lauantai

Taas hurahti viikko huomaamatta. Koulua on niin vähän, että minulla on aikaa haaveilla, luuhata tallilla ilman huonoa omatuntoa ja kävellä kaikkialle. Eilen alkoi ensiapukurssi ja minä olin ihastuksissani. Liityin heti kotiin päästyäni Punaisen ristin jäseneksi, mikä muuten onnistuu tekstiviestillä. Haaveilen jo radiopuhelinkursseista, päivystyksistä ja ulkomaankomennuksista katastrofialueilla. Humanitaarisen oikeuden kursseista ja nuorisoryhmistä. Kurssiamme pitää upea aktiivisairaanhoitaja, joka muistuttaa häkellyttävällä tavalla lempiratsastuksenopettajaani. Ääni ja eleet ovat aivan samat. Ehkäpä juuri siksi imin oppia niin intensiivisesti?

Elämäni suurin ilo ja ongelma on juuri se, että innostun kaikesta koko sielullani ja sydämelläni. Jos innostun kirjoittamisesta, haluan heti kirjoittaa romaanin. Jos ratsastuksessa, asetan kilpailutavoitteita kolmelle seuraavalle kaudelle huolimatta siitä, että olen harjoitellut vasta kaikkein vaatimattomimmissa kilpailuissa, päästen viimeisille sijoille. Jos alan harjoitella nokkahuilun soittoa, suunnittelen jo katusoiton maailmankiertuetta. Ja jos koen ahaa-elämyksen ensimmäisellä ea-tunnilla, alan miettimään, olisiko sittenkin pitänyt pyrkiä lääkikseen.

Olen jo oppinut hymyilemään suuruudenhulluille haaveilleni. Toisaalta niiden taustalla piilee eräs vakava elämänprinsiippi, joka johdattelee ahdistukseen tylsillä luennoilla ja liian helppojen esseiden äärellä. Minä myös haluan tehdä kaiken täysillä, käyttää kykyjäni hyödyksi ja ponnistaa niin pitkälle kuin ikinä pystyn. Suurimman energian saan purettua äärimmäiseen vaikeaan harrastukseen, johon minulla ei ole lainkaan luontaista kykyä. Koulun helppoudesta olen syysväsymyksen aikaan mielissäni, mutta toisaalta tunnen pientä levottomuutta sen vuoksi ja hamuan tulevaisuutta. Äkkiä tämä pois, että pääsen tekemään jotain.. Toisaalta haaveilen tasapainoisesta ja meditatiivisesta elämästä kuuden tunnin työpäivän ja itujen kasvatuksen merkeissä, toisaalta haluan äärirajoille.

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin tulevalle puolisolleni seuraavan kysymyksen. On kaksi vaihtoehtoista ajattelutapaa, ja molemmat niistä vetävät minua puoleensa. Ensinnäkin, enkö voisi olla onnellinen näin, ilman etsimistä ja tietämistä? Enkö voisikin olla kaikkein tyytyväisin omassa talossa, lapsieni kanssa, iloita kukkien kasvattamisesta ja yksinkertaisesta työstä? Toisaalta haluan ajatella ihan koko ajan, löytää kaikkea ällistyttävän ihmeellistä ja sitten taas tajuta, etten ole ymmärtänyt yhtään mitään. Lasketella ymmärryksen vuoristorataa.. Nyt huomaan, etten ole päässyt tuosta yhtään pidemmälle. Olen aikuistunut sen verran, että olen päättänyt hankkia itselleni kivan ammatin, joka sopii minulle erityisen hyvin. Silti on aivan mahdollista, että viiden vuoden kuluttua kiemurtelen ärsyyntyneenä ja mietin, miten edetä ymmärtämisessä. Onko silloin kuusikin tuntia tavallista työtä liikaa?

Onneksi olen ymmärtänyt, kuinka lyhyt ja pitkä elämä on. Se ei ole loputon, joten asioita on myös syytä saada valmiiksi. Toisaalta se on tarpeeksi pitkä lääketieteen opiskelulle, kirjojen kirjoittamiselle ja seikkailulle. Voin ajatella, että seuraavan suuren päätöksen teen sitten, kun täytän pyöreitä.