Vahinkotyö

En jaksa enää hakea kesätöitä, koska en vain enää jaksa paskoja palkkoja ja typeriä pomoja. Ehkä näin, mutta jos kesätyö (joka ei ole pelkkä kesätyö, vaan jatkuu loputtomiin asti osa-aikaisena työnä) tulee luokseni, niin en kai voi kieltäytyä. Kuka tahansa toinen opiskelija riemuitsisi, koska työpaikalla on muutamia hienoja etuja:

1. mitä romanttisin työPAIKKA, tällaiseen miljööseen sijoitetaan romaaneja ja ranskalaisia elokuvia
2. palkka on parempi kuin siivoojalla (riittää minulle!)
3. työajat ovat joustavat, voi huoleti varata valmennusleirin ja lähteä festareille
4. työ sisältää matkustelua (toki vain Suomessa)
5. työssä kohtaa kiinnostavia ihmisiä ja ilmapiiri on henkisesti kiva
6. työ liittyy omiin kiinnostuksiini, ei esimerkiksi LVI-tarvikkeisiin tai kopiokoneisiin

Mikä tässä nyt niin pelottaa? Ehkäpä tämän vuoden raskaat työkokemukset, joiden pohjalta olen muodostanut induktiivisen päätelmän työn olemuksesta yleensä. Että se stressaa, itkettää ja nöyryyttää. Järkevästi ajateltuna juuri tämä työ voi olla se, joka palauttaa uskoni omaan kyvykkyyteeni.

Ah, ei puhuta enää töistä... Hevosista mieluummin. Työmahdollisuus on potkaissut harrastusunelmat aivan uusiin sfääreihin. Hevosta en tietenkään ole ostamassa, mutta muitakin houkuttelevia mahdollisuuksia on. Esimerkiksi erästä osaavaa tammaa tarjotaan vuokralle kohtuullisella kuukausimaksulla, jonka lisäksi tietenkin tulisivat ylläpitokulut vuokratallissa. Sattumoisin tiedän, että läheisellä valmennustallilla olisi paikkoja kesäksi vapaana. Tuosta vain polkaisisin metsän halki... Ja sattumoisin satun myös tuntemaan erään innokkaan hevosnaisen, joka saattaisi innostua tällaisesta projektista ja voisi tulla jakamaan kanssani vastuuta ja kuluja.

Viime aikoina ratsastustunnit eivät ole sujuneet erityisen hyvin. Toki hevonenkin on ollut melko haasteellinen verrattuna aiempiin, mutta silti taitamattomuus ja tunarointi turhauttaa. Osaan kuitenkin jo niin paljon, että opettaja vaatiikin minulta paljon, odottaa, että osaan sen, minkä muidenkin hevosten selässä osaan. Puoli tuntia kuluu niin, että joka ikisellä ympyrällä ja kaarevalla uralla kuuluu "taivuta, taivuta, sisäpohje sisäpohje EIKÄKUNNYTTAIVUTAENEMMÄNLISÄÄ ei taivu vielä ollenkaan TÖKKÄÄ NYT SILLÄ KANNUKSELLA..." Minä yritän ja yritän, mutta en saa hevosen enkä itseni tasapainoa kohdalleen. Sitten kun tunti on kulunut puoleen, alkaa hevonen kuunnella. Ympyrät menevät melkein kokonaan kauniissa taivutuksessa.

(Ai mikä taivutus? Hevonen on samanlainen kuin moottoripyörä: jos sillä kurvaa ympyrän, niin se kallistuu ympyrän keskelle. Mitä kovempi vauhti, sitä suurempi kallistus. Hevosella kuitenkin on neljä jalkaa ja paljon lihaksia, joten sitä voidaan pyytää asettelemaan jalkojaan ja jumppaamaan kylkiään niin, ettei painopiste rojahda fysiikan lakien mukaisesti ympyrän keskustaa kohden. Sitä pyydetään käyttämään lihaksiaan niin, että ympyrän ulkopuolella oleva kylki pitenee ja sisäpuolen kylki lyhenee. Näin se on tasapainossa ja suora suhteessa ympyrän kaareen. Tällainen harjoittelu tekee hevosesta notkean ja vetreän.)

Ratsastus nyt on tällaista, yrittämistä, turhautumista ja pinnistelyä. Onnistumista ja euforiaa.