Hevosjuttuja

.Tänään olin elämäni ensimmäisissä kouluratsastuskilpailuissa, katsojana toki. Listaan ei lasketa sitä kertaa, kun n. 13 vuotta sitten kävin pyörähtämässä eräällä suomenhevosella (rauha hänen muistolleen) eräät harjoituskisat, erittäin huonolla menestyksellä. Varpaat jäässä ja nenä vettä valuen seisoin maneesin kulmalla kyttäämässä, kuinka hyvät ja vähemmän hyvät ratsukot esittivät helppo C 2000:en kuviot uudelleen ja uudelleen. Ensin keskihalkaisijalle ravissa, pysähdys, hermostunut tai itsevarma tervehdys ratsastajasta riippuen, harjoitusravissa oikealle, hiljaisena tuijottavan yleisön ohi... Katsojien joukko on pieni, mutta sitäkin kriittisempi. Yleisössä kyllä tiedetään, mikä milloinkin menee pieleen.

Kouluratsastus taitaa olla laji, joka asiaan perehtymättömälle on pitkäpiimäistä katsottavaa. Estekentällä sentään tapahtuu jotain, rapa roiskuu ja välillä rytisee. Toki hevoset järjestävät aina jotakin ylimääräistä ohjelmaa: tällä kertaa riehakas ruuna pääsi hoitajaltaan karkuun ja otti ylimääräisen kiitolaukkakierroksen kilpailualueella, tuttu poni taas pisti ranttaliksi kesken verryttelyn. Joku haluaa esittää elegantin peruutuksen sijasta paikoillaan pyörimistä ja takakavioiden viskontaa. Ratsastaja joutuu punastelemaan säännöllisesti ja mielessään vannomaan, ettei enää ikinä.

Minun ei enää ikinästä on jo kulunut vuosia, ja nyt jo mietin, että ehkä sittenkin. Ei tässä enää mitään herkkätunteisia teinejä olla, joten oikealta tuomarilta saatu kritiikki olisi vain hyvästä. Kouluratsastusradan esittämiseen kuluu aikaa vain viitisen minuuttia, mutta henkisesti se vastaa noin kolmea tuntia. Sekunti sekunnilta tuomarin katse seuraa, sihteerin kynä raaputtaa numeroita ja kommentteja. Huolimaton kulma, löysä pysähdys, hevonen vastustelee kuolainta... Kympin saattaa saada joku Kyra Kyrklund hyvänä päivänä, tavallinen talliainen voi riemuita seiskasta. Nyt muistan; sainhan minäkin kisoistani yhden seiskan, vapaasta käynnistä nimittäin. Se on sitä, kun hevonen lönköttää kaula pitkänä ja ratsastaja köllöttelee selässä mitään tekemättä. Köllötteleminen onkin omaa erityisalaani, mutta nyt pitäisi pikkuhiljaa opetella tekemään töitä hevosen selässä, hevosen kanssa.

Jotain olen jo oppinut. Tiedän, että hevosen mielentilan voi lukea sen korvista: kuunteleeko se ratsastajaa vai miettiikö omiaan. Silloin kun hevonen kuuntelee, on mahdollista kommunikoida sen kanssa hengityksellä, istuinluilla ja katseen suunnalla. Kun se onnistuu, ei halua tulla enää koskaan pois hevosen selästä.