sunnuntai

Eilisen postikorttipäivän jälkeen tuli kunnon myrsky ja päivän suunnitelmat menivät uusiksi. On turha lähteä leikkimään hengellään auton ja huonosti huollettujen pikkuteiden kanssa. Sen sijaan keksin, että tänään olisi messu lempikirkossani. Minulla on noin tunti aikaa päättää, lähtisinkö tosiaankin tarpomaan kolmen kilometrin matkaa. Tiedossa olisi upeaa arkkitehtuuria, kuorolaulua ja tunnelmaa.. Mutta en taida kuitenkaan olla niin sissi, että lähtisin.

Eilen oli nokkisorkesterimme perustamiskokous. Mukana on kaksi prota ja "ai siis miten se f soitetaan"-minä. Kuulun nimittäin sellaiseen ihmisjoukkoon, joka on laulanut ikänsä kaikenkarvaisissa koulukuoroissa, mutta joka ei ole ikinä joutunut piippaamaan nokkahuilua luokassa. En ole tullut ajatelleeksikaan, että tavallisissa kouluissa opetetaan oikeaa soittamista. Kaipa ne lapset olisi tarkoitus opettaa soittamaan ihan nuoteista, suvivirttä ja sen sellaista? Mahtavaa. Luultavasti olen myös säästynyt pakkohiihtoa ja pakkoruotsia vastaavalta musisointitraumalta?

Olen myös jäänyt niin paljosta paitsi! En ole tiennyt, miltä tuntuu soittaa yhdessä, keskittyä posket punaisina ja nauttia ihan oikealta kuulostavasta menuetista. Ei kai vielä ole liian myöhäistä opetella? Ehkäpä menisin kaivamaan kitarani varastosta ja voisin opetella soittamaan sillä muutakin kuin kolme duuria ja kaksi mollia?

Takaisin kouluun. Taideaineita ja liikuntaa on kuulemma vähennetty hirveästi peruskoulussa. On ne ongelmallisia aineita siinä mielessä, että lapset eroavat niin kovasti toisistaan kädentaitojen ja liikunnallisten kykyjen perusteella. Itse vihasin käsitöitä, en vain onnistunut saamaan mitään aikaiseksi. Vihasin myös joukkuepelejä, koska olin aika kömpelö ja hidas sellaisissa. Musiikki oli ok ja kuviskin menetteli, toiset taas vihasivat niitä. Kuitenkin nämä tekemisaineet ovat mielestäni äärettömän tärkeitä ensinnäkin siksi, että jokaisen ihmisen pitäisi osata jotain muutakin kuin passiivista istumista, lukemista ja katsomista. Toiseksi tekemisaineet tarjoavat mahdollisuuden iloon ja yhdessätekemiseen, joka tekee ihmisistä terveitä ja onnellisia.

Tekeminen ei ole kovinkaan arvostettua. Kaipa koululaiset imevät itseensä aikuisten ympärillä leijuvan puuhastelun halveksunnan. Tekemisaineet ovat heistä rentoutumista ja vapaa-aikaa, kun taas matematiikka ja englanti ovat opittavia asioita. Ei haittaa, jos kuvis on kutonen. Ja mitä ihmettä opettaja voi tehdä, jos lapset eivät kerta kaikkiaan osaa pitää pensseliä kädessä, hyppiä yhdellä jalalla tai hahmottaa yksinkertaista rytmiä? Osa lapsista ei vapaa-ajallaan ole oppinut edes alkeellisia tekemistaitoja. Osa taas on puoliammattilaisia jo ala-asteella. Hesarissa oli tänään juttua pikkuruisisista huippujalkapalloilijoista ja taitoluistelijoista, jotka treenaavat kuusi kertaa viikossa omaa lajiansa. Hui.

Minä yritän ottaa takaisin kaikki menetyt nokkahuilutunnit ja Cooperin testit. Ai niin, ja köksän tunnit tietenkin. En halua olla aikuinen, joka ei osaa viihdyttää itseään järkevällä tavalla, olla luova arjessa, soittaa kavereiden kanssa, pelata, juosta ja pitää itseään hyvässä kunnossa. Olisi hienoa jos minulla ja kaikilla muilla olisi itsellään sellaista tekemisosaamista, joka auttaisi olemaan onnellinen ja irrottautumaan passiivisesta onnikulttuurista. Takaisin 50-luvulle siis! :)