Viimeinen päivä tätä kuuta. Olen jo muutamana aamuna herännyt röörit tukkoisina ja rohisevina. Pitäisi kai kokeilla sarvikuonokannua, jonka ostin hetken mielijohteesta. Mieluummin se, kuin allergialääkkeet.
Tänään on myös viimeinen mahdollisuus hakea yliopistoon. Mikäs tässä, aurinko paistaa ja on kevään lämpimin päivä. Lähden kävellen hakutoimistoon, kunhan ensin löydän pölyiset opiskelutodistukseni 2000-luvun alkuvuosilta. Jos yhtäkkiä olisin palannut takaisin siihen aikaan, hakisin kai äidinkielenopettajaksi. Nyt en enää voi aloittaa kokonaista uutta tutkintoa, joka veisi melkein viisi vuotta aikaa. Minä olin lukiosta päästyäni niin lapsellinen ja niin huonolla itsetuntemuksella varustettu, että tein väärän valinnan.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
Valmistautumista
Tässä sitä pitäisi valmistautua tenttiin ja kilpailuihin. Eilen ja toissapäivänä otin illan päätteeksi mielikuvaharjoitukset kilpailuradasta, jonka jälkeen jouduin pyöriskelemään muutamia tunteja unettomana, katsellen puolittaisia unikuvia itsestäni tulikokeessa. Kyseisessä ohjelmassa on muutamia vaikeita kohtia, kuten laukannostoja käynnistä, pysähdyksiä ravista ja laukkaympyröitä tuomarin nenän alla. Laukkaympyrä oikealle onnistunee kohtuullisesti, mutta vasen pelottaa: olen itse sille puolelle niin vino, että hevosellakin on vaikeaa tasapainon kanssa. Huomaisikohan kukaan, jos käyttäisin korsettia? Se voisi estää tehokkaasti kyljen rutistumisen ja painon levähtämisen hevosen ulkokyljelle.. :)
On se kumma, miksei ratsastajille valmisteta apuohjia. Hevosia yritetään saada esteettiseen asentoon kaikenlaisilla ylimääräisillä rensseleillä, vaikka jännittynyt ja huono kaulan asento on melkein aina jännittyneen ja huonon ratsastajan ansiota. Eikö olisi paljon yksinkertaisempaa korjata ratsastajaa? Keksin heti kymmeniä käteviä apuvälineitä: korsetti, jossa on etupuolella pistävä piikki: estää keskivartalon velttoilua. Ohja, joka kulkee selän takaa kyynärpäästä kyynärpäähän: estää käsivarren suoristumista (käden pitää taittua ja joustaa kyynärpäästä, jos hevoseen halutaan vaikuttaa oikein ja pehmeästi). Leukaan asti ulottuva, kova kaulus: estää käsien tai hevosen niskan tuijottelun, joka taas tekee hallaa istunnalle. Tukilasta, joka pitää nyrkin pystyssä (käsi, jonka rystyset ovat ylöspäin, on jännittynyt). Joskus tästä aiheesta vitsailtiin ratsastuskavereiden kanssa ja tultiin siihen tulokseen, että ratsastuksen voisi oikeastaan aloittaa kokovartalokipsissä, joka on valettu oikeaoppisen perusistunnan mukaan.
Kisoista vielä... Ehdin harjoitella rataa hevosen kanssa tasan kerran. Kääk. Olen paniikissa ja olen yrittänyt perua osallistumiseni huonolla menestyksellä: ratsastuksenopettajilla on vankka kokemus hätääntyneistä tuntiratsastajista, jotka juuri ennen kisoja taantuvat taidoissaan (muka) ja päättävät sittenkin debytoida vasta ensi vuonna. He muuttuvat kuuroiksi, kun yrittää ottaa kisoista luistamisen puheeksi. Joskushan se täytyy aloittaa, saattavat he vastata hajamielisesti.
On se kumma, miksei ratsastajille valmisteta apuohjia. Hevosia yritetään saada esteettiseen asentoon kaikenlaisilla ylimääräisillä rensseleillä, vaikka jännittynyt ja huono kaulan asento on melkein aina jännittyneen ja huonon ratsastajan ansiota. Eikö olisi paljon yksinkertaisempaa korjata ratsastajaa? Keksin heti kymmeniä käteviä apuvälineitä: korsetti, jossa on etupuolella pistävä piikki: estää keskivartalon velttoilua. Ohja, joka kulkee selän takaa kyynärpäästä kyynärpäähän: estää käsivarren suoristumista (käden pitää taittua ja joustaa kyynärpäästä, jos hevoseen halutaan vaikuttaa oikein ja pehmeästi). Leukaan asti ulottuva, kova kaulus: estää käsien tai hevosen niskan tuijottelun, joka taas tekee hallaa istunnalle. Tukilasta, joka pitää nyrkin pystyssä (käsi, jonka rystyset ovat ylöspäin, on jännittynyt). Joskus tästä aiheesta vitsailtiin ratsastuskavereiden kanssa ja tultiin siihen tulokseen, että ratsastuksen voisi oikeastaan aloittaa kokovartalokipsissä, joka on valettu oikeaoppisen perusistunnan mukaan.
Kisoista vielä... Ehdin harjoitella rataa hevosen kanssa tasan kerran. Kääk. Olen paniikissa ja olen yrittänyt perua osallistumiseni huonolla menestyksellä: ratsastuksenopettajilla on vankka kokemus hätääntyneistä tuntiratsastajista, jotka juuri ennen kisoja taantuvat taidoissaan (muka) ja päättävät sittenkin debytoida vasta ensi vuonna. He muuttuvat kuuroiksi, kun yrittää ottaa kisoista luistamisen puheeksi. Joskushan se täytyy aloittaa, saattavat he vastata hajamielisesti.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Ruma uutinen
Päihdepotilaat vievät sairaaloiden tilat vanhuksilta (YLE uutiset 28.4.2008)
[...] Samalla yhä kasvava huonokuntoisten vanhusten joukko joutuu jonottamaan vuodeosastopaikkaa. Päihdepotilaat ovat rasittaneet vuodeosastoja valtakunnan tasolla yhtä paljon jo vuodesta 2004.
Samalla puhutaan päihdekuormituksesta. Google löytyy termille "päihdekuormitus" yhden viitteen, tähän samaan uutiseen. Harvoinpa YLEn sivuilta löytyy silmiinpistävän epäkorrekteja uutisia, mutta tämä oli kyllä uskomatonta törppöyttä toimittajalta. Toki esimerkiksi alkoholismi voidaan lukea itseaiheutettuihin sairauksiin, mutta samaan kategoriaan kuuluvat lihavuuden tai tupakoinnin aiheuttamat sairaudet, turvavyön käyttämättömyydestä johtuvat vammat, samoin kuin muut oman kehon ja mielen laiminlyönnistä johtuvat ongelmat. Päiheongelmien paheksuminen on niin luontevaa, koska siihen nähdään helppo ratkaisu: jos minä olisin koukussa, niin ottaisin kyllä itseäni niskasta kiinni...
Kirjoituksen perusteella on siis itsestäänselvää, että päihdeongelmaisen ihmisen oikeus hoitoon on heikompi kuin vanhuksen. Entäs isoisäni, joka oli sekä vanhus, veteraani että alkoholisti? Tai mummoni, joka selvästi edesauttoi alzheimerin taudin puhkeamista, koska jätti henkisen kapasiteettinsa hyödyntämättä?
Mielestäni olisi parempi jättää vetämättä raja, joka vähentää, vaikka vain ajatuksissa, minkään ihmisryhmän arvoa (Alkoholistien hoidon vastainen uutisointi asettaa kyseiseen valoon ainakin perustuslakimme pykälät 6 ja 19). Toki minäkin olen sitä mieltä, että ihmisellä on itsellään vastuu omasta hyvinvoinnista. Mutta on vaikea kuvitella, että kukaan ryhtyisi alkoholistiksi vapaasta tahdosta, hyväksyen siitä seuraavan kurjuuden. Eikö olisi järkevämpää syyttää yhteiskuntaa siitä, että se jättää ihmiset heitteille, eikä anna tarvittavaa apua ajoissa? Ettei rikkinäisen perheen lapselle ole annettu turvaa, masentuneelle terapiaa tai työpaikastaan pois potkitulle uusia vaihtoehtoja? Jos on päätetty olla hyvinvointivaltiota, niin täytyisi hyväksyä sekin, että hyvinvointi kuuluu myös vähemmän kivoille ihmisille, jotka eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sitä.
Tapasin viikonloppuna erään, joka lienee ollut päihdepotilaana tai ainakin epäilyksettä lisännyt maamme päihdekuormitusta pillereineen ja piikkeineen. Pientä epämukavuutta tunsin hänen seurassaan, myönnän. Onko laukku turvassa, aikooko se nyt lyyhistyä tuohon, miten saan sen ulos... En voi pitää itseni ikäisestä ihmisestä, joka ei peruskoulun jälkeen ole tehnyt mitään ponnistelua vaativaa puuhaa, vaan keskittynyt unohtamiseen ja ruumiinsa tuhoamiseen. Vaan eipä tulisi mieleenkään kieltää häneltä hoitoa. Edessä voisi olla kuitenkin vielä kymmeniä vuosia parempaa. Mutta kuka häntä hoitaisi? Ei hän osastolle pääse, koska kuolemanvaaraa ei juuri nyt ole. Kuntoutuslaitoksia kai löytyy, mutta pitkäaikaisia paikkoja on tarjolla vain harvoille. Kuka hänen luoksensa menisi kertomaan, että mahdollisuuksia olisi sittenkin?
[...] Samalla yhä kasvava huonokuntoisten vanhusten joukko joutuu jonottamaan vuodeosastopaikkaa. Päihdepotilaat ovat rasittaneet vuodeosastoja valtakunnan tasolla yhtä paljon jo vuodesta 2004.
Samalla puhutaan päihdekuormituksesta. Google löytyy termille "päihdekuormitus" yhden viitteen, tähän samaan uutiseen. Harvoinpa YLEn sivuilta löytyy silmiinpistävän epäkorrekteja uutisia, mutta tämä oli kyllä uskomatonta törppöyttä toimittajalta. Toki esimerkiksi alkoholismi voidaan lukea itseaiheutettuihin sairauksiin, mutta samaan kategoriaan kuuluvat lihavuuden tai tupakoinnin aiheuttamat sairaudet, turvavyön käyttämättömyydestä johtuvat vammat, samoin kuin muut oman kehon ja mielen laiminlyönnistä johtuvat ongelmat. Päiheongelmien paheksuminen on niin luontevaa, koska siihen nähdään helppo ratkaisu: jos minä olisin koukussa, niin ottaisin kyllä itseäni niskasta kiinni...
Kirjoituksen perusteella on siis itsestäänselvää, että päihdeongelmaisen ihmisen oikeus hoitoon on heikompi kuin vanhuksen. Entäs isoisäni, joka oli sekä vanhus, veteraani että alkoholisti? Tai mummoni, joka selvästi edesauttoi alzheimerin taudin puhkeamista, koska jätti henkisen kapasiteettinsa hyödyntämättä?
Mielestäni olisi parempi jättää vetämättä raja, joka vähentää, vaikka vain ajatuksissa, minkään ihmisryhmän arvoa (Alkoholistien hoidon vastainen uutisointi asettaa kyseiseen valoon ainakin perustuslakimme pykälät 6 ja 19). Toki minäkin olen sitä mieltä, että ihmisellä on itsellään vastuu omasta hyvinvoinnista. Mutta on vaikea kuvitella, että kukaan ryhtyisi alkoholistiksi vapaasta tahdosta, hyväksyen siitä seuraavan kurjuuden. Eikö olisi järkevämpää syyttää yhteiskuntaa siitä, että se jättää ihmiset heitteille, eikä anna tarvittavaa apua ajoissa? Ettei rikkinäisen perheen lapselle ole annettu turvaa, masentuneelle terapiaa tai työpaikastaan pois potkitulle uusia vaihtoehtoja? Jos on päätetty olla hyvinvointivaltiota, niin täytyisi hyväksyä sekin, että hyvinvointi kuuluu myös vähemmän kivoille ihmisille, jotka eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sitä.
Tapasin viikonloppuna erään, joka lienee ollut päihdepotilaana tai ainakin epäilyksettä lisännyt maamme päihdekuormitusta pillereineen ja piikkeineen. Pientä epämukavuutta tunsin hänen seurassaan, myönnän. Onko laukku turvassa, aikooko se nyt lyyhistyä tuohon, miten saan sen ulos... En voi pitää itseni ikäisestä ihmisestä, joka ei peruskoulun jälkeen ole tehnyt mitään ponnistelua vaativaa puuhaa, vaan keskittynyt unohtamiseen ja ruumiinsa tuhoamiseen. Vaan eipä tulisi mieleenkään kieltää häneltä hoitoa. Edessä voisi olla kuitenkin vielä kymmeniä vuosia parempaa. Mutta kuka häntä hoitaisi? Ei hän osastolle pääse, koska kuolemanvaaraa ei juuri nyt ole. Kuntoutuslaitoksia kai löytyy, mutta pitkäaikaisia paikkoja on tarjolla vain harvoille. Kuka hänen luoksensa menisi kertomaan, että mahdollisuuksia olisi sittenkin?
torstai 24. huhtikuuta 2008
Vahinkotyö
En jaksa enää hakea kesätöitä, koska en vain enää jaksa paskoja palkkoja ja typeriä pomoja. Ehkä näin, mutta jos kesätyö (joka ei ole pelkkä kesätyö, vaan jatkuu loputtomiin asti osa-aikaisena työnä) tulee luokseni, niin en kai voi kieltäytyä. Kuka tahansa toinen opiskelija riemuitsisi, koska työpaikalla on muutamia hienoja etuja:
1. mitä romanttisin työPAIKKA, tällaiseen miljööseen sijoitetaan romaaneja ja ranskalaisia elokuvia
2. palkka on parempi kuin siivoojalla (riittää minulle!)
3. työajat ovat joustavat, voi huoleti varata valmennusleirin ja lähteä festareille
4. työ sisältää matkustelua (toki vain Suomessa)
5. työssä kohtaa kiinnostavia ihmisiä ja ilmapiiri on henkisesti kiva
6. työ liittyy omiin kiinnostuksiini, ei esimerkiksi LVI-tarvikkeisiin tai kopiokoneisiin
Mikä tässä nyt niin pelottaa? Ehkäpä tämän vuoden raskaat työkokemukset, joiden pohjalta olen muodostanut induktiivisen päätelmän työn olemuksesta yleensä. Että se stressaa, itkettää ja nöyryyttää. Järkevästi ajateltuna juuri tämä työ voi olla se, joka palauttaa uskoni omaan kyvykkyyteeni.
Ah, ei puhuta enää töistä... Hevosista mieluummin. Työmahdollisuus on potkaissut harrastusunelmat aivan uusiin sfääreihin. Hevosta en tietenkään ole ostamassa, mutta muitakin houkuttelevia mahdollisuuksia on. Esimerkiksi erästä osaavaa tammaa tarjotaan vuokralle kohtuullisella kuukausimaksulla, jonka lisäksi tietenkin tulisivat ylläpitokulut vuokratallissa. Sattumoisin tiedän, että läheisellä valmennustallilla olisi paikkoja kesäksi vapaana. Tuosta vain polkaisisin metsän halki... Ja sattumoisin satun myös tuntemaan erään innokkaan hevosnaisen, joka saattaisi innostua tällaisesta projektista ja voisi tulla jakamaan kanssani vastuuta ja kuluja.
Viime aikoina ratsastustunnit eivät ole sujuneet erityisen hyvin. Toki hevonenkin on ollut melko haasteellinen verrattuna aiempiin, mutta silti taitamattomuus ja tunarointi turhauttaa. Osaan kuitenkin jo niin paljon, että opettaja vaatiikin minulta paljon, odottaa, että osaan sen, minkä muidenkin hevosten selässä osaan. Puoli tuntia kuluu niin, että joka ikisellä ympyrällä ja kaarevalla uralla kuuluu "taivuta, taivuta, sisäpohje sisäpohje EIKÄKUNNYTTAIVUTAENEMMÄNLISÄÄ ei taivu vielä ollenkaan TÖKKÄÄ NYT SILLÄ KANNUKSELLA..." Minä yritän ja yritän, mutta en saa hevosen enkä itseni tasapainoa kohdalleen. Sitten kun tunti on kulunut puoleen, alkaa hevonen kuunnella. Ympyrät menevät melkein kokonaan kauniissa taivutuksessa.
(Ai mikä taivutus? Hevonen on samanlainen kuin moottoripyörä: jos sillä kurvaa ympyrän, niin se kallistuu ympyrän keskelle. Mitä kovempi vauhti, sitä suurempi kallistus. Hevosella kuitenkin on neljä jalkaa ja paljon lihaksia, joten sitä voidaan pyytää asettelemaan jalkojaan ja jumppaamaan kylkiään niin, ettei painopiste rojahda fysiikan lakien mukaisesti ympyrän keskustaa kohden. Sitä pyydetään käyttämään lihaksiaan niin, että ympyrän ulkopuolella oleva kylki pitenee ja sisäpuolen kylki lyhenee. Näin se on tasapainossa ja suora suhteessa ympyrän kaareen. Tällainen harjoittelu tekee hevosesta notkean ja vetreän.)
Ratsastus nyt on tällaista, yrittämistä, turhautumista ja pinnistelyä. Onnistumista ja euforiaa.
1. mitä romanttisin työPAIKKA, tällaiseen miljööseen sijoitetaan romaaneja ja ranskalaisia elokuvia
2. palkka on parempi kuin siivoojalla (riittää minulle!)
3. työajat ovat joustavat, voi huoleti varata valmennusleirin ja lähteä festareille
4. työ sisältää matkustelua (toki vain Suomessa)
5. työssä kohtaa kiinnostavia ihmisiä ja ilmapiiri on henkisesti kiva
6. työ liittyy omiin kiinnostuksiini, ei esimerkiksi LVI-tarvikkeisiin tai kopiokoneisiin
Mikä tässä nyt niin pelottaa? Ehkäpä tämän vuoden raskaat työkokemukset, joiden pohjalta olen muodostanut induktiivisen päätelmän työn olemuksesta yleensä. Että se stressaa, itkettää ja nöyryyttää. Järkevästi ajateltuna juuri tämä työ voi olla se, joka palauttaa uskoni omaan kyvykkyyteeni.
Ah, ei puhuta enää töistä... Hevosista mieluummin. Työmahdollisuus on potkaissut harrastusunelmat aivan uusiin sfääreihin. Hevosta en tietenkään ole ostamassa, mutta muitakin houkuttelevia mahdollisuuksia on. Esimerkiksi erästä osaavaa tammaa tarjotaan vuokralle kohtuullisella kuukausimaksulla, jonka lisäksi tietenkin tulisivat ylläpitokulut vuokratallissa. Sattumoisin tiedän, että läheisellä valmennustallilla olisi paikkoja kesäksi vapaana. Tuosta vain polkaisisin metsän halki... Ja sattumoisin satun myös tuntemaan erään innokkaan hevosnaisen, joka saattaisi innostua tällaisesta projektista ja voisi tulla jakamaan kanssani vastuuta ja kuluja.
Viime aikoina ratsastustunnit eivät ole sujuneet erityisen hyvin. Toki hevonenkin on ollut melko haasteellinen verrattuna aiempiin, mutta silti taitamattomuus ja tunarointi turhauttaa. Osaan kuitenkin jo niin paljon, että opettaja vaatiikin minulta paljon, odottaa, että osaan sen, minkä muidenkin hevosten selässä osaan. Puoli tuntia kuluu niin, että joka ikisellä ympyrällä ja kaarevalla uralla kuuluu "taivuta, taivuta, sisäpohje sisäpohje EIKÄKUNNYTTAIVUTAENEMMÄNLISÄÄ ei taivu vielä ollenkaan TÖKKÄÄ NYT SILLÄ KANNUKSELLA..." Minä yritän ja yritän, mutta en saa hevosen enkä itseni tasapainoa kohdalleen. Sitten kun tunti on kulunut puoleen, alkaa hevonen kuunnella. Ympyrät menevät melkein kokonaan kauniissa taivutuksessa.
(Ai mikä taivutus? Hevonen on samanlainen kuin moottoripyörä: jos sillä kurvaa ympyrän, niin se kallistuu ympyrän keskelle. Mitä kovempi vauhti, sitä suurempi kallistus. Hevosella kuitenkin on neljä jalkaa ja paljon lihaksia, joten sitä voidaan pyytää asettelemaan jalkojaan ja jumppaamaan kylkiään niin, ettei painopiste rojahda fysiikan lakien mukaisesti ympyrän keskustaa kohden. Sitä pyydetään käyttämään lihaksiaan niin, että ympyrän ulkopuolella oleva kylki pitenee ja sisäpuolen kylki lyhenee. Näin se on tasapainossa ja suora suhteessa ympyrän kaareen. Tällainen harjoittelu tekee hevosesta notkean ja vetreän.)
Ratsastus nyt on tällaista, yrittämistä, turhautumista ja pinnistelyä. Onnistumista ja euforiaa.
maanantai 21. huhtikuuta 2008
Tyhmistyminen
En ole lukenut toisten blogeja aikoihin. Kävin äsken blogilistalla ja haukoin henkeäni: mitä, miltei 15000 blogia.. Katselin ihmisten kirjoittamia kuvauksia omistaan ja yritin hahmottaa, että jokaisen takana on todellinen persoona.
Jos kävelee kaupungin kadulla ja näkee samannäköisiä ihmisiä, ei tarvitse hämääntyä. Aina voi ajatella, että jokaisen sisällä on oma maailmansa, omat muistot, sosiaaliset suhteet, tunteet ja neuronien verkostot. Voi ajatella, ettei vastaantulijalla ole pääsyä tuohon maailmaan, ja siksi toinen näyttää samalta kuin muutkin, suljetulta objektilta. Ensimmäinen horjahdus käy, kun joutuu ihmisten koteihin. Luulisi, että sisäisestä maailmasta heijastuu paljonkin siihen tilaan, jossa ollaan aivan avoimesti. Kuvastokodeissa teetä siemaillessa tulee kummallinen olo: onko kaikki siivottu pois tätä vierailua varten? Ehkäpä jotkut vain käyttävät kotia lepäämiseen, aivan kuten koirat tekevät, ja siksi koti on samanlainen kuin naapuriluola? Optimaalinen. Kodit näyttävät toistavan samoja muotoja ja värivalintoja. Ehkäpä sekin on julkisivu, jonka taakse ei satunnainen ohikulkija pääse.
On kuitenkin vaikeaa uskoa julkisivuteoriaan lukiessa toisten ihmisten blogeja. 15000 blogia blogilistalla, mutta tekstit toistavat samoja muotoja ja värivalintoja, aivan kuin kodit tai vaatteet. Menen päästäni pyörälle, kun yritän erottaa toisistaan askartelijoita, kriitikkoja, leipovia kotirouvia ja talonrakentajia. Ei sillä, että olisi moraalisesti arveluttavaa harrastaa julkisesti näitä asioita, mutta on omituista nähdä konkreettisena ajatuksen toistuminen sivulta toiselle. Onko vielä olemassa jotakin kirjoitusta sisäisempää? Vai oliko tässä kaikki? Minä olen aina suhtautunut kirjoittamiseen melko vakavasti siksi, että tekstistä on suora yhteys omaan ajattelutapaan ja -kykyyn. Samalla periaatteella luen toisten kirjoituksia.
Joku hyvin ankara ajattelija kirjoitti blogien tyhmistävästä vaikutuksesta. On kiusallista, että joku yleensäkään tulee puhuneeksi tyhmistymisestä. Olen ajatellut, että ihminen voi ottaa opiksi ja pinnistellen viisastua, mutta että toinenkin suunta on mahdollinen... Karmiva ajatus! Etenkin kun tajuan selvästi, että olen itse joutunut erääseen sosiaaliseen kirjoitusverkostoon, joka on huumeen kaltainen. Siellä minä hukun tuhannen muun joukkoon, josta vain tiukin provoaja erottuu yksilöksi. Tyhmistyn nimettömänä sivustaseuraajana ja uppoan aina vain kapeampiin aiheisiin, kiinnostun yhä tylsemmistä ajatustyngistä...
Kaipa minä sitten vieroittaudun huumeestani. Kaivan kirjastostani luettavaa ja yritän päästä taas jaloilleni, mitä ajatteluun tulee. Ensin lähden ulos reipastumaan, siellä on aurinko ja kaikki.
Jos kävelee kaupungin kadulla ja näkee samannäköisiä ihmisiä, ei tarvitse hämääntyä. Aina voi ajatella, että jokaisen sisällä on oma maailmansa, omat muistot, sosiaaliset suhteet, tunteet ja neuronien verkostot. Voi ajatella, ettei vastaantulijalla ole pääsyä tuohon maailmaan, ja siksi toinen näyttää samalta kuin muutkin, suljetulta objektilta. Ensimmäinen horjahdus käy, kun joutuu ihmisten koteihin. Luulisi, että sisäisestä maailmasta heijastuu paljonkin siihen tilaan, jossa ollaan aivan avoimesti. Kuvastokodeissa teetä siemaillessa tulee kummallinen olo: onko kaikki siivottu pois tätä vierailua varten? Ehkäpä jotkut vain käyttävät kotia lepäämiseen, aivan kuten koirat tekevät, ja siksi koti on samanlainen kuin naapuriluola? Optimaalinen. Kodit näyttävät toistavan samoja muotoja ja värivalintoja. Ehkäpä sekin on julkisivu, jonka taakse ei satunnainen ohikulkija pääse.
On kuitenkin vaikeaa uskoa julkisivuteoriaan lukiessa toisten ihmisten blogeja. 15000 blogia blogilistalla, mutta tekstit toistavat samoja muotoja ja värivalintoja, aivan kuin kodit tai vaatteet. Menen päästäni pyörälle, kun yritän erottaa toisistaan askartelijoita, kriitikkoja, leipovia kotirouvia ja talonrakentajia. Ei sillä, että olisi moraalisesti arveluttavaa harrastaa julkisesti näitä asioita, mutta on omituista nähdä konkreettisena ajatuksen toistuminen sivulta toiselle. Onko vielä olemassa jotakin kirjoitusta sisäisempää? Vai oliko tässä kaikki? Minä olen aina suhtautunut kirjoittamiseen melko vakavasti siksi, että tekstistä on suora yhteys omaan ajattelutapaan ja -kykyyn. Samalla periaatteella luen toisten kirjoituksia.
Joku hyvin ankara ajattelija kirjoitti blogien tyhmistävästä vaikutuksesta. On kiusallista, että joku yleensäkään tulee puhuneeksi tyhmistymisestä. Olen ajatellut, että ihminen voi ottaa opiksi ja pinnistellen viisastua, mutta että toinenkin suunta on mahdollinen... Karmiva ajatus! Etenkin kun tajuan selvästi, että olen itse joutunut erääseen sosiaaliseen kirjoitusverkostoon, joka on huumeen kaltainen. Siellä minä hukun tuhannen muun joukkoon, josta vain tiukin provoaja erottuu yksilöksi. Tyhmistyn nimettömänä sivustaseuraajana ja uppoan aina vain kapeampiin aiheisiin, kiinnostun yhä tylsemmistä ajatustyngistä...
Kaipa minä sitten vieroittaudun huumeestani. Kaivan kirjastostani luettavaa ja yritän päästä taas jaloilleni, mitä ajatteluun tulee. Ensin lähden ulos reipastumaan, siellä on aurinko ja kaikki.
Kurjuuden asiantuntijuus
En ole koskaan ollut niin rahan perään. Tuloni koostuvat opinto- ja asumistuista, epämääräisten töiden onnettoman pienistä palkoista ja vanhempien pakkoavustuksista. En oikeastaan edes tiedä, paljonko nämä tekevät kuukaudessa yhteensä. Asun hyvin halvasti ja huvittelen kohtuullisen kalliisti- itse asiassa minulla menee tasan 183,2 euroa kuukaudessa harrastukseen. Olen ollut tyytyväinen näin. Se ei ehkä ole hyvä, koska en ole joutunut miettimään kovinkaan pontevasti tulevaisuutta. En ole myöskään jaksanut opiskella, koska nykyinen ala ei tarjoa kovinkaan ruusuisia työllistymismahdollisuuksia. "Katsotaan nyt", olen ajatellut vuodesta toiseen. Ehkäpä sittenkin haluan opettajaksi, tai tutkijaksi, tai toimittajaksi.. Mikään ei kuitenkaan ole kiinnostanut tarpeeksi, ja mikään puutos ei ole ajanut minua kohti työelämää.
Jonkinlaisen kyllästymispisteen olen kuitenkin saavuttanut. En jaksa enää hakea kesätöitä, koska en vain enää jaksa paskoja palkkoja ja typeriä pomoja. Haluaisin ajaa ajokortin, käydä pilatestunneilla ja viettää rauhallisia viikonloppuja. Haluaisin olla asiantuntija ja taputtaa itseäni olalle työpäivän jälkeen. No, hain sitten ammattikorkeakouluun kiinnostavalle alalle. Yritän hakea myös yliopistoon sivuainealalle. Jälkimmäinen ammatti ei olisi täydellinen tuho harrastamiseen liittyville unelmille, AMK-vaihtoehto tarjoaisi selkeästi huonomman palkan. Totuus on kuitenkin se, että olen tällä hetkellä hyvin väsynyt, epämotivoitunut ja kyllästynyt. Voi olla, etten enää edes kykene yliopiston itsenäiseen työskentelyyn.
En pidä tällaisista ajatuksista. Ei ole mitään hyötyä märehtiä ja tuijotella naama rutussa ikkunasta. Koneella on auki tiedosto, johon pitäisi muutaman päivän aikana taikoa kymmenisen sivua tekstiä. Ei mitään luovaa tai ajattelua vaativaa, mutta sormia tässä pitäisi joka tapauksessa heilutella.
Jonkinlaisen kyllästymispisteen olen kuitenkin saavuttanut. En jaksa enää hakea kesätöitä, koska en vain enää jaksa paskoja palkkoja ja typeriä pomoja. Haluaisin ajaa ajokortin, käydä pilatestunneilla ja viettää rauhallisia viikonloppuja. Haluaisin olla asiantuntija ja taputtaa itseäni olalle työpäivän jälkeen. No, hain sitten ammattikorkeakouluun kiinnostavalle alalle. Yritän hakea myös yliopistoon sivuainealalle. Jälkimmäinen ammatti ei olisi täydellinen tuho harrastamiseen liittyville unelmille, AMK-vaihtoehto tarjoaisi selkeästi huonomman palkan. Totuus on kuitenkin se, että olen tällä hetkellä hyvin väsynyt, epämotivoitunut ja kyllästynyt. Voi olla, etten enää edes kykene yliopiston itsenäiseen työskentelyyn.
En pidä tällaisista ajatuksista. Ei ole mitään hyötyä märehtiä ja tuijotella naama rutussa ikkunasta. Koneella on auki tiedosto, johon pitäisi muutaman päivän aikana taikoa kymmenisen sivua tekstiä. Ei mitään luovaa tai ajattelua vaativaa, mutta sormia tässä pitäisi joka tapauksessa heilutella.
sunnuntai 20. huhtikuuta 2008
Hevosjuttuja
.Tänään olin elämäni ensimmäisissä kouluratsastuskilpailuissa, katsojana toki. Listaan ei lasketa sitä kertaa, kun n. 13 vuotta sitten kävin pyörähtämässä eräällä suomenhevosella (rauha hänen muistolleen) eräät harjoituskisat, erittäin huonolla menestyksellä. Varpaat jäässä ja nenä vettä valuen seisoin maneesin kulmalla kyttäämässä, kuinka hyvät ja vähemmän hyvät ratsukot esittivät helppo C 2000:en kuviot uudelleen ja uudelleen. Ensin keskihalkaisijalle ravissa, pysähdys, hermostunut tai itsevarma tervehdys ratsastajasta riippuen, harjoitusravissa oikealle, hiljaisena tuijottavan yleisön ohi... Katsojien joukko on pieni, mutta sitäkin kriittisempi. Yleisössä kyllä tiedetään, mikä milloinkin menee pieleen.
Kouluratsastus taitaa olla laji, joka asiaan perehtymättömälle on pitkäpiimäistä katsottavaa. Estekentällä sentään tapahtuu jotain, rapa roiskuu ja välillä rytisee. Toki hevoset järjestävät aina jotakin ylimääräistä ohjelmaa: tällä kertaa riehakas ruuna pääsi hoitajaltaan karkuun ja otti ylimääräisen kiitolaukkakierroksen kilpailualueella, tuttu poni taas pisti ranttaliksi kesken verryttelyn. Joku haluaa esittää elegantin peruutuksen sijasta paikoillaan pyörimistä ja takakavioiden viskontaa. Ratsastaja joutuu punastelemaan säännöllisesti ja mielessään vannomaan, ettei enää ikinä.
Minun ei enää ikinästä on jo kulunut vuosia, ja nyt jo mietin, että ehkä sittenkin. Ei tässä enää mitään herkkätunteisia teinejä olla, joten oikealta tuomarilta saatu kritiikki olisi vain hyvästä. Kouluratsastusradan esittämiseen kuluu aikaa vain viitisen minuuttia, mutta henkisesti se vastaa noin kolmea tuntia. Sekunti sekunnilta tuomarin katse seuraa, sihteerin kynä raaputtaa numeroita ja kommentteja. Huolimaton kulma, löysä pysähdys, hevonen vastustelee kuolainta... Kympin saattaa saada joku Kyra Kyrklund hyvänä päivänä, tavallinen talliainen voi riemuita seiskasta. Nyt muistan; sainhan minäkin kisoistani yhden seiskan, vapaasta käynnistä nimittäin. Se on sitä, kun hevonen lönköttää kaula pitkänä ja ratsastaja köllöttelee selässä mitään tekemättä. Köllötteleminen onkin omaa erityisalaani, mutta nyt pitäisi pikkuhiljaa opetella tekemään töitä hevosen selässä, hevosen kanssa.
Jotain olen jo oppinut. Tiedän, että hevosen mielentilan voi lukea sen korvista: kuunteleeko se ratsastajaa vai miettiikö omiaan. Silloin kun hevonen kuuntelee, on mahdollista kommunikoida sen kanssa hengityksellä, istuinluilla ja katseen suunnalla. Kun se onnistuu, ei halua tulla enää koskaan pois hevosen selästä.
Kouluratsastus taitaa olla laji, joka asiaan perehtymättömälle on pitkäpiimäistä katsottavaa. Estekentällä sentään tapahtuu jotain, rapa roiskuu ja välillä rytisee. Toki hevoset järjestävät aina jotakin ylimääräistä ohjelmaa: tällä kertaa riehakas ruuna pääsi hoitajaltaan karkuun ja otti ylimääräisen kiitolaukkakierroksen kilpailualueella, tuttu poni taas pisti ranttaliksi kesken verryttelyn. Joku haluaa esittää elegantin peruutuksen sijasta paikoillaan pyörimistä ja takakavioiden viskontaa. Ratsastaja joutuu punastelemaan säännöllisesti ja mielessään vannomaan, ettei enää ikinä.
Minun ei enää ikinästä on jo kulunut vuosia, ja nyt jo mietin, että ehkä sittenkin. Ei tässä enää mitään herkkätunteisia teinejä olla, joten oikealta tuomarilta saatu kritiikki olisi vain hyvästä. Kouluratsastusradan esittämiseen kuluu aikaa vain viitisen minuuttia, mutta henkisesti se vastaa noin kolmea tuntia. Sekunti sekunnilta tuomarin katse seuraa, sihteerin kynä raaputtaa numeroita ja kommentteja. Huolimaton kulma, löysä pysähdys, hevonen vastustelee kuolainta... Kympin saattaa saada joku Kyra Kyrklund hyvänä päivänä, tavallinen talliainen voi riemuita seiskasta. Nyt muistan; sainhan minäkin kisoistani yhden seiskan, vapaasta käynnistä nimittäin. Se on sitä, kun hevonen lönköttää kaula pitkänä ja ratsastaja köllöttelee selässä mitään tekemättä. Köllötteleminen onkin omaa erityisalaani, mutta nyt pitäisi pikkuhiljaa opetella tekemään töitä hevosen selässä, hevosen kanssa.
Jotain olen jo oppinut. Tiedän, että hevosen mielentilan voi lukea sen korvista: kuunteleeko se ratsastajaa vai miettiikö omiaan. Silloin kun hevonen kuuntelee, on mahdollista kommunikoida sen kanssa hengityksellä, istuinluilla ja katseen suunnalla. Kun se onnistuu, ei halua tulla enää koskaan pois hevosen selästä.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Neomarica northiana
Blogin pitäminen loppuu aina jossakin vaiheessa, kun kokeilu kuivuu kasaan tai kun oma luovuus osoittautuu odotettua vaatimattomammaksi. Sitten tulee taas kevät, kukka kukkii ensimmäistä kertaa, teen uuden päätöksen tai aloitan muuten vain uuden elämän. Ja haluan kirjoittaa taas. Ensimmäinen blogini oli kaikkein pitkäaikaisin, ja sen tekstit minulla taitaa olla tallessa jossakin syrjäisessä alikansiossa. Sysi-blogia kirjoitin yli vuoden ajan, ehkä kaksikin vuotta. Tämän blogin löysi tyttö, josta tuli häkellyttävän nopeassa ajassa maailman paras ystävä. Seuraava blogi oli hyvin tärkeilevä, ja aloin pian kammoksua sitä. Niin käy usein kirjoittamisen suhteen; onnistun toisinaan kirjoittamaan niin kauniisti ja hyvin, että kirjoitusrima nousee kattoon. Tämän kokeilun jälkeen on ollut muutamia harrasteblogeja, jotka myöskin kuivuivat kasaan.
Saattaa tämäkin kuivua yhtä nopeasti kuin apostolinmiekan kukka. Ontuva aasinsilta, mutta apostolinmiekka on se asia, jonka vuoksi kirjoittamiseen ryhdyin. Eilen aamulla siippa soitti töihin ja tiedusteli vakavana, olenko huomannut miekkakasvissa mitään erikoista. Tauti? Syöpäläiset? Laho tai tuho? Ei, vaan kaksi turpeaa, keltaista nuppua! Tänä aamuna nuput ovat auenneet, ja vuorokauden kuluttua tästä ne ovat poissa. Tämä on kertakaikkisen ällistyttävää taloudessa, jossa menestyy kohtuullisesti vain rönsylilja ja greippi. Ajatella, että joku olento, jonka kuuluisi asua Brasilian kosteissa ja ravinteikkaissa sademetsissä, suostuu viihtymään vetoisella ikkunalaudalla, halvassa kukkamullassa ja juomaan teollisesti lannoitettua kraanavettä!
Jaa, työt alkavat kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Kone kiinni ja menoksi.
Saattaa tämäkin kuivua yhtä nopeasti kuin apostolinmiekan kukka. Ontuva aasinsilta, mutta apostolinmiekka on se asia, jonka vuoksi kirjoittamiseen ryhdyin. Eilen aamulla siippa soitti töihin ja tiedusteli vakavana, olenko huomannut miekkakasvissa mitään erikoista. Tauti? Syöpäläiset? Laho tai tuho? Ei, vaan kaksi turpeaa, keltaista nuppua! Tänä aamuna nuput ovat auenneet, ja vuorokauden kuluttua tästä ne ovat poissa. Tämä on kertakaikkisen ällistyttävää taloudessa, jossa menestyy kohtuullisesti vain rönsylilja ja greippi. Ajatella, että joku olento, jonka kuuluisi asua Brasilian kosteissa ja ravinteikkaissa sademetsissä, suostuu viihtymään vetoisella ikkunalaudalla, halvassa kukkamullassa ja juomaan teollisesti lannoitettua kraanavettä!
Jaa, työt alkavat kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Kone kiinni ja menoksi.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
