänen opinnoistaan avoimessa yliopistossa. Kuudenneksi, (kun olin vihdonkin saanut hänet ulos talosta) hän kehtasi soittaa vielä ja kysyä, että "kun sinä tivasit, -öh, kysyit- minun opiskelusta, niin minä haluaisin tietää, minkälaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä. Eli minkälaisia koulutuksia teillä on?" Lisäksi hän kyseli muita kummallisia juttuja, joissa ei ollut päätä eikä häntää.
Esimerkin tarkoituksena oli kai havainnollistaa, että tietynlaisella asenteella ei voi odottaa saavansa elämältä kovinkaan paljon, vaikka kuinka opiskelisi taloustieteitä. En tietenkään viitsinyt mainita kyseiselle hyypiölle, että olen parhaimmillani saanut nettona 17 euron tuntipalkkaa, ja tähän on päästy pelkästään toimimalla ihmismäisesti ja pistämällä joskus oma etu syrjään. Minusta on omituista, kuinka jotkut tuttavatkin pitävät tilannettani täysin käsittämättömänä: että joskus olen tehnyt tolkuttoman pitkiä työvuoroja siksi, että toinen työntekijä puuttuu. Tai lähtenyt tekemään tunnin varoitusajalla lyhyen pätkän töitä. Koska minun ei olisi pakko, tai koska minun pitäisi pitää kiinni omasta edustani.
Mielestäni minun oma etuni ei ole sitä, että jätän hoitoa tarvitsevan ihmisen ilman hoitajaa ja menen kotiini keittämään makkarasoppaa ja tuijottamaan telkkaa. Elämä ei vain ole sellaista. Moraalintajuni on monessa suhteessa hyvinkin nietzscheläinen, eikä se todellakaan poista velvollisuutta tällaisissa tapauksissa. Joskus vain täytyy tehdä joitakin asioita, eivätkä ne tosiasiassa ole yhtään parempia tai huonompia kuin jotkut toiset asiat. Äsh, olen muuttunut entistä herkemmäksi rutinalle ja ruikutukselle! Se johtuu siitä, että olen taas joutunut seuraamaan läheltä sukuni naisten loppumatonta valitusta. Se on niin irrationaalista, että omakin pää menee pyörälle. Heidän mielestään on mahdotonta tehdä tai muuttaa mitään, koska tilanne on sellainen, kuin se on. Minua he pitävät onnettaren lempilapsena siksi, että asiani ovat menneet aina niin hyvin.
Miten niin? Olen aina ollut oman edun tavoittelija siinä mielessä, etten ole ikinä jäänyt huonoon työpaikkaan tai opiskellut jotain alaa muusta syystä kuin omasta kiinnostuksestani. Nyt kaikki on erityisen hyvin ja olen syysväsymyksestä huolimatta onnellinen. Koulu on juuri sitä, mitä olen siltä toivonut, paras ystäväni on muuttanut kaupunkiini ja harrastuspuolella olen edistynyt kiitettävästi. Tiedossa on myös matka maapallon toiselle puolelle, jee!
torstai 28. elokuuta 2008
AMK vs. yliopisto
Ensimmäinen viikko uudessa koulussa lähenee loppuaan. Olen aivan ällistynyt ensinnäkin siitä, kuinka paljon meihin opiskelijoihin panostetaan. Meillä on opettajatutor, jonka johdolla opetellaan päivittäin opiskelijuutta. Hän vaatii kysymään, kertomaan opiskelusuunnitelmista, ajatuksista, kysymään vielä lisää. Itse selviäisin vähemmälläkin holhoukselta, mutta nuorien opiskelijoiden puolesta olen onnellinen. Muut opettajamme ovat käyneet omatoimisesti esittäytymässä, kertomassa kursseistaan ja elämästään erään pienen alan ammattilaisina. Rouva koulutuspäällikkökin on viettänyt muutaman tunnin luonamme ja keskustellut jokaisen apua tarvitsevan kanssa. Meillä on myös opiskelijatutoreita, jotka ovat henkilökohtaisesti huolehtimassa siitä, että löydämme tietojärjestelmästä oikeat kurssit, joille ilmoittautua.
Tässähän tuntee olonsa aivan kuningattareksi! Muistan, millaista oli tulla yliopistoon uudeksi opiskelijaksi. Perehdytykset olivat lähes täysin vanhempien opiskelijoiden hartioilla. Lehtorit ja assistentit esittäytyivät infotilaisuudessa ensimmäisenä päivänä, sen jälkeen heitä näki luennoilla. Muodollisesti meille oli nimetty tutoropettaja, jonka luona sai käydä kysymässä apua opiskeluongelmiin. En käynyt. Myös yliopistolla oli käytössä HOPS: vihreä lappunen, joka täytettiin todellisuudesta vieraantuneen amanuenssin huoneessa ja unohdettiin sen jälkeen pöytälaatikkoon. Juu, en ole edelleenkään opiskellut etnologiaa ja ranskaa nollasta asiantuntijatasolle asti, kuten tuo persoonallinen rouva suositteli. Tulin aivan itse siihen tulokseen, ettei sivuainesuunnitelma ollut kovinkaan realistinen.
Eilen olin pillahtaa itkuun liikutuksesta, kun sain käsiini koulun lahjoittaman kansion. Siihen on tarkoitus kerätä oppimisportfoliota koko opiskelujen ajalta. Kansio tulee olemaan konkreettinen todistusaineisto siitä, kuinka olen kasvanut ja oppinut muutaman vuoden aikana. Kansien väliin on tarkoitus tallentaa oppimistehtäviä, projektijuttuja, harjoitteluasioita, urasuunnitelmia ja itsearviointia. Kun epäilys omaa osaamista kohtaan iskee, voi tutkia kansiotaan ja vakuuttua taas, että on oikeilla jäljillä. Kiva ajatus, joka on varmasti oikeastikin toimiva. Voi, tuollaisesta portfoliosta olisi epämääräisillä humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla paljon iloa! Omaa osaamista ei ole helppoa tunnistaa, joten pieni pohtiminen vuosien varrella tekisi hyvää. Yritin miettiä, mitä osaamista omaan yliopistoportfoliooni olisi saattanut kirjautua:
- loistava kirjallinen viestintätaito
- analyyttiset ja kriittiset kyvyt
- esiintymistaito
- laaja tietämys käyttäytymisen ja inhimillisen toiminnan alueelta
- erinomaiset tiedonhankintataidot
- itseohjautuvuus
- erinomaiset ongelmanratkaisutaidot
- kielitaito
Huaah, noin paljon osaamista! Olen loistava! Miksi tajuan asian vasta nyt, kun yliopisto on joutunut huonoon valoon silmissäni? Ehkä tosiaan teen tutkinnon joskus loppuun, mutta luultavasti jollakin toisella pääaineella. Johtaminen voisi olla kaikkein hienoin, ehkä myös joku viestintäaine. Sosiaalipsykologiakin olisi äärettömän mielenkiintoista. Tällainen minä olen: aina katsomassa nykyisen tilanteen yli.
Tässähän tuntee olonsa aivan kuningattareksi! Muistan, millaista oli tulla yliopistoon uudeksi opiskelijaksi. Perehdytykset olivat lähes täysin vanhempien opiskelijoiden hartioilla. Lehtorit ja assistentit esittäytyivät infotilaisuudessa ensimmäisenä päivänä, sen jälkeen heitä näki luennoilla. Muodollisesti meille oli nimetty tutoropettaja, jonka luona sai käydä kysymässä apua opiskeluongelmiin. En käynyt. Myös yliopistolla oli käytössä HOPS: vihreä lappunen, joka täytettiin todellisuudesta vieraantuneen amanuenssin huoneessa ja unohdettiin sen jälkeen pöytälaatikkoon. Juu, en ole edelleenkään opiskellut etnologiaa ja ranskaa nollasta asiantuntijatasolle asti, kuten tuo persoonallinen rouva suositteli. Tulin aivan itse siihen tulokseen, ettei sivuainesuunnitelma ollut kovinkaan realistinen.
Eilen olin pillahtaa itkuun liikutuksesta, kun sain käsiini koulun lahjoittaman kansion. Siihen on tarkoitus kerätä oppimisportfoliota koko opiskelujen ajalta. Kansio tulee olemaan konkreettinen todistusaineisto siitä, kuinka olen kasvanut ja oppinut muutaman vuoden aikana. Kansien väliin on tarkoitus tallentaa oppimistehtäviä, projektijuttuja, harjoitteluasioita, urasuunnitelmia ja itsearviointia. Kun epäilys omaa osaamista kohtaan iskee, voi tutkia kansiotaan ja vakuuttua taas, että on oikeilla jäljillä. Kiva ajatus, joka on varmasti oikeastikin toimiva. Voi, tuollaisesta portfoliosta olisi epämääräisillä humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla paljon iloa! Omaa osaamista ei ole helppoa tunnistaa, joten pieni pohtiminen vuosien varrella tekisi hyvää. Yritin miettiä, mitä osaamista omaan yliopistoportfoliooni olisi saattanut kirjautua:
- loistava kirjallinen viestintätaito
- analyyttiset ja kriittiset kyvyt
- esiintymistaito
- laaja tietämys käyttäytymisen ja inhimillisen toiminnan alueelta
- erinomaiset tiedonhankintataidot
- itseohjautuvuus
- erinomaiset ongelmanratkaisutaidot
- kielitaito
Huaah, noin paljon osaamista! Olen loistava! Miksi tajuan asian vasta nyt, kun yliopisto on joutunut huonoon valoon silmissäni? Ehkä tosiaan teen tutkinnon joskus loppuun, mutta luultavasti jollakin toisella pääaineella. Johtaminen voisi olla kaikkein hienoin, ehkä myös joku viestintäaine. Sosiaalipsykologiakin olisi äärettömän mielenkiintoista. Tällainen minä olen: aina katsomassa nykyisen tilanteen yli.
maanantai 25. elokuuta 2008
Ensimmäinen koulupäivä
No niin, elämäni ensimmäinen päivä ammattikorkeakouluopiskelijana on takana. Vielä ei tietenkään ole päästy asiaan, eikä päästä koko tämän viikon aikana, mutta otan nämä päivät itse- ja ryhmätutkimuksena. Olen aiemmin ollut täysin sokea yliopistoryhmälleni; mielestäni kaikki ympärillä pyörivät ihmiset ovat edustaneet koko ihmiskirjoa, eikä tyypillistä sen-ja-sen-aineen opiskelijaa ole ollut, puhumattakaan tyypillisestä yliopisto-opiskelijasta. Huomasin ajatteluvirheeni heti aamusta, polkiessani kohti koulua. Jo puolisen kilometriä ennen koulua havahduin siihen, että samaan suuntaan kanssani kulki normaalia enemmän naisia minihameissa ja vaalennetuissa hiuksissa.
Meitä on paljon aloittavien ryhmässä. Huomaan itsessäni laskelmoivia piirteitä: skannaan luokassa istuvia ihmisiä ja mietin, kenestä voisin pitää. Vietän muutaman seuraavan vuoden näiden ihmisten seurassa, teen ryhmätöitä ja harjoittelen. Olen kai tullut vanhemmiten niin itsekkääksi, etten haluaisi haksahtaa turhiin ihmissuhteisiin. Tutkin jo etukäteen, kenen kanssa voisi olla kivaa, kuka voisi jopa harrastaa kanssani ja nauraa samoille jutuille. Puhun muutamalle, arvioin ja katselen syrjäsilmällä. Tuolla tytöllä on kenties hienostunut huumoritaju, tuo taas vaikuttaa ihanan välittömältä. Tuossa seikkalijatar, tuossa yksi äideistä. Tuo tylsimys liimautui heti toisen samannäköisen tytön kylkeen.. Kuka noista vaatimattomista ja huomaamattomista tytöistä on se säkenöivän älykäs? Huomaanko hänet varmasti?
Ensimmäiset päivät ovat ratkaisevan tärkeitä, mitä sosiaalisiin suhteisiin tulee. Naiset löytävät parinsa tai pienet ryhmänsä hyvin nopeasti, jonka jälkeen ulkopuoliset ovat tunkeilijoita. Omassa tuttavapiirissäni ollaan ehkä hieman avoimempia, mutta tämä koulu on Naisten maailma. Täytyy olla skarppina, varmuuden vuoksi.
Viime viikonloppuna jouduin pitämään julkisen esitelmän vieraalla kielellä, vaikeasta aiheesta. Valmistelujen hetkellä meinasin romahtaa, päivää ennen olin melkein kuumeessa ja melkein psykoosissa. En vain voi tehdä sellaista, se on täysin mahdotonta! Minun maailmankaikkeuteeni ei kuulu esitelmien pito vieraalla kielellä. Menin kuitenkin luokan eteen ja jotakin kummaa tapahtui. Olin luokan edessä oma itseni, ja esitelmäni oli menestys. Järkyttävää, ihanaa! Sain niin kaunista lappupalautetta toisilta opiskelijoilta, että hymyilin koko päivän. Kotona laitoin laput ruskeaan kirjekuoreen yhdessä esitelmäni kanssa ja kirjoitin päälle päivämäärän. Ehkä esiinnyn toistekin, ehkäpä opettelen lisää ja laajennan hieman alaani...
Meitä on paljon aloittavien ryhmässä. Huomaan itsessäni laskelmoivia piirteitä: skannaan luokassa istuvia ihmisiä ja mietin, kenestä voisin pitää. Vietän muutaman seuraavan vuoden näiden ihmisten seurassa, teen ryhmätöitä ja harjoittelen. Olen kai tullut vanhemmiten niin itsekkääksi, etten haluaisi haksahtaa turhiin ihmissuhteisiin. Tutkin jo etukäteen, kenen kanssa voisi olla kivaa, kuka voisi jopa harrastaa kanssani ja nauraa samoille jutuille. Puhun muutamalle, arvioin ja katselen syrjäsilmällä. Tuolla tytöllä on kenties hienostunut huumoritaju, tuo taas vaikuttaa ihanan välittömältä. Tuossa seikkalijatar, tuossa yksi äideistä. Tuo tylsimys liimautui heti toisen samannäköisen tytön kylkeen.. Kuka noista vaatimattomista ja huomaamattomista tytöistä on se säkenöivän älykäs? Huomaanko hänet varmasti?
Ensimmäiset päivät ovat ratkaisevan tärkeitä, mitä sosiaalisiin suhteisiin tulee. Naiset löytävät parinsa tai pienet ryhmänsä hyvin nopeasti, jonka jälkeen ulkopuoliset ovat tunkeilijoita. Omassa tuttavapiirissäni ollaan ehkä hieman avoimempia, mutta tämä koulu on Naisten maailma. Täytyy olla skarppina, varmuuden vuoksi.
Viime viikonloppuna jouduin pitämään julkisen esitelmän vieraalla kielellä, vaikeasta aiheesta. Valmistelujen hetkellä meinasin romahtaa, päivää ennen olin melkein kuumeessa ja melkein psykoosissa. En vain voi tehdä sellaista, se on täysin mahdotonta! Minun maailmankaikkeuteeni ei kuulu esitelmien pito vieraalla kielellä. Menin kuitenkin luokan eteen ja jotakin kummaa tapahtui. Olin luokan edessä oma itseni, ja esitelmäni oli menestys. Järkyttävää, ihanaa! Sain niin kaunista lappupalautetta toisilta opiskelijoilta, että hymyilin koko päivän. Kotona laitoin laput ruskeaan kirjekuoreen yhdessä esitelmäni kanssa ja kirjoitin päälle päivämäärän. Ehkä esiinnyn toistekin, ehkäpä opettelen lisää ja laajennan hieman alaani...
keskiviikko 20. elokuuta 2008
odotellessa
Koulu alkaa ensi viikolla. Ala-asteaikaiset opettajat, kaverit ja ahdistukset ovat palanneet univalikoimaani. Yleisiä teemoja ovat huonosti valmistellut esitykset, unohdetut läksyt ja loputtomuuksiin venyvä viivyttely tehtävien äärellä. Tästä uniteemasta on myös olemassa harrastusversio: olen menossa ratsastustunnille tai kilpailuihin, enkä saa millään laitettua hevosta kuntoon. Aina tulee jotain muuta, unohdun juttelemaan toisten kanssa, menen vessaan, eksyn väärälle tallikäytävälle, en löydä satulaa...
Levottomuus siis kasvaa. Tämän päivän tehtävä on erään esitelmän valmistelu erästä yliopistokurssia varten. Kiemurtelen tässä kiusaantuneena ja yritän viivytellä vielä viimeisen minuutin ennen toimeen tarttumista. Aamujoogan aikana tunsin sietämätöntä epämukavuutta, ja kaksikymmentä minuuttia tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Yritin keskittyä hengitysten laskemiseen, mutta mieleen vyöryi aina vain uusia, jäykistäviä ajatuksia. Ardha Matsyendrasanassa huomasin tuijottavani maahan kulmat kurtussa, koko vartalo kiukkuisessa mytyssä.
Tavallaan olen kuitenkin ilon- ja odotuksensekaisessa olotilassa. Olen edelleenkin onnellinen uudesta opiskelupaikasta ja kaikesta siitä, mitä tulen kohta oppimaan. Minulla on ensimmäisessä jaksossa esimerkiksi fysiologiaa ja anatomiaa, johon en ole uskonut enää koskaan törmääväni. Ihanaa! Saan opetella luita ja lihaksia, verta ja muita jännittäviä juttuja. Tuntuu siltä, että olen päässyt tekemään ja oppimaan virallisesti niitä asioita, jotka aiemmin ovat olleet kiinnostavia harrastuksen ja yleisen kiinnostuksen puitteissa. Joskus aiemmin olen haaveillut fysioterapeutin ammatista, mutta se on kaatunut ryhmänohjaukseen. Minulla on alikehittynyt koordinaatiokyky, enkä ikinä pystyisi vetämään mitään aerobic-tunteja! Myöhemmin keksin megakiinnostavat selkäalat kiropraktiikka-naprapatia-osteopatia, mutta näiden alojen ihmisiä koulutetaan vain muutamassa paikassa, kaukana täältä.
Erään blogin innoittamana tein oman elämänsuunnitelmani. Ajatus on hupsu, aivan kuin elämää voisi suunnitella niin.. Minua on tähän mennessä ohjannut tunne ja elämä itse. Olen joutunut uusiin kaupunkeihin ja täydellisen suunnittelemattomiin työpaikkoihin, olen tutustunut aivan kummallisiin ihmisiin. Ihmettelen heitä, jotka valittavat työpaikan tai mahdollisuuksien puutetta, koska itse olen liikkeellä aina korvat pystyssä ja valmiina astumaan uudesta ovesta. Joka tapauksessa halusin tehdä oman suunnitelmani, joka olisi taas yksi mahdollisuus lisää.
Alkavalle syksylle suunnitelmani määrää säännöllistä liikuntaa ratsastuksen tueksi. Juu, sain idean! Alan harrastaa jotakin eksoottista kamppailulajia. Olen varma, että sille on aikaa muutamana iltana viikossa. Ensi kesälle suunnitelmani määrää työkokemuksen hankkimista omalta alalta. Ajattelin, että sen voisi hankkia ulkomailta, vaikkapa Englannista. Sille kaukaiselle vuodelle, jolloin täytän kolmekymmentä, on asetettu uusi päätöksenteko jatkon suhteen. Voin alkaa tekemään jatko-opintoja taideterapiasta tai osteopatiasta, kouluttautua pilates- tai joogaohjaajaksi tai tehdä yliopistotutkinnon valmiiksi. Suunnitelma auttoi ymmärtämään, ettei minulla voi vielä olla tietoa siitä, mikä näistä tulee tapahtumaan. Kuitenkin kaikki vaihtoehdot ovat olemassa, ja joku saattaa tulla osaksi elämääni.
Ja mihinkään liittymättä: posliinikukassani on nuppuja!
Levottomuus siis kasvaa. Tämän päivän tehtävä on erään esitelmän valmistelu erästä yliopistokurssia varten. Kiemurtelen tässä kiusaantuneena ja yritän viivytellä vielä viimeisen minuutin ennen toimeen tarttumista. Aamujoogan aikana tunsin sietämätöntä epämukavuutta, ja kaksikymmentä minuuttia tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Yritin keskittyä hengitysten laskemiseen, mutta mieleen vyöryi aina vain uusia, jäykistäviä ajatuksia. Ardha Matsyendrasanassa huomasin tuijottavani maahan kulmat kurtussa, koko vartalo kiukkuisessa mytyssä.
Tavallaan olen kuitenkin ilon- ja odotuksensekaisessa olotilassa. Olen edelleenkin onnellinen uudesta opiskelupaikasta ja kaikesta siitä, mitä tulen kohta oppimaan. Minulla on ensimmäisessä jaksossa esimerkiksi fysiologiaa ja anatomiaa, johon en ole uskonut enää koskaan törmääväni. Ihanaa! Saan opetella luita ja lihaksia, verta ja muita jännittäviä juttuja. Tuntuu siltä, että olen päässyt tekemään ja oppimaan virallisesti niitä asioita, jotka aiemmin ovat olleet kiinnostavia harrastuksen ja yleisen kiinnostuksen puitteissa. Joskus aiemmin olen haaveillut fysioterapeutin ammatista, mutta se on kaatunut ryhmänohjaukseen. Minulla on alikehittynyt koordinaatiokyky, enkä ikinä pystyisi vetämään mitään aerobic-tunteja! Myöhemmin keksin megakiinnostavat selkäalat kiropraktiikka-naprapatia-osteopatia, mutta näiden alojen ihmisiä koulutetaan vain muutamassa paikassa, kaukana täältä.
Erään blogin innoittamana tein oman elämänsuunnitelmani. Ajatus on hupsu, aivan kuin elämää voisi suunnitella niin.. Minua on tähän mennessä ohjannut tunne ja elämä itse. Olen joutunut uusiin kaupunkeihin ja täydellisen suunnittelemattomiin työpaikkoihin, olen tutustunut aivan kummallisiin ihmisiin. Ihmettelen heitä, jotka valittavat työpaikan tai mahdollisuuksien puutetta, koska itse olen liikkeellä aina korvat pystyssä ja valmiina astumaan uudesta ovesta. Joka tapauksessa halusin tehdä oman suunnitelmani, joka olisi taas yksi mahdollisuus lisää.
Alkavalle syksylle suunnitelmani määrää säännöllistä liikuntaa ratsastuksen tueksi. Juu, sain idean! Alan harrastaa jotakin eksoottista kamppailulajia. Olen varma, että sille on aikaa muutamana iltana viikossa. Ensi kesälle suunnitelmani määrää työkokemuksen hankkimista omalta alalta. Ajattelin, että sen voisi hankkia ulkomailta, vaikkapa Englannista. Sille kaukaiselle vuodelle, jolloin täytän kolmekymmentä, on asetettu uusi päätöksenteko jatkon suhteen. Voin alkaa tekemään jatko-opintoja taideterapiasta tai osteopatiasta, kouluttautua pilates- tai joogaohjaajaksi tai tehdä yliopistotutkinnon valmiiksi. Suunnitelma auttoi ymmärtämään, ettei minulla voi vielä olla tietoa siitä, mikä näistä tulee tapahtumaan. Kuitenkin kaikki vaihtoehdot ovat olemassa, ja joku saattaa tulla osaksi elämääni.
Ja mihinkään liittymättä: posliinikukassani on nuppuja!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
