Clostridium botulinum

Clostridium botulinum on ihan sikavaarallinen pöpölajike, jonka edustajat saattaavat pahimmassa tapauksessa tappaa ihmisen. Näitäköhän syytettiin siinä tapauksessa, jossa uusavuton isä oli onnistunut tappamaan itsensä ja jälkikasvunsa hellalla säilytetyllä makkarasopalla? Ehkäpä olen halunnut tietää tämänkin? Ehkäpä voin päteä tällä tiedolla sitten kun joku taas ihmettelee, miksei alle yksivuotiaille lapsille suositella hunajaa. No tietenkin siksi, että siinä saattaa olla Clostridium botulinumin itiöitä, eikä pienen lapsen suolistofloora ole niin kehittynyt, että se voisi torjua niiden aiheuttaman imeväisbotulismin.

Olen päässyt Ricardin kirjassa siihen lukuun, jossa puhutaan yksinkertaistamisen jalosta taidosta. Kuinka elämässä on tärkeää osata karsia omia tekemisiään, ajattelemisiaan ja sanomisiaan kaikkein olennaisimpaan. Ja olennainen on tietenkin sitä, mikä edistää onnellisuutta ja hyvinvointia. Niinpä esimerkiksi kuplapelin pelaaminen ei ole kovin järkevä valinta onnellisuuden kannalta. Entä pöpöjen opettelu tenttiä varten? Täytyy myöntää, että pieni turhautumisen tunne kolkuttelee. Minua jopa hävettää, että käytän aikaani tällaisiin turhanpäiväisyyksiin. Joutuvatko muka taiteen, filosofian tai itämaisten kielten opiskelijat (sankarini!) pänttäämään mitään näin kammottavan arkista?

Hesarissa työperäiseen tyytymättömyyden tunteeseen annettiin yksinkertaisia lääkkeitä: voi joko ryhtyä yrittäjäksi tai yrittää suhtautua työhön pelkkänä työnä, välttämättömänä keinona saada leipää pöytään. Minusta on hurjaa, että joku todella sitoo itsensä kahdeksaksi tunniksi joka arkipäivä työhön, jolla ei ole mitään merkitystä. Oikeastaan jutussa kyse oli nimenomaan työn merkityksettömyydestä, ei mistä tahansa tyytymättömyydestä. Rouva vastaaja totesi, etteivät useimmat ihmiset koe työtään merkitykselliseksi, ja silti se voi olla mukavaa. En ymmärrä! Ehkä työkaverit tai aivopähkinät tekevät merkityksettömän työn siedettäväksi, mutta onko pelkkä siedettävyys siedettävää? Eikö maailmassa ole oikeasti roppakaupalla töitä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti merkittäviä?

Jos haluaa tehdä elämässään vain onnellisuutta edistäviä asioita, on kai yksinkertaisinta aloittaa juuri miettimällä, kuinka rahansa ansaitsee. Ja tarvitaanko sitä oikeasti niin paljon, että tarvitsee jokaisen niistä kahdeksasta päivittäisestä työtunnista? Yksinkertaistamista ja vähentämistä pitäisi omalla kohdallani soveltaa myös netinkäyttöön, höpökirjallisuuteen, nukkumiseen ja haihatteluun. Blogin kirjoittamista ei lasketa haihatteluksi, mutta loputon ajatuksiin ja unelmiin eksyminen kylläkin. Siinä olen lahjakas.

Ihmisistä joita en voi sietää

Joskus oli aika, jolloin en voinut sietää juuri ketään. Suurin osa ihmisistä oli tyhmiä, tekopyhiä, huonosti pukeutuvia, huumorintajuttomia, pinnallisia, lapsellisia ja tekopirteitä. Kaipa sitten olin omasta mielestäni älykäs, tyylikäs, huumorintajuinen, syvällinen, kypsä ja traagisen synkeä henkilö. Tai ainakin olisin tahtonut olla sellainen. Kun en täyttänyt omia vaatimuksiani, arvostelin muita entistä ankarammin ja vajosin entistä syvemmälle omiin riittämättömyyden ja vihan tunteisiin.

Ajatella, mikä voima tunteilla on ja minkälaista vahinkoa negatiiviset tunteet saavat aikaan! Minun ja varmaankin monen muunkin ihmisen tragedia syntyy siitä, että herkullinen vihan tai inhon tunne kääntyy lopulta itseä vastaan. Muistan, kuinka hyvältä tuntui inhota jonkun henkilön ulkomuotoa, mielipiteitä tai käyttäytymistä. Miten kivaa oli jakaa näennäinen ylemmyydentunne toisen samanlaisen kanssa. Olen jo enimmäkseen parantunut tuosta sairaudesta. Ei ole kuitenkaan pitkä aika siitä, kun päästin erästä ihmistä koskevat negatiiviset tunteet valloilleen. Ovelinta siinä oli se, että naamioin vihani oikeutetuksi sen perusteella, että tämän henkilön teot aiheuttivat epämukavuutta kolmannelle osapuolelle. Että toisella olisi moraalinen velvollisuus tehdä toisin, muuttaa toimintaansa. Ettei sittenkin kyse olisi ollut siitä, että halusin syytöksilläni alleviivata omaa erinomaisuuttani?

Eilen pääsinkin harjoittamaan hyvin lievän inhon ja ylemmyydentunnon hallintaa. Näin kuvan eräästä henkilöstä, jonka kirjoitukset ovat nostattaneet verenpainettani useamman vuoden ajan. Pakoittauduin katsomaan hänen kuvaansa usean minuutin ajan ja kääntämään negatiiviset tunteet vähitellen positiivisiksi. Eikö hän kuitenkin tehnyt parastaan luovan työn alueella? Eikö hän ollutkin onnistunut monessa, tuonut monelle iloa arkeen? Eikö hän ollutkin tehnyt ihmeellistä matkaa, josta harvat urautuneet keski-ikäiset uskaltavat edes haaveilla? Ja lopulta, eikö hänen kulmiensa kaari kerrokin ilosta ja kyseenalaistamisen kyvystä?

Toivottavasti vielä joskus olen siinä tilanteessa, että toisiin ihmisiin kohdistamat tunteeni ovat positiivisia. Että turhanpäiväinen inho ja ylenkatse näyttäytyisivät yksinomaan irrarionaalisina ja naurettavina asioina, joille ei kannata uhrata edes sekuntia elämästään.

vapaapäivä

Minulla on ollut muutamana yönä uniongelmia, ja viime yö oli kaikista niistä hankalin. Kömmin sänkyyn siinä kahdentoista kieppeillä. Kahden tunnin pyöriskelyn jälkeen menin pelaamaan kuplapeliä, kunnes silmät taas alkoivat lupsahtelemaan. Sängyssä ei sitten nukuttanutkaan. Tietoisuus siitä, että kello herättäisi reilun kolmen tunnin kuluttua, oli sietämätön. Kunnes:

Hetkinen! Ei kai se ollut huominen, kun meillä on poikkeuksellisesti vapaapäivä? NO ON!

Siirryin peittoineni olohuoneen patjalle, jossa kuumeinen ja vähän väliä heräilevä siippani köllötteli. Oli ihanan eksoottista maata olohuoneen lattialla, himmeä valo päällä ja ajatella, ettei tarvitse herätä ennen kuin puolilta päivin. Oli mukavaa mahtua toisen kylkeen yhden ihmisen patjalle. Heräsinkin myöhään ja olen sen jälkeen vuorotellut siivoamisen ja lukemisen välillä.

Itsekeskeisyys tai tarkemmin sanottuna se sairaalloinen tunne, että me olemme maailman keskipiste - tunne jota nimitetään "oman itsensä tärkeyden tunteeksi - saa aikaan valtaosan haitallisista ajatuksista. Alkaen pakkomielteisestä halusta ja kulkien kateuden kautta vihaan se vetää tuskaa puoleensa kuin magneetti rautahippuja.

Haitalliset ajatukset. Itsekeskeisyys. Siinä on kaksi asiaa, joita länsimaisessa psykologiassa ei juurikaan problematisoida. Itsekeskeisyys on aina nähty niin luonnollisena lähtökohtana, ettei sen seurauksia tai vaihtoehtoja ole mietitty. Kuitenkin, koko valtava terapia- ja lääkekoneisto on keksitty mielen ongelmien helpottamiseksi. Useimmiten terapian keskiössä on minä, minä ja minä. Minun historiani, ongelmani ja ajatusharhani. Onko sellaisesta terapiasta hyötyä siinä mielessä, että kärsimys vähenisi? Vai tuleeko hyöty siitä, että terapeutin tuella uskaltaudutaan irrottautua loputtomasta vatvomisesta, nähdä asiat hieman yleisemmältä tasolta?

Minäkään en ole ajatellut juuri muuta kuin omaa ja läheisteni onnea ja kärsimystä. En tietenkään osta broileria tai asioi ylikansallisissa syöttölöissä, mutta ne ovat kuitenkin normeja, joiden noudattaminen on arkinen itsestäänselvyys. En pyri edistämään hyvää yleensä. Se ei vain tunnu relevantilta lähtökohdalta omalle elämälle. Hyvä tuntuu käsitteenäkin niin häilyväiseltä: johtuuko se siitä, että meidän kulttuurissamme hyvällä ei sinänsä ole mitään merkitystä? Toki haluamme hoitaa monet asiat hyvin, mutta hyvyys sinänsä on meille tyhjä käsite.

Olen ehdottomasti samaa mieltä Ricardin kanssa siitä, että onnellisuus (sama pätee hyvyyteen) ei ole yksilöön pätevä käsite. Hyvyyttä on turha yrittää hahmottaa käsiteanalyysin kautta, koska se ei suostu typistymään yhdeksi pisteeksi. Uskoakseni hyvä on aina suhteellinen asia: en voi olla onnellinen, jos aiheutan onnettomuutta. Se, että aiheutan hyvää muulle maailmalle, tuo hyvää minulle. Tai jotain.

Ja sitten siihen toiseen, eli siivoamiseen. Tarkastelen loputtomia vaateläjiä buddhalaisesta näkökulmasta ja osaan jopa naurahtaa oman materialismini seurauksille. Ahdistun suunnattomasti pölyisistä, ryppyisistä tai muuten vain epäkunnossa olevista vaatteista. Ahdistun hallitsemattomista kasoista, jotka eivät enää mahdu kaappeihin. Ajatella, että olen halunnut jokaisen näistä kiusankappaleista itselleni! Kuinka innokkaasti olen jopa maksanut niistä, kantanut ne muovipusseissa kotiini ja leikellyt hintalaput irti. Kuinka monta sataa pientä haluamista.. Nyt tuhlaan kokonaisen päivän niitä harjaten, tuulettaen, silittäen, vieden kierrätykseen, tuntien luopumisen tuskaa. Kaikelta tältä olisin säästynyt, jos olisin jo kaupassa tai kirpparilla pysähtynyt ajattelemaan haluamisen sijasta.

Uh, onneksi pääsen pian tallille tuulettumaan.

filosofisia

Tänään hankin takin, korkokengät, nokkiksen, ultramodernin poskivärin, kahdet talvisukkahousut, korvakorut, sormuksen ja valkoisen laukun. Kun kopsuttelin kassit heiluen kohti bussipysäkkiä, kohtasin krishna-munkin. Ostin kookospallukoita alehintaan ja tunnustin syntini: vaikka ajattelisin kuinka ja vastustaisin parhaani mukaan materialistista todellisuutta, on kaupungissa kovin vaikeaa elää menemättä mukaan. Munkki myönsi, että luostarissa onkin sen kannalta helpompi olla.

Olen lueskellut iltaisin ystävältäni lainaamaa Matthieu Ricardin onnellisuuskirjaa. Koen olevani kuivilla monen vaaratekijän suhteen: olen jo päässyt eroon monista energiaa syövistä tunteista. En ole enää katkera, en pessimistinen, epävarma, kärsimätön, epäystävällinen, kateellinen, takertuva tai pikkusieluinen. Toisaalta suuria haasteita ovat ihailun ja arvostuksen tarve, huikentelevaisuus, ylpeys, velttous, pellemäisyys elämän edessä ja liika itseen kääntyminen.

Kotimatkalla mietin, miksi olioksi uudelleensyntymisen kautta joutuisin, jos sen sisältöinen olisi todellisuuden laita. Jos en onnistuisi tästä skarppaamaan, niin luultavasti syntyisin mäntykukaksi tai humalavieraaksi. Pienellä panostuksella voisin päätyä hiireksi tai jopa oravaksi. Kenties tällaiseen elämänkiertoon uskominen toisi lisäpontta hyville pyrkimyksilleni. En kuitenkaan pääse mihinkään näkemyksestäni, jonka mukaan minäkin kuolen kuin kukkanen. Taraxacum officinale, Convallaria majalis tai Homo sapiens; jokainen kukkii, kantaa hedelmää ja kuihtuu pois. Seuraavan kesän kukat näyttävät aivan samoilta, mutta ovat kuitenkin toisia.

Tänään tapahtui myös arkisempia ihmeitä. Koska kotonani on tavaranpaljous ja hirvittävä kaaos, on tänne helppoa kadottaa yhtä sun toista (eilen kadotin silitysraudan, joka on vieläkin piilossaan). Keitin jo teevedenkin, mutta Amsterdam-aiheinen, pinttynyt vakioteekuppini oli häveyksissä. Kuumeinen etsintä ei tuottanut tulosta, ja seuraava vuoropuhelu käytiin:

Minä (turhautuneena): No, kai mä sitten joudun juomaan viisi desiä teetä, kun ei löydy muuta ku toi jättimuki. Yleensä mä juon siitä terveysteetä, mut en mä löydä muutakaan kuppia..
Hän (nauraa): Toi on NIIN sun tyylistä!
Minä: Hä, mitenkä niin?
Hän: Sulle ei tule mieleenkään, että voisit kaataa jättikupin puolilleen teetä.
Minä: !!!

Totta tosiaan, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että teemukin voisi kaataa puolilleen. Vesi- ja mehulasin kyllä, mutta ei puolikasta teemukillista.. Sellainen mahdollisuus on ollut tähän asti täysin todellisuuteni ulkopuolella.

sunnuntai

Eilisen postikorttipäivän jälkeen tuli kunnon myrsky ja päivän suunnitelmat menivät uusiksi. On turha lähteä leikkimään hengellään auton ja huonosti huollettujen pikkuteiden kanssa. Sen sijaan keksin, että tänään olisi messu lempikirkossani. Minulla on noin tunti aikaa päättää, lähtisinkö tosiaankin tarpomaan kolmen kilometrin matkaa. Tiedossa olisi upeaa arkkitehtuuria, kuorolaulua ja tunnelmaa.. Mutta en taida kuitenkaan olla niin sissi, että lähtisin.

Eilen oli nokkisorkesterimme perustamiskokous. Mukana on kaksi prota ja "ai siis miten se f soitetaan"-minä. Kuulun nimittäin sellaiseen ihmisjoukkoon, joka on laulanut ikänsä kaikenkarvaisissa koulukuoroissa, mutta joka ei ole ikinä joutunut piippaamaan nokkahuilua luokassa. En ole tullut ajatelleeksikaan, että tavallisissa kouluissa opetetaan oikeaa soittamista. Kaipa ne lapset olisi tarkoitus opettaa soittamaan ihan nuoteista, suvivirttä ja sen sellaista? Mahtavaa. Luultavasti olen myös säästynyt pakkohiihtoa ja pakkoruotsia vastaavalta musisointitraumalta?

Olen myös jäänyt niin paljosta paitsi! En ole tiennyt, miltä tuntuu soittaa yhdessä, keskittyä posket punaisina ja nauttia ihan oikealta kuulostavasta menuetista. Ei kai vielä ole liian myöhäistä opetella? Ehkäpä menisin kaivamaan kitarani varastosta ja voisin opetella soittamaan sillä muutakin kuin kolme duuria ja kaksi mollia?

Takaisin kouluun. Taideaineita ja liikuntaa on kuulemma vähennetty hirveästi peruskoulussa. On ne ongelmallisia aineita siinä mielessä, että lapset eroavat niin kovasti toisistaan kädentaitojen ja liikunnallisten kykyjen perusteella. Itse vihasin käsitöitä, en vain onnistunut saamaan mitään aikaiseksi. Vihasin myös joukkuepelejä, koska olin aika kömpelö ja hidas sellaisissa. Musiikki oli ok ja kuviskin menetteli, toiset taas vihasivat niitä. Kuitenkin nämä tekemisaineet ovat mielestäni äärettömän tärkeitä ensinnäkin siksi, että jokaisen ihmisen pitäisi osata jotain muutakin kuin passiivista istumista, lukemista ja katsomista. Toiseksi tekemisaineet tarjoavat mahdollisuuden iloon ja yhdessätekemiseen, joka tekee ihmisistä terveitä ja onnellisia.

Tekeminen ei ole kovinkaan arvostettua. Kaipa koululaiset imevät itseensä aikuisten ympärillä leijuvan puuhastelun halveksunnan. Tekemisaineet ovat heistä rentoutumista ja vapaa-aikaa, kun taas matematiikka ja englanti ovat opittavia asioita. Ei haittaa, jos kuvis on kutonen. Ja mitä ihmettä opettaja voi tehdä, jos lapset eivät kerta kaikkiaan osaa pitää pensseliä kädessä, hyppiä yhdellä jalalla tai hahmottaa yksinkertaista rytmiä? Osa lapsista ei vapaa-ajallaan ole oppinut edes alkeellisia tekemistaitoja. Osa taas on puoliammattilaisia jo ala-asteella. Hesarissa oli tänään juttua pikkuruisisista huippujalkapalloilijoista ja taitoluistelijoista, jotka treenaavat kuusi kertaa viikossa omaa lajiansa. Hui.

Minä yritän ottaa takaisin kaikki menetyt nokkahuilutunnit ja Cooperin testit. Ai niin, ja köksän tunnit tietenkin. En halua olla aikuinen, joka ei osaa viihdyttää itseään järkevällä tavalla, olla luova arjessa, soittaa kavereiden kanssa, pelata, juosta ja pitää itseään hyvässä kunnossa. Olisi hienoa jos minulla ja kaikilla muilla olisi itsellään sellaista tekemisosaamista, joka auttaisi olemaan onnellinen ja irrottautumaan passiivisesta onnikulttuurista. Takaisin 50-luvulle siis! :)

lauantai

Taas hurahti viikko huomaamatta. Koulua on niin vähän, että minulla on aikaa haaveilla, luuhata tallilla ilman huonoa omatuntoa ja kävellä kaikkialle. Eilen alkoi ensiapukurssi ja minä olin ihastuksissani. Liityin heti kotiin päästyäni Punaisen ristin jäseneksi, mikä muuten onnistuu tekstiviestillä. Haaveilen jo radiopuhelinkursseista, päivystyksistä ja ulkomaankomennuksista katastrofialueilla. Humanitaarisen oikeuden kursseista ja nuorisoryhmistä. Kurssiamme pitää upea aktiivisairaanhoitaja, joka muistuttaa häkellyttävällä tavalla lempiratsastuksenopettajaani. Ääni ja eleet ovat aivan samat. Ehkäpä juuri siksi imin oppia niin intensiivisesti?

Elämäni suurin ilo ja ongelma on juuri se, että innostun kaikesta koko sielullani ja sydämelläni. Jos innostun kirjoittamisesta, haluan heti kirjoittaa romaanin. Jos ratsastuksessa, asetan kilpailutavoitteita kolmelle seuraavalle kaudelle huolimatta siitä, että olen harjoitellut vasta kaikkein vaatimattomimmissa kilpailuissa, päästen viimeisille sijoille. Jos alan harjoitella nokkahuilun soittoa, suunnittelen jo katusoiton maailmankiertuetta. Ja jos koen ahaa-elämyksen ensimmäisellä ea-tunnilla, alan miettimään, olisiko sittenkin pitänyt pyrkiä lääkikseen.

Olen jo oppinut hymyilemään suuruudenhulluille haaveilleni. Toisaalta niiden taustalla piilee eräs vakava elämänprinsiippi, joka johdattelee ahdistukseen tylsillä luennoilla ja liian helppojen esseiden äärellä. Minä myös haluan tehdä kaiken täysillä, käyttää kykyjäni hyödyksi ja ponnistaa niin pitkälle kuin ikinä pystyn. Suurimman energian saan purettua äärimmäiseen vaikeaan harrastukseen, johon minulla ei ole lainkaan luontaista kykyä. Koulun helppoudesta olen syysväsymyksen aikaan mielissäni, mutta toisaalta tunnen pientä levottomuutta sen vuoksi ja hamuan tulevaisuutta. Äkkiä tämä pois, että pääsen tekemään jotain.. Toisaalta haaveilen tasapainoisesta ja meditatiivisesta elämästä kuuden tunnin työpäivän ja itujen kasvatuksen merkeissä, toisaalta haluan äärirajoille.

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin tulevalle puolisolleni seuraavan kysymyksen. On kaksi vaihtoehtoista ajattelutapaa, ja molemmat niistä vetävät minua puoleensa. Ensinnäkin, enkö voisi olla onnellinen näin, ilman etsimistä ja tietämistä? Enkö voisikin olla kaikkein tyytyväisin omassa talossa, lapsieni kanssa, iloita kukkien kasvattamisesta ja yksinkertaisesta työstä? Toisaalta haluan ajatella ihan koko ajan, löytää kaikkea ällistyttävän ihmeellistä ja sitten taas tajuta, etten ole ymmärtänyt yhtään mitään. Lasketella ymmärryksen vuoristorataa.. Nyt huomaan, etten ole päässyt tuosta yhtään pidemmälle. Olen aikuistunut sen verran, että olen päättänyt hankkia itselleni kivan ammatin, joka sopii minulle erityisen hyvin. Silti on aivan mahdollista, että viiden vuoden kuluttua kiemurtelen ärsyyntyneenä ja mietin, miten edetä ymmärtämisessä. Onko silloin kuusikin tuntia tavallista työtä liikaa?

Onneksi olen ymmärtänyt, kuinka lyhyt ja pitkä elämä on. Se ei ole loputon, joten asioita on myös syytä saada valmiiksi. Toisaalta se on tarpeeksi pitkä lääketieteen opiskelulle, kirjojen kirjoittamiselle ja seikkailulle. Voin ajatella, että seuraavan suuren päätöksen teen sitten, kun täytän pyöreitä.

kuukausikatsaus

Tämä syksy sujuu mukavammissa merkeissä kuin viimeisimmät viisi tai kuusi syksyä. Vaikka olen syönyt silkkaa sontaa, sairastanut kaksi tautia ja liikkunut ainoastaan hevosen kanssa, olo on hyvä. Rakastan opiskelua, vaikka järjettömät projektiopinnot vievätkin aika paljon energiaa. Jos tällaisia käytännöllisiä aikaavievyyksiä ei lasketa, niin ammattikorkeakoulussa opiskelu on tällä alalla todella helppoa ja mukavaa. Hyvässä mielessä. Minulla on niin hyvä tausta analysoimisessa, kielissä, tutkimisessa ja kirjoittamisessa, ettei tarvitse kipuilla tuollaisten asioiden kanssa.

Toisaalta alan huterahko teoriapohja ottaa välillä päähän. Oikeastaan meillä ei ole juurikaan omia perustason teorioita. Ongelma on samankaltainen kuin vaikkapa kasvatustieteissä ja informaatiotutkimuksessa: ne ovat soveltavia tieteitä, jotka ovat muodostuneet monien vanhempien tieteiden pohjalta. Esimerkiksi kasvatustieteissä on osa psykologiaa, osa sosiologiaa, ripaus filosofiaa ja kulttuurintutkimusta.. Omia teorioita koitetaan muodostaa pää sauhuten, jotta alalle saataisiin tieteellistä uskottavuutta. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että tutkimusta määrittävät näiden vanhempien tieteenalojen teoriat, eikä mitään vain meille kuuluvaa, itsenäisen tieteenalan statuksen oikeuttavaa teoriaa ole.

On merkillistä, kuinka jotain naistutkimusta ei millään tahdota pitää tieteenä. Oman kokemuksen perusteella se on aika tiukkaa teoriaa, jonka opiskelu muistuttaa filosofian opiskelua. Teorioiden todistaminen noudattaa samoja metodeja, jos nyt sellaisesta voidaan filosofian (tai historian, kirjallisuuden, taiteentutkimuksen) kohdalla voidaan puhua. Kenties ongelma on siinä, että alan luonteeseen kuuluu niin uskomaton näkökulmien ja erilaisten tasojen kakofonia, ettei mistään yhtenäisestä kokonaisuudesta voida puhua. Toisaalta siihen ei pyritäkään, ei siihen pyritä filosofiassakaan.

Kuulun niihin ihmisiin, jotka pitävät tätä sekasotkuista piirrettä positiivisena senkin kustannuksella, ettei se oikein sovi suomalaiseen tiedeyhteisöön. Täällä (ei kun siellä- minähän en tällä hetkellä ole tekemisissä muun kuin toiminnan tieteen kanssa) ei osata keskustella niin, että moninaisuus kääntyisi miksikään muuksi kuin sosiaaliseksi tukkanuotaksi. Olen jo aikoja sitten lakannut seuraamasta luonnontieteellisten kovistelijoiden blogeja, koska niissä ei oikeasti ole mitään kiinnostusta keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Ja hyvä jumala, ne julkaisevat vielä kirjojakin. Ja saavat palstatilaa Hesarissa.

Ups, eksyin kauas. Tarkoitus oli siis sanoa, että joudun opiskelemaan tällä hetkellä teoriaa, joka ei oikein täytä teorian kriteereitä. Omalla alallani kyse on todellakin haparoivista malleista - juuri niistä, jotka esitetään viehkeiden nuolikuvioiden ja nelikenttien avulla- eikä erityisen kriittisestä tutkimuksesta. Se on hieman hämäävää, koska selkeästi alan käytäntöön vaikuttaa voimakkaasti niin lääketiede, yhteiskuntatieteet, psykologia ja myös filosofiset suuntaukset. Aikamoinen soppa siis, jonka selvittäminen olisi mielestäni hyvä aloittaa aivan pohjalta, ennen mitään uusimpia malleja ja pallokuvioita. Epämääräinen pohja heijastuu opiskelijoissa, jotka luulevat itseään tyhmiksi, kun eivät keksi punaista lankaa.

Kyllä alalla siis on oikea tiedekin, oikeassa yliopistossa. Ainoa vika on se, että siihen perehtyäkseen täytyisi muuttaa Kaliforniaan. Jotain rajaa sentään! Luultavasti teen täällä omassa kaupungissani niin AMK- kuin yo-tutkintoni, ja sitten keksin jotain aivan muuta.