Ihmisistä joita en voi sietää

Joskus oli aika, jolloin en voinut sietää juuri ketään. Suurin osa ihmisistä oli tyhmiä, tekopyhiä, huonosti pukeutuvia, huumorintajuttomia, pinnallisia, lapsellisia ja tekopirteitä. Kaipa sitten olin omasta mielestäni älykäs, tyylikäs, huumorintajuinen, syvällinen, kypsä ja traagisen synkeä henkilö. Tai ainakin olisin tahtonut olla sellainen. Kun en täyttänyt omia vaatimuksiani, arvostelin muita entistä ankarammin ja vajosin entistä syvemmälle omiin riittämättömyyden ja vihan tunteisiin.

Ajatella, mikä voima tunteilla on ja minkälaista vahinkoa negatiiviset tunteet saavat aikaan! Minun ja varmaankin monen muunkin ihmisen tragedia syntyy siitä, että herkullinen vihan tai inhon tunne kääntyy lopulta itseä vastaan. Muistan, kuinka hyvältä tuntui inhota jonkun henkilön ulkomuotoa, mielipiteitä tai käyttäytymistä. Miten kivaa oli jakaa näennäinen ylemmyydentunne toisen samanlaisen kanssa. Olen jo enimmäkseen parantunut tuosta sairaudesta. Ei ole kuitenkaan pitkä aika siitä, kun päästin erästä ihmistä koskevat negatiiviset tunteet valloilleen. Ovelinta siinä oli se, että naamioin vihani oikeutetuksi sen perusteella, että tämän henkilön teot aiheuttivat epämukavuutta kolmannelle osapuolelle. Että toisella olisi moraalinen velvollisuus tehdä toisin, muuttaa toimintaansa. Ettei sittenkin kyse olisi ollut siitä, että halusin syytöksilläni alleviivata omaa erinomaisuuttani?

Eilen pääsinkin harjoittamaan hyvin lievän inhon ja ylemmyydentunnon hallintaa. Näin kuvan eräästä henkilöstä, jonka kirjoitukset ovat nostattaneet verenpainettani useamman vuoden ajan. Pakoittauduin katsomaan hänen kuvaansa usean minuutin ajan ja kääntämään negatiiviset tunteet vähitellen positiivisiksi. Eikö hän kuitenkin tehnyt parastaan luovan työn alueella? Eikö hän ollutkin onnistunut monessa, tuonut monelle iloa arkeen? Eikö hän ollutkin tehnyt ihmeellistä matkaa, josta harvat urautuneet keski-ikäiset uskaltavat edes haaveilla? Ja lopulta, eikö hänen kulmiensa kaari kerrokin ilosta ja kyseenalaistamisen kyvystä?

Toivottavasti vielä joskus olen siinä tilanteessa, että toisiin ihmisiin kohdistamat tunteeni ovat positiivisia. Että turhanpäiväinen inho ja ylenkatse näyttäytyisivät yksinomaan irrarionaalisina ja naurettavina asioina, joille ei kannata uhrata edes sekuntia elämästään.