Puhki ja purkaus

Äh, viime viikko oli loppuhuipennus vuoden huhkimiselle. Viimeiset tentit ja esitelmät ja vot, nyt voin kuvitella olevani voiton puolella. Eihän tässä ole enää muuta kuin harjoittelua, tutkimusopintoja ja muutama muu kurssi kesäksi. Rahaa ei ole ollenkaan ja ahdistaa vähän. Tällaisina aikoina haaveilen vakituisesta työstä, ihan mistä tahansa tylsyydestä. Miten ihanaa olisi tulla töistä kotiin ja tietää, että saa kaupasta leipää ja ratsastustunnit maksettua. Joskus kauan sitten ryhdyin siivoojaksi tällaisen suivaannuksen seurauksena. Mitä tahansa, kunhan ei stressiä miinukselle menevästä tilistä!

Silloin kun en itse ole työssä, onnistun jotenkin romantisoimaan tuollaiset tylsimmätkin asiat. Katson sairaanhoitajakavereita ihailevasti ja toivon niin kovasti, että vuosi vierähtäisi pian ja pääsisin itsekin töihin. Ehkä olemaan väsynyt ja kiireinen, ehkä tosiaankin.. Tänään tein kahdeksan tuntia töitä ja olin lopulta aivan puhki. Iltapäivästä mieli alkoi sumenemaan, vaikka tekeminen oli kivaa ja viimeisen tunnin lapset aivan yhtä ihania kuin ennenkin. Kotona alkoi jo vähän ärsyttämään ja itkettämään, kun tajusin taloudellisen katastrofin ainekset. Tilanne helpottaa ehkä joskus heinäkuussa, kun menen taas työhön henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pääsisin koska tahansa tekemään kokopäiväisesti tuota työtä, ja siitä saisi rahaa ihan sopivasti. Joskus houkutus on hirveän suuri! Entä jos tekisin pelkkää yötä? Oi suloiset yövuorolisät...

Viime kesä avustajana on yksi tärkeimmistä kokemuksista. Kuinka aivan mahdottomasta ja hirveästä työstä from hell kasvoi vähitellen omituisen hyvä suhde. Jälkeenpäin nauroimme muistoille pyörätuolissa karjuvasta noidasta ja pillittävästä avustajasta, joka onnistui pilaamaan niin mannapuuron kuin kanasuikaleetkin. Oikeastaan taidan olla sitä mieltä, että melkein mikä tahansa työ voi olla hyvä. Ei välttämättä kiva, mutta hyvä. Tuohonkin työhön liittyi aivan olennaisesti pyöräilyt öistä (ja aamuista, ja hikisen iltapäiväistä) rantaa pitkin. Joskus tuli ukkonen, joskus pysähdyin keräämään lupiineja ja joskus muuten vain istumaan. Tietyllä välttämättömyydellä rantatie oli aina siinä, poljin siitä ees taas kymmeniä kertoja. Viimeisillä kerroilla järvessä taisi jo olla jäätä.

Toiseen työhön sisältyi toisenlaista tyydytystä. Se oli pölyinen löytöretki historiaan, erilaisiin ihmiskohtaloihin, tirkistelyä rikkaiden ihmisten saleihin, kirjastoihin ja kesähuviloihin. Kyllä, siinäkin oli puolensa, samoin kuin ison siivousfirman palkkalistoilla olemisessa (aina välillä pääsi kökkimään kukkapuskiin tai pesemään ikkunoita - lempparipuuhaani). Eräästä työstä ei ollut mitään hyvää sanottavaa ja lopetin sen kuukauden jälkeen. Mutta ajatella! Vuoden päästä, tai ainakin sitä kesää seuraavana syksynä esiinnyn työnhaussa Asiantuntijana ja Ammattilaisena. Voi olla, etten mene enää koskaan elämäni aikana kesätöihin. Vuosien epämääräisen akateemisuuden jälkeen sillä on minulle todella suuri merkitys.

Jotenkin yhteiskuntatieteellinen tiedekunta tartutti minuunkin sellaisen piilevän ajattelutavan, että työ pitää valita jotenkin omaa tyydytystä varten. Että jos en onnistu löytämään koulutustani ja sisäisiä ambitioitani vastaavaa uraa, olen hieman epäonnistunut toimissani. Ja kun en sattumoisin löytänyt itselleni loistavia ja järkeviä sivuaineita, hyödyllisiä suhteita tai akateemiselle sopivia kesätöitä, niin.. No, en ollut oikein onnistunut. Jokin oli mukamas MINUSSA pahasti pielessä! Ei typerässä tiedekunnassa, joka on jo aikansa elänyt ja jonka opiskelijoita yritetään johdattaa kaupallisten sivuaineiden pariin, jotta olisi joskus mahdollisuuksia työllistyä YKSITYISELLE sektorille. Tai tekemään opettajan opinnot, jotta olisi edes jokin pätevyys johonkin. Tiedekunta, jossa opiskelijat opettavat itse itseään muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.. Tietoa siellä on paljon, ihana lehtori ja mahtava yliassistentti -mutta anteeksi vain, heillä ei ole juurikaan käsitystä yliopiston ulkopuolisesta todellisuudesta.

Äh, tästä on jauhettu ennenkin. Ja paljon.

Ei kyse ole yksin minun huterasta ja haavoittuneesta egostani, vaan kymmenistä ja sadoista muista. Sisäisesti kärsivät pojat päätyvät viimeistään neljäntenä opiskeluvuotena töihin postiin, tytöt kaupan kassoille. Sitten yöllä kalvaa levottomuus siitä, että on tehnyt jotakin väärin ja epäonnistunut omasta syystään. Toisten kanssa vitsaillaan lopputyön jälkeen häämöttävästä kortistosta. Jokainen tietää, että vitsi on todellinen tragedia. Minä karkasin pois ja jätin ystäväni kirjoittamaan yksin maailman kauneinta graduaan. Ajattelin kyllä palata joskus, sitten kun ei ole mikään pakko saada opintopisteitä kasaan tai huolehtia kesätöistä. Minulla on vielä se ikuinen opiskeluoikeus, hahaa! Saan tehdä syventävät opinnot niin monesta aineesta kuin ikinä haluan. Vielä joskus!

Taas ne tavarat päässäni

Tänään oli aivan kuin minua varten suunniteltu lähiöasukasyhdistyksen kirppis. Tai ei pelkästään kirppis, vaan iloinen lähiölauantai, johon Sale oli lahjoittanut makkaraa, mummot leiponeet pullia ja muutamat esiintyjät tulleet viihdyttämään asujaimistoa. Minä kuitenkin lähdin paikalle kirppiksen takia, ankarana, kassi täynnä minulle turhaa tavaraa, jota en aio muuttaa uuteen kotiimme. Viisi kirjaa, parisenkymmentä pikkutaloa Kreikasta, taulu Bulgariasta, koru Japanista, saapikkaat Latviasta (nauroin kun näin aivan vahingossa muodotuneen matkamuistokokoelman), hame, housut, upea vaaleanpunainen lierihattu joka ei kelvannut kenellekään, rullaluistimet, laseja ja teemuki, sekä varmaan vielä jotain pikkusälää, jota en muista.

Ostarilla pyörikin yllättävän paljon porukkaa, lapsiperheitä lähinnä. Minulla oli antoisa hetki naapurimyyjän kanssa. Puhuimme logoterapiasta, luovuudesta, kirjoista ja mistä vielä. Aivan tavallisen perheenäidin kanssa, jonka kanssa en muuten olisi joutunut koskaan juttusille. Sillä hetkellä rakastin lähiötäni, joka tarjoaa kasvualustan näin spontaanille toiminnalle. Miten ikinä voin muuttaa pois?? Mitä jos seuraavassa lähiössäni asuukin pelkästään tuhmia ja pahansisuisia ihmisiä? No, tänään oli kuitenkin hyvä hetki.

Tavaran myynti yllätti, koska minulle turhimmat ja ikävimmät asiat myytiin oitis ja kaikki kiva ja erikoinen jäi jäljelle. Kreikkalaistaloni suorastaan imuroituivat lasten taskuihin, samoin mielestäni tyhmät korut menivät kuin kuumille kiville. Kirjat menivät saman tien, hyvin halvalla tosin ja turkoosit saapikkaat pääsivät selvästi hyvään kotiin. Hämmästynein olin ehkä kahden lasin ja yhden mukin kohtalosta. Lasit sattuivat olemaan näitä Iittalan perusjalallisia laseja ja muki joku Pentikin malli (sain lahjaksi), ja ilmeisesti siinä oli syy naisihmisten kiinnostukselle. Tai ainakin niiden merkki nousi esille kauppaa hierottaessa. Jotenkin minua hämmästyttää se, että näitä tavaroita saa oikeasti ihan mistä tahansa, meidänkin kaupungistamme. Miksi niiden löytäminen lähiökirppikseltä sitten herättää niin suurta intoa?

Myytäviä tavaroita pakatessani tein pinnallisen analyysin turhien tavaroiden alkuperästä. Ne jakautuvat enimmäkseen luokkiin 1) harkitsemattomasti hankitut kirjat, 2) tuliaiset ja pakkolahjat, 3) matkahurmiossa hankitut matkamuistot ja 4) omituisuudet. Jostain syystä minua raivostuttavat eniten tuliaiset ja muut toisten ihmisten hyvässä tahdossa minulle tunkemat tavarat. Varmasti kaksi kolmasosaa turhasta tavarastani on tullut äidiltä. Kun hän viimeksi lähti pitkälle matkalle, muistutin häntä noin kolme kertaa siitä, etten halua mitään tuliaisia. Ja jos tuliaisia on aivan pakko tuoda, olkoon ne syötäviä, peseviä tai istutettavia. Mutta pyyntö kaikui kuuroille korville ja sain neljä korua (NELJÄ!!), jotka kuulemma oli niin halpoja ja kun oli vaikea päättää niin sitten saattoi ottaa kaikki-- , pyyhkeen, tossut, keepin, jopa kolikoita. Oi miksi, miksi.. Ja kohta hän on taas lähdössä matkalle. Aivan samoin käy jos menen muuten vain käymään hänen luonaan: mukaani yrittää hiipiä kassikaupalla tavaroita!

Ehkä minun pitäisi opetella olemaan vielä paljon ankarampi. Ei pelkästään äidille, vaan ennen kaikkea itselleni. En minä juuri mitään ostele (muuta kuin ihan välttämättömiä harrastusasioita, HEH), mutta otan kyllä vastaan yhtä sun toista, kaivelen jätelavoilta ja pelastan tuttavilta. On tämä sairasta, joutua rakentamaan suojamuuria elottomia tavaroita vastaan. Tällaisessa maailmassa ja tällaisessa mielessä on kyllä jotain pahasti pielessä.

Kissa ja syvä ontologinen levottomuus

Iso jätkä on alkujaan maalaiskissa, navetassa syntynyt. Ilmeisesti se on joutunut jo aivan nuorena kerrostalokatiksi, eikä sitä ole koskaan viety ulos edes valjaissa. Täällä meillä jätkä on loikoillut mielellään parvekkeella ja työntänyt kuonoaan pienestä raosta, josta tulvii ulkoilmaa ja lintujen laulua. Se myös harrastaa rappukäytäväkyttäystä ja on kehittänyt huippuunsa käytävään livistämisen taidon. Hassua on se, että niin palavalla innolla rappuun ponkaistuaan se kyllä saattaa vilistää melkein ulko-ovelle asti, mutta jää sinne seisomaan varuillaan ja ihmeissään. Ei kai se tiedä, mitä kodin ulkopuolella oikeasti on, muuta kuin häntää pörhistyttävää tuoksua ja ääntä. Silti jokin sisäinen levottomuus ajaa sitä ajattelemaan oven ulkopuolisia.

Eräänä päivänä kävin sitten ostamassa punaiset XL-kissainvaljaat ja tänään olimme toista kertaa kävelyllä. Vastoin hyviä tapoja annoin kissan mennä lasten leikkipaikalle- tiedänhän minä, ettei kaupunkilaiskissa osaa tehdä tarpeitaan muualle kuin muoviseen hiekkalaatikkoon, joten lasten terveys ei ollut uhattuna- No siksi sen päästin, koska kissan suurin nautinto on hiekassa pyöriskely. Ai, loputon hiekkaerämaa, jota pitkin voi kyntää kuono edellä, takajalat potkien, milloin maha kohti taivasta, milloin lättänänä pitkin pituuttaan.. Sama juttu oli ujon kissan kanssa, silloin kun vielä yritimme totuttaa sitä ulkoiluun: mistään muusta se ei pitänyt kuin hiekassa pyöriskelystä.

Muuten kissa joutui stressaamaan vähän liikaa, koska liikkeellä oli ihmisten lisäksi kaikenlaisia pöriseviä ja kolisevia laitteita. Kotiovella kissa oli taas hämmentynyt: ovi kai oli sille etäisesti tuttu. Sain sen kävelemään itse rappukäytävään, mutta se jumittui ensimmäisen kerroksen keskimmäiselle ovelle- oma ovemme oli oikeastaan yhtä kerrosta ylempänä, mutta kissat eivät IKINÄ ymmärrä, että samanlaisen oven takana voi olla erilainen koti. Minäkään en aina ajatuksissani muista sitä, joskus olen yrittänyt itsekin avata tuota alempaa ovea ja joskus olen kävellyt oman oven ohi.. Mutta kissa oli varma kuin vuori, joten jouduin kantamaan sen seuraavat rappuset ylös.

Kaikesta omituisinta oli se, että kun se sai vihdoin puikahtaa tuttujen hajujen sekaan, tuttuun eteiseen, säikähti se hirveästi ja pörhisti häntää. Kaipa se oli jo vähän oppinut, ettei välttämättä kannata sännätä kaikista ovista, koska niiden takana on luultavasti jotain odottamatonta. Niinpä oventakainen tuttuus olikin odotusten vastaista. Tosiaan, eihän se osaa hahmottaa että se sama ovi, jota se on kiihkeästi raapinut tutussa eteisessä on aivan sama kuin ovi valkoisessa ja vierailta eläimiltä haisevassa maailmassa.

harakoita kaupungilla

Näin viime yönä unta.. Se liittyi hämärästi parvekkeen siivoukseen. Ja kouluun, pukuhuoneeseen ja lentämiseen. Joskus joku hassu uni on taustalla koko seuraavan päivän ajan, mutta ei tämä ainakaan. Tulin eilen illalla takaisin kotiin, ja nyt pitäisi siivoilla reippaasti. Toisaalta voisin lähteä retkelle mahdolliseen uuteen kotilähiöön.

Olisi mukavaa päästä asumaan syrjään, peräti 3,5 kilometrin päähän kaupungin keskustasta. Toisten mielestä keskusta on ainoa mahdollinen paikka asua, itse asiassa suurinta osaa ystävistäni ei saisi millään kilometriä kauemmaksi asumaan. Minä taas haluan niin laidalle ja niin metsän reunaan kuin mahdollista. Oikeastaan tuosta uudesta paikasta ei tarvitsisi mennä keskustaan, jos ei aivan erityisesti halua: koulu on samalla puolella kaupunkia, samoin kaupat, posti ja pieni kirjastokin. Keskustan voi sitten jättää kulttuuririennoille ja spesiaalille. Vaikka kaupunkimme keskustassa ei sinänsä ole valittamista, ei ole juurikaan autoja tai muuta ikävää.. Joskus vain tekee mieli vetäytyä syrjemmälle. Uuden lähiön naapurista alkaa koko kaupungin vähiten asuttu alue, eli lande, missä on hevosia ja aarniometsää.

Eilen olin erään kaupungin keskustassa siskon kanssa. Sisko on täysiverinen kaupunkinainen, shoppailija ja kiertelijä. Siinä sitten kävelin hänen perässään vaatekaupoissa ihmettelemässä. Minusta vaatekaupat ovat yksinomaan tylsiä ja ikäviä: kamalaa musiikkia ja tylsiä vaatteita ja tungosta tankojen välissä. Sitten saa kuitenkin olla varuillaan, ettei alennustangosta hyppää silmille joku päivän tunnelmaan sopiva tuo-on-pakko-saada-asia. Olimme myös vanhojen autojen tapahtumassa, ja siitä minä pidin. Totta kai keksin hetkeksi, että minun on PAKKO saada vielä joskus Pyhimys-Volvo tai ainakin vanha, vihreä Jaguar XJ6 (ajokortittomuus ei ole este haluamiselle). Se on kuitenkin turvallista hinkumista, koska se on täysin älytöntä. Joskus muinoin autot ovat kuitenkin olleet kauniita ja on selvää, että Pyhimys ylittää kauneudessaan kaikki maailman vaatteet.. On hauskaa haluta jotain typerää, koska silloin voi nauraa iloisesti omalle haluamiselleen.

Ilmeisesti meidän suvussamme (ja myös siipan suvussa, huomasin!) kulkee erityisen vahva harakkageeni. Mieli kiinnittyy niin äidillä, siskolla kuin minullakin tuskallisen tiukasti erilaisiin haluttaviin objekteihin. Isoja valintoja tehdessäni olen ottanut huomioon myös harakkageenini, ettei se vain pääsisi liikaa röyhähtämään ja tekemään minua onnettomaksi. Onnistuminen on kuitenkin rajallista: kun haluan ylevöityä kapitalismikritiikin parissa, huomaan olevani kokonaisen kirjaston omistaja. Kun kiinnostun käsitöistä, on minulla äkkiä laatikkokaupalla lankoja, käsityökirjallisuutta ja ties mitä välineitä- enemmän kuin varsinaisia käsityöprojekteja. Haluan uskotella itselleni, että hankintani ovat kuitenkin lähemmässä yhteydessä olemiseen kuin omistamiseen. En tiedä, pitääkö se paikkaansa. Äidilläkin on tarpeeksi soittimia orkesterin perustamiseen, mutta vielä hän ei ole opetellut soittamaan yhtäkään niistä.

Ajattelen, että vetäytymällä hieman syrjemmälle voisin helpommin oppia enemmän olemaan ja päästä vähän helpommin eroon omistamisen iloista. Toki henkinen tilani on paljon parempi kuin vuosi tai kaksi sitten, mutta kuitenkin. Viime viikolla olin ensivierailulla erään ystäväni luona, jonka kotona ei ollut kertakaikkiaan mitään ylimääräistä. Kyseessä ei suinkaan ollut mikään skandinaavinen sisustusilluusio, vaan rauhallinen tavarattomuus. Minua pelotti, koska en voinut tunnistaa tuollaista henkistä tilaa. Silti olen joskus haaveillut tulipalosta, joka veisi mennessään kaiken, mihin olen kiinnittynyt.

Uu la la! Neljä ikkunaa!

Olen etelässä viettämässä vappua. Minä en juhli, lueskelen vain puutarhakirjaa ja syön herkkuja. Sähköpostiin tuli ällistysviesti: Asuntotarjous! Tässä teille pilkkahintaan kolmio, ilmoittakaa jos otatte nämä 61 neliötä neljällä ikkunalla sopivan syrjäisessä lähiössä hyvillä ulkoilumaastoilla ja parvekkeella ja kaikella mahtavalla kolmannesta kerroksesta, melkein emännän koulun vierestä muuten, kiitos ja näkemiin. Päässä kuplii ja poksahtelee, olen niin jännittynyt, onnellinen ja iloinen! Tällä kertaa käymme katsomassa asuntoa ennen päätöstä, mutta mikä siinä voisi olla pielessä? Siellä on Keittiö. Saamme vihdoinkin ruokapöydän ja tilaa puuhalle. Siellä ei ole pimeää eteisloukkoa, eikä typeriä parvekelaseja. En meinannut saada unta yöllä, tanssin vain kuvitteellisessa olohuoneessa ja istuin kuvitteellisessa keittiössäni. Tein tällaisen hienon ehdotelman:

Voi voi, toivottavasti asuntojuttu onnistuu. Olisi hienoa saada noin iso koti. Koin jonkinlaisen havahtumisen joskus muutama kuukausi sitten, kun olin jo kirjoittanut valtavista romuvuorista ynnä muusta maallisesta mammonasta. Olen pitänyt tavoitteenani sitä, että voisi asua kaksiossa mukavasti, tavaroiden leviämättä ympäriinsä. Mutta miksi? Mistä olen keksinyt, että minun pitäisi voida tunkea itseni, puolisoni, eläimeni, kasvini, ompelukoneeni, sukseni, ratsastussaappaani, toppahousuni, pelini, lankavarastoni, kokkaustavarani, kirjani ja kaiken muun viiteenkymmeneen neliöön? Tosi asia on, etteivät ne mahdu. Minun pitäisi joko vaihtaa harrastukseni vähemmän varusteita vaativiksi tai sitten luopua pienestä kodista.

Asia olisi eri, jos voisimme levittäytyä luontevasti ulos, yhteisiin tiloihin ja ulkovarastoihin- en minä mitään omaa valtakuntaa muureinen tarvitse, pelkästään tilaa.. Sellaisia asumismahdollisuuksia on meidän kaupungissamme hyvin rajallisesti. Eräs kiva ja kodikas kommuuni olisi ollut, mutta kirjamme eivät olisi mahtuneet sinnekään. :P En myöskään ole valmis luopumaan puuhistani. Suomessa asumismukavuuteen luetaan parketti ja astianpesukone, mutta ei tilaa. Kun sanoin isälleni, että laitoimme hakemuksen kolmioon, hän kauhistui ja sanoi "Ei, ei, ei nyt todellakaan, ei, ei sentään.." Kun kysyin syytä hänen mielipiteelleen, oli se "No ei, ei". Onko se niin pöyristyttävää, että kahdella ihmisellä on yksi ylimääräinen huone työtä, ompelua, vieraita ja jumppaamista varten? Minä päätin, ettei. Päätin, että tilavaatimus puuhalle on kohtuullinen, enkä suostu enää luistamaan siitä.

Eläköön, puuha ja koti!

Hevonen ja meditaatio, osa 2

Viime ratsastustunnilla jouduin harjoittelemaan tosi vaikeaa tehtävää. Ensin tultiin tiukka kaari laukassa, sitten suoristettiin hevonen pikaisesti, siirryttiin käyntiin, nostettiin seuraavaa kurvia varten toinen laukka, jälleen kiemuran jälkeen hevonen suoraksi ja käyntiin, ja taas toinen laukka, kurvi ja käyntiin. Periaatteessa osaan kyllä pyytää hevoselta täsmällisesti oikean laukan, osaan taivuttaa kiemurassa ja osaan myös suoristaa hevosen ja pyytää käynnin laukan jälkeen. Kuitenkin kaikki tämä yhdessä tuntui aivan mahdottomalta. Hätiköin, unohdin pitää hyvän ohjastuntuman, pohkeet irtosivat kyljistä, katse karkasi maahan, laukka jäi laiskaksi, käyntisiirtymässä hevonen löpsähti vasten ohjaa...

Kun tarkemmin ajattelen, niin jännitys alkoi jo kauan ennen itse suoritusta. Ajatuksissani olen menossa jo seuraavassa kurvissa tai siirtymässä, enkä muista olla läsnä ja kuunnella hevosta, kertoa sille tarpeeksi hyvin, mitä pitäisi tehdä. Miten vaikeaa on ratsastaa askel kerrallaan! Pehmeästi ja myödäten, kuitenkin skarppina. Onneksi hevosystäväni on hyvä opettaja; kuumaverinen, innokas ja herkkä. Kerran olin puoli sekuntia omissa ajatuksissani, ja se käytti tilaisuutta hyväkseen ja nakkasi minut selästään. Mutta kun keskityn kerran tekemään oikein, kuuntelee se tarkasti ja pystyn puhumaan sen kanssa ajatuksen voimalla. Jalan pienestä heilahduksesta se nostaa laukan, kääntyy katseeni mukaan ja pysähtyy, kun hieman jännitän vatsalihaksiani.

On kauhistuttavaa ajatella, kuinka niin herkkä eläin hyväksyy kömpelömmänkin ihmisen selkäänsä. Jos jo kipittävä kärpänen aiheuttaa hännän huisketta, niin miltä tuntuu kymmeniä kiloja painava, hölskyvä ja puristeleva apina? Hevonen tuntee jokaisen jännityksen ja kiikkeryyden, mutta ei välttämättä sano mitään. Vaikka se tunne on varmaan helvetillinen.. Tavallinen ratsastuskoulun ratsu on oppinut sulkemaan itsensä jonkinlaiseen kummalliseen tilaan, jossa se ei reagoi yhtään mihinkään. Ratsastaja ajattelee, ettei se pistä pahakseen terävämpää potkaisua tai ohjista nykäisyä. On helppoa sortua karskiin viestintään, vaikka tietää hevosen tuntevan.

Kerran ratsastin eräällä tammalla, joka on hyvin miellyttävä ja helppo ratsastaa. Sen vuoksi se juoksee myös aloittelijoiden tunneilla. Minä osaan jo pyytää hevoselta muutakin kuin oikeaa suuntaa, ja pyysin tammalta tarkkoja siirtymisiä ja energistä ravia. Monta kertaa jouduin huomauttamaan aikailusta ja muiden asioiden ajattelusta kesken tehtävän, mutta sitten -sitten se hevonen heräsi. Horjahdettuani pysähdyksessä se kuopi vimmaisesti maata, sekunnin liian pitkästä pohjeavusta se huiski hännällään ja tehtävissä se luki kaikki ajatukseni. Yksi ja sama hevonen! Tuollainen hetki herättää kauhunsekaisen onnentunteen.

Itse olen eräänlaisessa umpikujassa ratsastustaidon oppimisen suhteen. Välillä koen onnistuneita hetkiä ja saan hevosen kuuntelemaan, mutta se on useimmiten aivan sattumanvaraista. En yksinkertaisesti osaa ajatella ja ratkaista ongelmia ratsailla, vaan annan luonnollisten (ja väärien) refleksien hallita. Ihmisen refleksit ovat katsominen ja raajoilla tarttuminen, mutta ratsailla niistä ei ole muuta kuin harmia. Jännittynyt katse jännittää myös lihakset ja peittää tärkeät syvätuntoaistimukset, jotka muutenkin pääsevät niin heikosti tietoisuuteen. Mutta miten ihmeessä opin käyttämään aivojani hevosen kanssa??

Klassisen ratsastuksen opettaja Soile Kokko harjoittaa myös meditaatiota ja sanoo, että meditoivan ratsastusoppilaan ja meditoimattoman välillä on suuri ero. Minä taas olen ajatellut meditaatiota itselleni hieman haitallisena harrastuksena, koska minulla on suuria vaikeuksia päästä liikkeelle ja jumitun helposti tuijottamaan seinää tai lintua -ilman meditaatiotakin. Toisaalta, hevosen selässä tyhjän tuijottamisesta ja ajattelemattomuudesta voisi olla hyötyä. Olemmehan me ratsastustunneilla jo laskeneet hengitystä, tehneet ravilisäyksiä suljetuin silmin ja harjoitelleet laajaa katsetta.

Yksi suurimmista ongelmista saattaa olla huonon ratsastuksen ja huonon kommunikaation selittely sillä, ettei vielä osaa tarpeeksi. Että oma istunta on liian vino ja kiikkerä, että kehossa on vielä liikaa jännityksiä ja apujen käytössä kömpelyyttä. Että hevonen ei voikaan ymmärtää, mitä yritän sille sanoa. Että kunhan hion vielä vuosikymmenen verran alapohkeeni asentoa, niin yhteistyölle on luotu pohja.. Luulenpa, että ongelma onkin aivan toisaalla, juurikin omissa ajatuksissa ja aivojen toiminnanohjauksessa ratsastuksen aikana. On helppoa kuunnella enemmän opettajaa kuin hevosta, joka puhuu minulle paljon vaikeampaa kieltä.

Musiikkimaailman asiantuntija

Tällaisina kiirepäivinä, jolloin matka kulkee aamuvarhaisella kotoa koululle, iltapäivällä koululta päiväunille, päiväunilta kiireesti tallille ja tallilta haisevana ja väsyneenä kotiin, on iltasuihkussa hyvä vaihtaa päivän kuulumiset. Armaani esittää ansiokkaasti valjaissa ulkoilevaa lättäkissaa ja minä intoudun näyttämään, kuinka Uusi Kissa on keksinyt roikkua postilaatikossa- käpälät rappukäytävään sojottaen. Sitten käydään seuraava keskustelu:

Siippa: Arvaa, kenen artistin kappale mulla on soinut päässä?
Minä: ?
Siippa: Mä esitän: di-di-di-dii, hm-hmm hm--
Minä: Öö.. Tuota.. *valaistunut ilme* Tohtori Sykerö!!
Siippa: No joo, kaipa Freddie Mercury muistuttaa Tohtori Sykeröä..
Minä: Eikä Tohtori Sykerö muuten ole edes artisti.. Khihi!

Vielä pitäisi jaksaa vähän kieliopintoja. Tällä hetkeltä tuntuu hyvältä olla kiireinen ja ihailla kalenterin täysiä aukeamia. Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut palavereja, ryhmiä, perehdytyksiä ja ties mitä muita tapahtumia, jotka saavat oloni tuntumaan erityisen läsnäolevaksi. Juuri nyt ei haittaa, vaikka olo ei muuten ole maailman paras, koska uusi rutiini pitää minut toiminnassa. Tiedän, että koululla ja ihmisten parissa mieli on aina paljon parempi kuin silloin, kun annan periksi yksinäiselle murjotukselle.