vapaapäivä

Minulla on ollut muutamana yönä uniongelmia, ja viime yö oli kaikista niistä hankalin. Kömmin sänkyyn siinä kahdentoista kieppeillä. Kahden tunnin pyöriskelyn jälkeen menin pelaamaan kuplapeliä, kunnes silmät taas alkoivat lupsahtelemaan. Sängyssä ei sitten nukuttanutkaan. Tietoisuus siitä, että kello herättäisi reilun kolmen tunnin kuluttua, oli sietämätön. Kunnes:

Hetkinen! Ei kai se ollut huominen, kun meillä on poikkeuksellisesti vapaapäivä? NO ON!

Siirryin peittoineni olohuoneen patjalle, jossa kuumeinen ja vähän väliä heräilevä siippani köllötteli. Oli ihanan eksoottista maata olohuoneen lattialla, himmeä valo päällä ja ajatella, ettei tarvitse herätä ennen kuin puolilta päivin. Oli mukavaa mahtua toisen kylkeen yhden ihmisen patjalle. Heräsinkin myöhään ja olen sen jälkeen vuorotellut siivoamisen ja lukemisen välillä.

Itsekeskeisyys tai tarkemmin sanottuna se sairaalloinen tunne, että me olemme maailman keskipiste - tunne jota nimitetään "oman itsensä tärkeyden tunteeksi - saa aikaan valtaosan haitallisista ajatuksista. Alkaen pakkomielteisestä halusta ja kulkien kateuden kautta vihaan se vetää tuskaa puoleensa kuin magneetti rautahippuja.

Haitalliset ajatukset. Itsekeskeisyys. Siinä on kaksi asiaa, joita länsimaisessa psykologiassa ei juurikaan problematisoida. Itsekeskeisyys on aina nähty niin luonnollisena lähtökohtana, ettei sen seurauksia tai vaihtoehtoja ole mietitty. Kuitenkin, koko valtava terapia- ja lääkekoneisto on keksitty mielen ongelmien helpottamiseksi. Useimmiten terapian keskiössä on minä, minä ja minä. Minun historiani, ongelmani ja ajatusharhani. Onko sellaisesta terapiasta hyötyä siinä mielessä, että kärsimys vähenisi? Vai tuleeko hyöty siitä, että terapeutin tuella uskaltaudutaan irrottautua loputtomasta vatvomisesta, nähdä asiat hieman yleisemmältä tasolta?

Minäkään en ole ajatellut juuri muuta kuin omaa ja läheisteni onnea ja kärsimystä. En tietenkään osta broileria tai asioi ylikansallisissa syöttölöissä, mutta ne ovat kuitenkin normeja, joiden noudattaminen on arkinen itsestäänselvyys. En pyri edistämään hyvää yleensä. Se ei vain tunnu relevantilta lähtökohdalta omalle elämälle. Hyvä tuntuu käsitteenäkin niin häilyväiseltä: johtuuko se siitä, että meidän kulttuurissamme hyvällä ei sinänsä ole mitään merkitystä? Toki haluamme hoitaa monet asiat hyvin, mutta hyvyys sinänsä on meille tyhjä käsite.

Olen ehdottomasti samaa mieltä Ricardin kanssa siitä, että onnellisuus (sama pätee hyvyyteen) ei ole yksilöön pätevä käsite. Hyvyyttä on turha yrittää hahmottaa käsiteanalyysin kautta, koska se ei suostu typistymään yhdeksi pisteeksi. Uskoakseni hyvä on aina suhteellinen asia: en voi olla onnellinen, jos aiheutan onnettomuutta. Se, että aiheutan hyvää muulle maailmalle, tuo hyvää minulle. Tai jotain.

Ja sitten siihen toiseen, eli siivoamiseen. Tarkastelen loputtomia vaateläjiä buddhalaisesta näkökulmasta ja osaan jopa naurahtaa oman materialismini seurauksille. Ahdistun suunnattomasti pölyisistä, ryppyisistä tai muuten vain epäkunnossa olevista vaatteista. Ahdistun hallitsemattomista kasoista, jotka eivät enää mahdu kaappeihin. Ajatella, että olen halunnut jokaisen näistä kiusankappaleista itselleni! Kuinka innokkaasti olen jopa maksanut niistä, kantanut ne muovipusseissa kotiini ja leikellyt hintalaput irti. Kuinka monta sataa pientä haluamista.. Nyt tuhlaan kokonaisen päivän niitä harjaten, tuulettaen, silittäen, vieden kierrätykseen, tuntien luopumisen tuskaa. Kaikelta tältä olisin säästynyt, jos olisin jo kaupassa tai kirpparilla pysähtynyt ajattelemaan haluamisen sijasta.

Uh, onneksi pääsen pian tallille tuulettumaan.