harakoita kaupungilla

Näin viime yönä unta.. Se liittyi hämärästi parvekkeen siivoukseen. Ja kouluun, pukuhuoneeseen ja lentämiseen. Joskus joku hassu uni on taustalla koko seuraavan päivän ajan, mutta ei tämä ainakaan. Tulin eilen illalla takaisin kotiin, ja nyt pitäisi siivoilla reippaasti. Toisaalta voisin lähteä retkelle mahdolliseen uuteen kotilähiöön.

Olisi mukavaa päästä asumaan syrjään, peräti 3,5 kilometrin päähän kaupungin keskustasta. Toisten mielestä keskusta on ainoa mahdollinen paikka asua, itse asiassa suurinta osaa ystävistäni ei saisi millään kilometriä kauemmaksi asumaan. Minä taas haluan niin laidalle ja niin metsän reunaan kuin mahdollista. Oikeastaan tuosta uudesta paikasta ei tarvitsisi mennä keskustaan, jos ei aivan erityisesti halua: koulu on samalla puolella kaupunkia, samoin kaupat, posti ja pieni kirjastokin. Keskustan voi sitten jättää kulttuuririennoille ja spesiaalille. Vaikka kaupunkimme keskustassa ei sinänsä ole valittamista, ei ole juurikaan autoja tai muuta ikävää.. Joskus vain tekee mieli vetäytyä syrjemmälle. Uuden lähiön naapurista alkaa koko kaupungin vähiten asuttu alue, eli lande, missä on hevosia ja aarniometsää.

Eilen olin erään kaupungin keskustassa siskon kanssa. Sisko on täysiverinen kaupunkinainen, shoppailija ja kiertelijä. Siinä sitten kävelin hänen perässään vaatekaupoissa ihmettelemässä. Minusta vaatekaupat ovat yksinomaan tylsiä ja ikäviä: kamalaa musiikkia ja tylsiä vaatteita ja tungosta tankojen välissä. Sitten saa kuitenkin olla varuillaan, ettei alennustangosta hyppää silmille joku päivän tunnelmaan sopiva tuo-on-pakko-saada-asia. Olimme myös vanhojen autojen tapahtumassa, ja siitä minä pidin. Totta kai keksin hetkeksi, että minun on PAKKO saada vielä joskus Pyhimys-Volvo tai ainakin vanha, vihreä Jaguar XJ6 (ajokortittomuus ei ole este haluamiselle). Se on kuitenkin turvallista hinkumista, koska se on täysin älytöntä. Joskus muinoin autot ovat kuitenkin olleet kauniita ja on selvää, että Pyhimys ylittää kauneudessaan kaikki maailman vaatteet.. On hauskaa haluta jotain typerää, koska silloin voi nauraa iloisesti omalle haluamiselleen.

Ilmeisesti meidän suvussamme (ja myös siipan suvussa, huomasin!) kulkee erityisen vahva harakkageeni. Mieli kiinnittyy niin äidillä, siskolla kuin minullakin tuskallisen tiukasti erilaisiin haluttaviin objekteihin. Isoja valintoja tehdessäni olen ottanut huomioon myös harakkageenini, ettei se vain pääsisi liikaa röyhähtämään ja tekemään minua onnettomaksi. Onnistuminen on kuitenkin rajallista: kun haluan ylevöityä kapitalismikritiikin parissa, huomaan olevani kokonaisen kirjaston omistaja. Kun kiinnostun käsitöistä, on minulla äkkiä laatikkokaupalla lankoja, käsityökirjallisuutta ja ties mitä välineitä- enemmän kuin varsinaisia käsityöprojekteja. Haluan uskotella itselleni, että hankintani ovat kuitenkin lähemmässä yhteydessä olemiseen kuin omistamiseen. En tiedä, pitääkö se paikkaansa. Äidilläkin on tarpeeksi soittimia orkesterin perustamiseen, mutta vielä hän ei ole opetellut soittamaan yhtäkään niistä.

Ajattelen, että vetäytymällä hieman syrjemmälle voisin helpommin oppia enemmän olemaan ja päästä vähän helpommin eroon omistamisen iloista. Toki henkinen tilani on paljon parempi kuin vuosi tai kaksi sitten, mutta kuitenkin. Viime viikolla olin ensivierailulla erään ystäväni luona, jonka kotona ei ollut kertakaikkiaan mitään ylimääräistä. Kyseessä ei suinkaan ollut mikään skandinaavinen sisustusilluusio, vaan rauhallinen tavarattomuus. Minua pelotti, koska en voinut tunnistaa tuollaista henkistä tilaa. Silti olen joskus haaveillut tulipalosta, joka veisi mennessään kaiken, mihin olen kiinnittynyt.

Uu la la! Neljä ikkunaa!

Olen etelässä viettämässä vappua. Minä en juhli, lueskelen vain puutarhakirjaa ja syön herkkuja. Sähköpostiin tuli ällistysviesti: Asuntotarjous! Tässä teille pilkkahintaan kolmio, ilmoittakaa jos otatte nämä 61 neliötä neljällä ikkunalla sopivan syrjäisessä lähiössä hyvillä ulkoilumaastoilla ja parvekkeella ja kaikella mahtavalla kolmannesta kerroksesta, melkein emännän koulun vierestä muuten, kiitos ja näkemiin. Päässä kuplii ja poksahtelee, olen niin jännittynyt, onnellinen ja iloinen! Tällä kertaa käymme katsomassa asuntoa ennen päätöstä, mutta mikä siinä voisi olla pielessä? Siellä on Keittiö. Saamme vihdoinkin ruokapöydän ja tilaa puuhalle. Siellä ei ole pimeää eteisloukkoa, eikä typeriä parvekelaseja. En meinannut saada unta yöllä, tanssin vain kuvitteellisessa olohuoneessa ja istuin kuvitteellisessa keittiössäni. Tein tällaisen hienon ehdotelman:

Voi voi, toivottavasti asuntojuttu onnistuu. Olisi hienoa saada noin iso koti. Koin jonkinlaisen havahtumisen joskus muutama kuukausi sitten, kun olin jo kirjoittanut valtavista romuvuorista ynnä muusta maallisesta mammonasta. Olen pitänyt tavoitteenani sitä, että voisi asua kaksiossa mukavasti, tavaroiden leviämättä ympäriinsä. Mutta miksi? Mistä olen keksinyt, että minun pitäisi voida tunkea itseni, puolisoni, eläimeni, kasvini, ompelukoneeni, sukseni, ratsastussaappaani, toppahousuni, pelini, lankavarastoni, kokkaustavarani, kirjani ja kaiken muun viiteenkymmeneen neliöön? Tosi asia on, etteivät ne mahdu. Minun pitäisi joko vaihtaa harrastukseni vähemmän varusteita vaativiksi tai sitten luopua pienestä kodista.

Asia olisi eri, jos voisimme levittäytyä luontevasti ulos, yhteisiin tiloihin ja ulkovarastoihin- en minä mitään omaa valtakuntaa muureinen tarvitse, pelkästään tilaa.. Sellaisia asumismahdollisuuksia on meidän kaupungissamme hyvin rajallisesti. Eräs kiva ja kodikas kommuuni olisi ollut, mutta kirjamme eivät olisi mahtuneet sinnekään. :P En myöskään ole valmis luopumaan puuhistani. Suomessa asumismukavuuteen luetaan parketti ja astianpesukone, mutta ei tilaa. Kun sanoin isälleni, että laitoimme hakemuksen kolmioon, hän kauhistui ja sanoi "Ei, ei, ei nyt todellakaan, ei, ei sentään.." Kun kysyin syytä hänen mielipiteelleen, oli se "No ei, ei". Onko se niin pöyristyttävää, että kahdella ihmisellä on yksi ylimääräinen huone työtä, ompelua, vieraita ja jumppaamista varten? Minä päätin, ettei. Päätin, että tilavaatimus puuhalle on kohtuullinen, enkä suostu enää luistamaan siitä.

Eläköön, puuha ja koti!

Hevonen ja meditaatio, osa 2

Viime ratsastustunnilla jouduin harjoittelemaan tosi vaikeaa tehtävää. Ensin tultiin tiukka kaari laukassa, sitten suoristettiin hevonen pikaisesti, siirryttiin käyntiin, nostettiin seuraavaa kurvia varten toinen laukka, jälleen kiemuran jälkeen hevonen suoraksi ja käyntiin, ja taas toinen laukka, kurvi ja käyntiin. Periaatteessa osaan kyllä pyytää hevoselta täsmällisesti oikean laukan, osaan taivuttaa kiemurassa ja osaan myös suoristaa hevosen ja pyytää käynnin laukan jälkeen. Kuitenkin kaikki tämä yhdessä tuntui aivan mahdottomalta. Hätiköin, unohdin pitää hyvän ohjastuntuman, pohkeet irtosivat kyljistä, katse karkasi maahan, laukka jäi laiskaksi, käyntisiirtymässä hevonen löpsähti vasten ohjaa...

Kun tarkemmin ajattelen, niin jännitys alkoi jo kauan ennen itse suoritusta. Ajatuksissani olen menossa jo seuraavassa kurvissa tai siirtymässä, enkä muista olla läsnä ja kuunnella hevosta, kertoa sille tarpeeksi hyvin, mitä pitäisi tehdä. Miten vaikeaa on ratsastaa askel kerrallaan! Pehmeästi ja myödäten, kuitenkin skarppina. Onneksi hevosystäväni on hyvä opettaja; kuumaverinen, innokas ja herkkä. Kerran olin puoli sekuntia omissa ajatuksissani, ja se käytti tilaisuutta hyväkseen ja nakkasi minut selästään. Mutta kun keskityn kerran tekemään oikein, kuuntelee se tarkasti ja pystyn puhumaan sen kanssa ajatuksen voimalla. Jalan pienestä heilahduksesta se nostaa laukan, kääntyy katseeni mukaan ja pysähtyy, kun hieman jännitän vatsalihaksiani.

On kauhistuttavaa ajatella, kuinka niin herkkä eläin hyväksyy kömpelömmänkin ihmisen selkäänsä. Jos jo kipittävä kärpänen aiheuttaa hännän huisketta, niin miltä tuntuu kymmeniä kiloja painava, hölskyvä ja puristeleva apina? Hevonen tuntee jokaisen jännityksen ja kiikkeryyden, mutta ei välttämättä sano mitään. Vaikka se tunne on varmaan helvetillinen.. Tavallinen ratsastuskoulun ratsu on oppinut sulkemaan itsensä jonkinlaiseen kummalliseen tilaan, jossa se ei reagoi yhtään mihinkään. Ratsastaja ajattelee, ettei se pistä pahakseen terävämpää potkaisua tai ohjista nykäisyä. On helppoa sortua karskiin viestintään, vaikka tietää hevosen tuntevan.

Kerran ratsastin eräällä tammalla, joka on hyvin miellyttävä ja helppo ratsastaa. Sen vuoksi se juoksee myös aloittelijoiden tunneilla. Minä osaan jo pyytää hevoselta muutakin kuin oikeaa suuntaa, ja pyysin tammalta tarkkoja siirtymisiä ja energistä ravia. Monta kertaa jouduin huomauttamaan aikailusta ja muiden asioiden ajattelusta kesken tehtävän, mutta sitten -sitten se hevonen heräsi. Horjahdettuani pysähdyksessä se kuopi vimmaisesti maata, sekunnin liian pitkästä pohjeavusta se huiski hännällään ja tehtävissä se luki kaikki ajatukseni. Yksi ja sama hevonen! Tuollainen hetki herättää kauhunsekaisen onnentunteen.

Itse olen eräänlaisessa umpikujassa ratsastustaidon oppimisen suhteen. Välillä koen onnistuneita hetkiä ja saan hevosen kuuntelemaan, mutta se on useimmiten aivan sattumanvaraista. En yksinkertaisesti osaa ajatella ja ratkaista ongelmia ratsailla, vaan annan luonnollisten (ja väärien) refleksien hallita. Ihmisen refleksit ovat katsominen ja raajoilla tarttuminen, mutta ratsailla niistä ei ole muuta kuin harmia. Jännittynyt katse jännittää myös lihakset ja peittää tärkeät syvätuntoaistimukset, jotka muutenkin pääsevät niin heikosti tietoisuuteen. Mutta miten ihmeessä opin käyttämään aivojani hevosen kanssa??

Klassisen ratsastuksen opettaja Soile Kokko harjoittaa myös meditaatiota ja sanoo, että meditoivan ratsastusoppilaan ja meditoimattoman välillä on suuri ero. Minä taas olen ajatellut meditaatiota itselleni hieman haitallisena harrastuksena, koska minulla on suuria vaikeuksia päästä liikkeelle ja jumitun helposti tuijottamaan seinää tai lintua -ilman meditaatiotakin. Toisaalta, hevosen selässä tyhjän tuijottamisesta ja ajattelemattomuudesta voisi olla hyötyä. Olemmehan me ratsastustunneilla jo laskeneet hengitystä, tehneet ravilisäyksiä suljetuin silmin ja harjoitelleet laajaa katsetta.

Yksi suurimmista ongelmista saattaa olla huonon ratsastuksen ja huonon kommunikaation selittely sillä, ettei vielä osaa tarpeeksi. Että oma istunta on liian vino ja kiikkerä, että kehossa on vielä liikaa jännityksiä ja apujen käytössä kömpelyyttä. Että hevonen ei voikaan ymmärtää, mitä yritän sille sanoa. Että kunhan hion vielä vuosikymmenen verran alapohkeeni asentoa, niin yhteistyölle on luotu pohja.. Luulenpa, että ongelma onkin aivan toisaalla, juurikin omissa ajatuksissa ja aivojen toiminnanohjauksessa ratsastuksen aikana. On helppoa kuunnella enemmän opettajaa kuin hevosta, joka puhuu minulle paljon vaikeampaa kieltä.

Musiikkimaailman asiantuntija

Tällaisina kiirepäivinä, jolloin matka kulkee aamuvarhaisella kotoa koululle, iltapäivällä koululta päiväunille, päiväunilta kiireesti tallille ja tallilta haisevana ja väsyneenä kotiin, on iltasuihkussa hyvä vaihtaa päivän kuulumiset. Armaani esittää ansiokkaasti valjaissa ulkoilevaa lättäkissaa ja minä intoudun näyttämään, kuinka Uusi Kissa on keksinyt roikkua postilaatikossa- käpälät rappukäytävään sojottaen. Sitten käydään seuraava keskustelu:

Siippa: Arvaa, kenen artistin kappale mulla on soinut päässä?
Minä: ?
Siippa: Mä esitän: di-di-di-dii, hm-hmm hm--
Minä: Öö.. Tuota.. *valaistunut ilme* Tohtori Sykerö!!
Siippa: No joo, kaipa Freddie Mercury muistuttaa Tohtori Sykeröä..
Minä: Eikä Tohtori Sykerö muuten ole edes artisti.. Khihi!

Vielä pitäisi jaksaa vähän kieliopintoja. Tällä hetkeltä tuntuu hyvältä olla kiireinen ja ihailla kalenterin täysiä aukeamia. Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut palavereja, ryhmiä, perehdytyksiä ja ties mitä muita tapahtumia, jotka saavat oloni tuntumaan erityisen läsnäolevaksi. Juuri nyt ei haittaa, vaikka olo ei muuten ole maailman paras, koska uusi rutiini pitää minut toiminnassa. Tiedän, että koululla ja ihmisten parissa mieli on aina paljon parempi kuin silloin, kun annan periksi yksinäiselle murjotukselle.

Uusia ikkunoita

Ja juuri kun pääsin ylpeilemään vuosikausien telkattomuudesta, kohtaan siippani eteisessä hömelön näköisenä. Kas, kun hän oli tilannut meille telkan. Telkan! Litteän ja ison telkan, joka vie kirjoilta metrin tilaa leveyssuunnassa. Mitä seuraavaksi? Pari pelikonsolia ja joku superstereoanlage? Olisikohan minun pitänyt kiukutella ja pakottaa toinen peruuttamaan tilauksen? En oikein osaa ajatella..

Kaipa sohvallekin voisi olla parempaa käyttöä kuin toimia vaatteiden levähdyspaikkana. Ehkä siinä voisi köllötellä romanttisesti, syödä herkkuja ja katsella hyviä elokuvia. Totta on, että väsyttävän päivän jälkeen sitä usein leviää tietokoneen ääreen, tai sitten tuoliin lukemaan Anna-kirjoja tai lehtiä. Se ei ole kovinkaan sosiaalista toimintaa, olla selin toiseen tai naama kirjassa. Siipan sosiaalisuusargumentti pehmitti pelkojani hieman. Oikeastaan toisen laiton teko aiheutti pikemminkin hellyyden- kuin ärtymyksenpuuskan.

Eilen oli ensimmäinen harjoittelupäivä. Vapisin sisäisesti ja olin hirveän peloissani, koska en tosiaankaan ole ollut lasten kanssa tekemisissä- ja pian minun pitäisi osata ohjata ryhmiä seikkailussa, leikissä ja toisten kanssa olemisessa. Oli kuitenkin ihan turhaa pelätä. Ensimmäinen ryhmä oli mainio! Ensimmäiseksi olimme hippaa, ja hiljainen pikkupoika tarttui tuosta vain käteeni. Siinä sitten juostiin ja naurettiin kuin vanhat tuttavat. Tempauduin ehkä liiaksikin mukaan leikkeihin ja välillä havahduin muistamaan ohjaajan roolini. Mutta miten ihmeessä minä voisin ottaa havainnoivan ja viileän asenteen, kesken leikin?

Terapia oli lapsista kivaa, mutta jotenkin on outoa ajatella, että näissä lapsissa ajatellaan olevan jotain korjaamisen varaa. Jossain toisenlaisessa maailmassa he olisivat varmaankin ihan normaaleja, toinen vähän hiljainen, joku kömpelö ja joku aina menossa suunapäänä. He kasvaisivat aikuiseksi, eläisivät ja olisivat kuten muutkin. Mutta on karua, etteivät he selviäisi kunnialla meidän yhdeksän vuoden peruskoulusta. Voin kuvitella, että se voi olla suorastaan kidutusta. Peruskoulu on niin vaativa, että lasten pitää olla seitsemän vuoden iässä juuri tietynlaisessa kognitiivisessa ja motorisessa kuosissa, että voivat selvitä. Niinpä pieniinkin ongelmiin puututaan aika äkkiä, mennään tutkimuksiin ja hoitoon hyvissä ajoin ennen koulun alkua.

Aiemmin ei ole tullut mieleenikään, että erikoistuisin lapsiin. Mielessäni on ollut lähinnä mielenterveyspuoli ja tulevaisuudessa siintävät taide- ja liiketerapian koulutukset. Saattaa olla, että suunnitelmat muuttuvat. No, haluan tehdä yhden harjoittelun psykiatrisessa sairaalassa ja sen jälkeen olen tietenkin hurmaantunut siitä.. Katsotaan!

Nyt huovuttamaan.

Haluan tarotkortit!

You are the World

Completion, Good Reward.

The World is the final card of the Major Arcana, and as such represents saturnian energies, time, and completion.

The World card pictures a dancer in a Yoni (sometimes made of laurel leaves). The Yoni symbolizes the great Mother, the cervix through which everything is born, and also the doorway to the next life after death. It is indicative of a complete circle. Everything is finally coming together, successfully and at last. You will get that Ph.D. you've been working for years to complete, graduate at long last, marry after a long engagement, or finish that huge project. This card is not for little ends, but for big ones, important ones, ones that come with well earned cheers and acknowledgements. Your hard work, knowledge, wisdom, patience, etc, will absolutely pay-off; you've done everything right.

What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

Silmät ja aivot

Joskus parisenkymmentä vuotta sitten tajusin erään asian: kun on oppinut lukemaan, ei voi olla enää koskaan lukematta. Sanat siirtyvät automaattisesti tekstistä aivoihin, vaikka ei haluaisi. Tällä viikolla siitä mainittiin lehdessäkin. Nykyään se tulee luukusta päivittäin ja minulla on tilaisuus pysyä kärryillä kaikesta. Lehti tuo joka päivä palasen sitä maailmaa, josta olen aikoja sitten vieraantunut. Minulla ei ole ollut telkkaria vuosikausiin, en kuuntele radiota enkä tietenkään ole mukana kuumimmissa internet-ilmiöissä. No mitä medioita sitten olen seuraillut?

Helsingin sanomat, www.yle.fi, hevostalli.net, kauppalehti.fi, paikallinen ilmaisjakelu, yksi ammattijakelu, yhteishyvä, apteekkilehti, askartelulehti ja käsityökerhon kuukausilehti, kolme tai neljä blogia, yliopiston ja toisen koulun nettisivut, iltapäivälehtien kansilööpit, joskus kotivinkki tai kodin kuvalehti, serranon perhe, vanhat tyttökirjat..

Olikohan siinä kaikki? Paljon joka tapauksessa. Kun lehti alkoi ilmestyä päivittäin, tajusin omakohtaisen sensuurin merkityksen entistä selvemmin. En halua käydä kaupoissa katselemassa ostoshoukutuksia enkä lukea muotiblogeja, vaikka niissä on söpöjä kuvia. En halua myöskään avata keskustelupalstan niitä aiheita, jotka jo etukäteen arvelen houkuttelevan tietynlaisia negatiivisia ajatuksia. Tajusin, että myös lehdessä on sivukaupalla jaaritteluja, jotka on syytä jättää henkisen veltostumisen pelossa väliin. Pikkusieluisia palstoja ja kolumneja (vai mitä ne pienet, rikkiviisaat kirjoitukset ovat??), kevyen sosiologisia latteuksia, typeriä elämäntapakatsauksia, kuluneita, muka-kriittisiä juttuja muka-kiireellisestä yhteiskunnasta, ja ties mitä muuta älyllisesti ala-arvoista potaskaa. Silloin kun lehti tuli vain kerran viikossa, nautin kaiken potaskan aamuteen kanssa mitä suurimmalla nautinnolla. Lukemisen ja lehden rapinan ilosta.

Kaikki harmittomat jutut kulkevat vakaasti silmistä aivoihin, vaikken haluaisikaan. Hyppään siis entistä tomerammin niiden yli, vaikka olisi hauska -lukemisen ilosta- silmäillä turhuudet. Jotenkin vain iski tajuntaani ajatus siitä, ettei niiden lukeminen edistä mitään hyvää. Loppujen lopuksi onnellisuuden edistäminen on aivan yksinkertaista ja käytännöllistä: ei muuta kuin välttää huonoja ja negatiivisia asioita ja tehdä ja ajatella hyviä ja positiivisia asioita. Jokainen kai tietää hyvän ja pahan omalla kohdallaan, mutta asian miettiminen jää sikseen. Jos vain pystyisi pysähtymään sekunniksi ja tekemään tilannearvion ennen räyhäystä, tupakkaa, telkan avaamista tai turhan ostamista.. Osittain uskon Platonia ja Aristotelesta, joiden mukaan tietävä ja järkevä ihminen ei voi tehdä väärin.

Toisaalta, ihmiset eivät halua tietää, eivätkä he tosiaankaan halua arvioida tekojaan moraalisesti. Moraalisuus ei ole läsnä kotona, kaupassa, eikä parisuhteessa. Kun avaa objektiivisen keskustelun luomumaidosta tai kiinalaisista lapsista vaatetehtaassa, kokee toinen olevansa hyökkäyksen kohteena. Siis ulkopuolelta tulevan moraalisen vaatimuksen kohteena.. Olisi kiinnostavaa nähdä ihmisen ajatuksiin ja saada tietää hänen henkilökohtaisista moraalisista standardeistaan. Onko niitä yleensä olemassa, mitä arkipäiväiseen elämään tulee? Tappaminen, lyöminen ja varastaminen ovat nykyaikaisen elämän ulkopuolella, itsestäänselvyyksiä. Mitä muuta? Onko niiden lisäksi mitään muuta, mikä liittyisi moraaliseen standardiin?

En tiedä, mitä nykyfilosofiassa tai nykymissään ajatellaan moraalin ja onnellisuuden yhteydestä. Leimaako subjektin ja objektin erottelu vielä keskustelua etiikasta? Onko hyvä jaettu edelleen hyväksi-minulle ja hyväksi-muille? Käsitelläänkö eettisiä ongelmia eturistiriitojen kautta, vai miten. Saadaanko vielä abortista tai eutanasiasta muhevia riitoja aikaiseksi?