Asiat lensivät

No niin. Tässä sitä istutaan ja ihmetellään. Sormeni ovat kasvaneet kiinni näppikseen, kun olen kirjoittanut kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja oppimispäiväkirjoja, raportteja ja tiivistelmiä. Nyt on kirjoitukset kirjoitettu ja tentit tentitty. Seuraavat koetukset ovat siellä tammikuun puolivälissä ja nyt on loma. Tiedän, että vapaaseen aikaan siirtyminen ei onnistu tuosta vain. Äsken katselin kirjahyllyä ja ajattelin aloittaa jonkun suurprojektin. Tai mitäs jos opiskelisin koko loman ajan venäjää tunnin joka päivä? Saisin kerrattua ja pelastettua sen, mikä on päästäni katoamassa. Ja jos aion pelastaa myös ruotsin ja saksan ajoissa, niin olisi kai parasta ryhtyä pikaisiin toimenpiteisiin..

Kolmen viikon yksityisprojekti tuntuu mukavalta ajatukselta. Jotenkin toivon, että saisin ehdollistettua itseni opiskelemaan kieliä niin, että yhdistäisin vieraan kielen omaan aikaan, kehittymiseen ja uusiin maailmoihin. En ole vieläkään päässyt yli siitä, että kieliä opiskellaan karmeita kokeita ja testejä varten, jotka on pakko selvittää, jos haluaa tutkinnon. Sanojen pänttäämiseen liittyy lohduttomuuden tunne, näköalattomuus ja kiemurtelu penkissä. Silti haluaisin osata.

Luin jostain, että uuden tavan oppiminen ei vie kuin muutaman hassun kuukauden, jos on säntillinen ja tekee sitä uutta joka päivä. Tämän jälkeen uudesta tulee vanhaa ja tuttua, niin selvää, että tekemiseen tarttuu itsestään. Voisi olla hyödyllistä opetella siivoamaan, mutta venäjässä olisi enemmän järkeä ja hauskuutta. Ja syvyyttä ja romantiikkaa!

Oo la laa

Elämä voittaa sittenkin ja kaikki asiat järjestyvät. Syksystä tuli tosiaankin paha, enkä ole siksi kirjoittanutkaan mitään. Marraskuun lopulla aloin taas syömään, muistamaan ja tarttumaan kouluasioihin. Kun lumi tuli, aloitin viikonlopun herätykset. Yksi lempiasioistani on talviaamu ennen puolta yhdeksää. Silloin, kun ei ole kiire ja voi rauhassa tuijotella pimeään. Ikkunasta on hiljainen kuusinäkymä ympäröivään metsään. Voi istua keittiön pöydän ääressä ja nähdä yhtäaikaa kahdesta ikkunasta.

Minulla on myös uusi lempiasia: kävelymatka polkuja pitkin ja vanhan omakotitaloalueen reunaa pitkin liikuntakeskukseen. Keräilen maagisia paikkoja, ja junaradan tienoilla on yksi sellainen. On vain kävelytie metsikön keskellä, talvellakin helisevä puro ja junarata. Joka kerta toivon, että juna viuhahtaisi pimeästä, mutta vielä en ole osunut kohdalle oikeaan aikaan. Kuuluu vain veden ääni. Aina sama pieni odotus, aina vain vesi vastaa.

Koulussa on ollut hieman raskasta, jaksolle on nimittäin osunut työläitä ja sekavia kursseja. Oman alan hyödylliset ja mielenkiintoiset kurssit ovat jääneet pienemmälle huomiolle, kun olen keskittynyt stressaaviin ikävyyksiin. Toki olen paljon oppinutkin. Nyt kaikki alkaa järjestyä, myös opinnäytetyöasia edistyy. Kevät tulee olemaan opiskelumielessä innostava ja haastava. Alan tekemään asiakastyötä jo tammikuussa, ja se jatkuu koko- tai osa-aikaisesti juhannukselle saakka. Välissä on luovien menetelmien kurssi ja muuta kiinnostavaa. Korostan: ei siis mitään muuta kuin kiinnostavuutta koko kevät! Miten paljon enemmän ymmärrän ja osaankaan juhannuksena?

En voi uskoa, että on aivan realistista haaveilla valmistuvansa vuoden päästä. Se tuntuu vapautukselta 20-vuotisen vankeustuomion jälkeen. Tänä syksynä olen kapinoinut rankasti luokassa istumista, löysää sosiaalista kanssakäymistä ja älyllisesti haastamattomia tehtäviä kohtaan. Se on tavallaan tuonut armahduksen: minä saan olla pitämättä tästä ja saan kokea olevani väärässä paikassa. Kärsin, mutta pian olen vapaa.

syysmöykky

Syksy etenee, olen viikko viikolta väsyneempi. Aluksi en jaksanut välittää elämän ja ajatusten kiertymisestä työn ja kodin ympärille, kaiken kutistumisesta, mutta nyt tekisi jo mieli tehdä asialle jotain. Yritän varovaisesti etsiä jotain, mikä saisi energiat kohdilleen. Eilen jaksoin raahautua pilatekseen ja siinä lattialla lapaa liu'uttaessani päätin ostaa kymmenen kerran kortin samaan kuntoilukeskukseen. Jospa vaikka kerran viikossa ottaisin hetken lisäliikunnalle, eikö se olisi hyvä. Sitten kun vielä teen päivittäisen pienen kävelylenkin iltahämärissä ja venyttelen jumittavat takareidet, niin hyvä. Eilinen iltahämy oli niin mainio ja raikas, että olo tuntui tosi hyvältä.

Syöminen on väsyneenä ongelmallista. Minä olen nimittäin niin väsynyt, etten ole saanut laitettua muuta kuin jotain pakasteesta otettua uuniin. Lisäksi saatan ottaa tomaatin, mutta on selvää, että tällainen on aivan katastrofaalista elimistöni kannalta. Aloitin hankkimalla erilaisia vitamiinituotteita, luotan epätoivoisesti mainosteksteihin lisätystä raudasta, kalsiumista, b-vitamiineista.. Olen melko varma, että tässä on kysymys siitä typerästä hemoglobiinista, joka minulla on joskus aiemminkin ollut hyvin huonoissa lukemissa. Se ei nouse aivan hetkessä, koska punasolut tuppaavat elämään jopa neljä kuukautta ja vasta uudet solut voivat olla pontevia ja hemoglobiinikkaita.

Hah, kaikkein epätoivoisin vahvistusyritys viime viikolla alkaa väkisinkin naurattamaan. Ostin nimittäin kaupasta halvimman lootan MAKSALAATIKKOA. Muistelin, että olen joskus pikkutyttönä pitänyt maksalaatikosta ja mitä siitä etten ole syönyt ehkä kymmeneen vuoteen juuri muuta lihatuotteita kuin kalaa ja nyt on hätätapaus kuolen ilman rautatujausta jne. Maksalaatikkoa siis lounaaksi. Ellotus alkoi jo siinä vaiheessa, kun maksahöyryt alkoivat leijailla ruokailuhuoneen mikrosta. Tervehenkiset työtoverit eivät huomenneet mitään, ja minä koetin olla aivan normaali, naama aivan peruslukemilla yritin sekoitella ruskeaa töhnää lautasellani.. Shokeeraava elämys: olin pyörtyä, oksentaa ja kuolla inhotuksesta! En mitenkään kehdannut kipata täyttä lautasellista ruokaa biojätteeseen. Yritin syödä, yritin lapioida ainesta sisääni hengittämättä. Pinnistelin puolivälilautaseen, loput pistin pois. Oikeasti, mikään ei voi maistua enempää sairaudelle ja kuolemalle kuin tuollainen sisäelinruoka.

Ei saarnauksen ilosta, vaan ihan mielenkiinnosta kirjoitan maksasta. Useinhan on niin, että lapsesta kun kasvetaan isommaksi, laajentuu syötävien ruokien määrä. En tullut ajatelleeksi, että voisi käydä myös toisin päin. Että entinen herkku muuttuu pöyristyttäväksi hirveydeksi. Elimistön vahvistaminen siis jatkukoon, mutta ilman äärimmäisiä otteita. Ehkä nuo keinotekoiset lisäainetuotteet piristävät sen verran, että pääsisin jossain vaiheessa tekemään itse ruokaa, liottamaan siemeniä ja muuta sellaista.

Ja olen minä lukenutkin. On hauskaa ottaa kirjahyllystä kirja summamutikassa, kivan kannen takia tai siksi, että kissa on pudottanut juuri sen lattialle. Pari päivää sitten löysin Böllin novellikokoelman Tohtori Murken kootut tauot ja muita satiireja (vuodelta 1958). Jostain syystä en ole koskaan ollut kovinkaan kiinnostunut Böllistä, mutta nytpä oli otollinen tilaisuus tutustua hänen tuotantoonsa. Kun en odottanut yhtään mitään, sain yllättyä iloisesti. Kertomukset olivat jotenkin "sodan jälkeisiä", niissä oli jotain väsynyttä. Sama väsymys on kai samalla aikakaudella niissä kuuluisissa ranskalaisissa kirjoissa, joista minä en niinkään pidä. Se eksistentialismi on minusta ollut aina niin tupakankatkuista ja yläluokkaisen hapanta. Mutta puhutaanpa Nietzschestä tai Kierkegaardista, heistä velttous on kaukana..!

Ai niin, Böll. Minä nautin hänen kertomuksiensa absurdeista asioista. Kummalliset jutut vain ovat, ilman rummun päristystä, ilman että kenenkään pitäisi ampua tai inhota. Ranskalaiset kirjailijat haluavat kertoa siitä, kuinka ainutlaatuisia ja kärsiviä yksittäiset ihmiset ovat. Muu maailma on heihin nähden lattea ja karkea. Böllin hahmoilla on omat juttunsa, mutta merkitys ei ole tyystin kadonnut. Merkitys ja mieli saattaa näyttää näivettyneeltä tai naurettavalta, mutta se kuitenkin on. Kenties lukijan olisi tarkoitus ahdistua Milla-tädin joulusairaudesta tai Wunsiedelin tehtaan virkailijasta, joka löytää kutsumustyönsä hautaustoimiston surija-näyttelijänä? En tiedä, mutta jotain iloista kapinaa heissä on.

Minulla taitaa olla puheripuli. Pilateksesta maksalaatikon kautta Bölliin..

Kurjin retki ever

Huh, olen kävellyt tänään enemmän kuin koskaan elämäni aikana (yhdellä rupeamalla)! Aamulla päätin lähteä retkelle Metsään. Ei siis puistoon tai pusikkoon, vaan erään lammen vieritse maakuntauraa pitkin eräälle aarnialueelle. Ei tullut mieleenkään epäillä, että kartanlukutaidossani olisi jotain puutteita. Tai että paikallinen ulkoilukartta olisi jollain tavoin epäilyttävä. Eipä tullut mieleen myöskään kompassin tarpeellisuus. Puhumattakaan siitä, että olisin jättänyt keittiön pöydälle lapun suunnitelmastani..

Retken alkupuolisko oli mukava. Rakastan syksyistä metsää! Riivin viimeisiä vatukoita ja pulleita mustikoita puskista ja olin olevinani Nuuskamuikkunen. Vapaa ja onnellinen, matkalla kohti tuntematonta. No, kävinhän minä siellä aarnialueella pari vuotta sitten, mutta silloin poljettiin turvallisesti isoa tietä pitkin. Valitsemani metsäreitti on syrjässä liikkujien pääväyliltä ja kaikista kaukaisimmat polut ovat alkaneet kasvaa umpeen. Ajatella, kaupungin viralliseen ulkoilukarttaan on merkitty polkuja, jotka hädin tuskin näkyvät aluskasvillisuuden seasta. Yhden ylle oli kaatunut valtava mänty ja erästä polkua pitkin kulkiessa joutui osittain lahonneille ja vaaralliselle pitkospuille, jotka loppuivat vielä kesken ja pakottivat kulkijan kahlaamaan nilkkoja myöten suossa. Onkohan maakuntaura hieman liioitteleva titteli tuollaiselle kulkuväylälle?

Harvoin minua pelottaa metsässä, mutta nyt tuli hieman epämukava olo ja siksi vähän kiukkuisakin. Mitä jos liukastuisin ja loukkaantuisin? Kukaan ei osaisi etsiä minua sellaisesta korvesta.. Vain korppien kaluamat luut löytyisivät joskus kolmen vuoden päästä.. Reitti oli kyllä muuten hieno. Suolta kapusin korkealle mäelle, joka oli joskus hakattu metsästä paljaaksi. Siellä pelmusi lauma korppeja. Onnistuin myös säikäyttämään liikkelle jonkun ihme hanhen, joka piti karmeaa ryskettä räpiköidessään pakoon. Ai miten helpotuin, kun mutkan takaa ilmestyi näkyviin talo. Ihana punainen talo! Olen löytänyt toistenkin syrjäisten metsäreittien varrelta vanhoja omakotitaloja, jotka ovat aivan asuttuja. Ne eivät kuulu oikein mihinkään asuinalueeseen ja ovat usein vähän ränsistyneitä ja pihoistaan villejä. Innostun kovasti tällaisista talolöydöistä, koska ne ovat aivan toisesta maailmasta, eivät oikein kuulu latteaan kaupunkiini. Kummallisia rakennusmönkiäisiä, jotka viihtyvät omistajineen omissa oloissaan.. Tällä kertaa bongasin asukkaankin. Autoaan puunaava partasetä oli törmännyt ennenkin pihallaan eksyneisiin retkeilijöihin. Itse asiassa polku aarnialueelle alkoi aivan hänen talonsa kohdalta.

Ei siinä sen kummempaa, olin jo niin väsynyt, että toivoin vain pääseväni heti järvelle ja notskipaikalle, joka oli retkeni äärimmäinen piste. Siellä pääsin siemailemaan hunajateetä ja syömään sämpylää. Kotiin pääsy kestikin sitten aika monta tuntia. En löytänyt niitä metsittyneitä polkuja, joita pitkin olin tullut. Itse asiassa onnistuin eksymään aika pahasti. Ja kyllä, sain kokea klassisen eksymiskuvion, ympyrän kiertämisen. Kävelin määrätietoisesti ehkä muutaman kilometrin ja luulin saapuvani tutulle lammelle. Ei, mutkan takaa alkaakin sama hiekkatie, josta olin lähtenyt yli puoli tuntia aiemmin.. Olenkohan koskaan ollut yhtä epätoivoinen kuin silloin? Olin jo niin väsynyt ja pyörällä päästäni, että kartasta ei ollut enää mitään apua. Ei kun uudelleen samaan kivikkoon, samoille pitkospuille ja saman pihlajan alta. On pakko kääntyä risteyksestä sellaiseen suuntaan, jossa kyltti osoittaa kartalla tuttuun paikkaan. Kotiin oli matkaa vielä viitisen kilometriä ja polviin sattui ja pää oli tyhjä ja ajatukset jurnuttivat väsyneesti. Huvittelin muotoilemalla mahdollisimman ilkeitä ilmaisuja kuviteltuun valituskirjelmään, jonka ajatuksissani lähettäisin jollekin sopivalle syntipukille, joka olisi syypää metsäreittien kurjaan tolaan. Jonkun muunhan tästä tragediasta on oltava vastuussa!

Kummallista kyllä, vaikka retki oli objektiivisesti arvioiden turhauttava ja kurja, en ole siitä erityisen harmistunut. Se vain oli sellainen. Joskus on raskasta ja joskus virhearviointeja sattuu. Näin sentään hanhen, suuren haukan ja korpit myrskypilviä vasten. Ja ehkä on hyväkin, että olen saanut retkeily-XP:tä eksymisestä! Enää en ainakaan lähde pitkälle ilman kompassia. Huomenna sitten ihan muita juttuja.

Joskus puserrun ahtaalle

Kummallinen kesä. Yksi harjoittelu loppuu, työ alkaa, työ loppuu, toinen harjoittelu alkaa ja jatkuu edelleen. Olin enimmäkseen muualla kuin kotonani. Pyöräillessäni milloin mihinkin suuntaan olen katsellut kesän kulumista, siihen osaa ottamatta. En ole loikoillut juurikaan nurmilla tai käynyt retkillä muualla kuin lähimmillä kirpputoreilla. En ole matkustanut minnekään, enkä edes käynyt ratsastamassa. Olen harrastanut työmatkamietteitä ja seurustellut erään perheen kanssa enemmän kuin tarpeeksi.

Uusi harjoittelupaikka on omanlaisensa yhteisö. Totutteluvaihe on minulle aina kamala, vaikka olisi kyse kuinka hyvästä ja kivasta paikasta. Minulla ei ole toimivaa suojakuorta ulkoisia vaikutteita vastaan ja työssä uusien työtovereiden ajatukset ja olettamukset käyvät lävitseni. Huomaan joutuvani johonkin aikuisen olemisen virtaan, joka lataa minut kummallisilla jännitteillä. Aivan kuin olisin hieman väärin, jossain on hieman kitkaa.. Sellainen on henkinen positio työpäivän ajan, ja sitten poljen kotiin, enkä jaksa tehdä tai ajatella mitään.

Kestää kokonaisen viikon, ennen kuin tajuan. Tajuamista ennakoi kauheat pakoajatukset: mitä ihmettä minä teen tällä alalla, minähän vihaan ihmisiä, enhän minä voi.. Ja ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi: lueskelin todella kaihoisalla mielellä kuvauksia julkisoikeuden opinnoista. Ainakin kaksi päivää haaveksin virasta, jonka haltija saisi istua työhuoneessa, tukevan oven takana koko sen ajan, mikä töissä yleensä on oltava. Saisi ratkaista ihania, loogista ajattelukykyä kutkuttavia ongelmia ja kerran viikossa sitä kävisi pitämässä jonkun powerpoint-esitelmän jossain kuivassa kokoushuoneessa. Eikä tarvitsisi piitata juuri kenestäkään.

Aina kun olen henkisessä pinteessä, haaveilen uudenlaisista opinnoista. Sallin sen itselleni muutamaksi päiväksi, vaikka se on aivan hölmöä..

Tajuaminen kuitenkin tulee. Tajuan, että ongelma tosiaan on ympäristössä, ei varsinaisesti minussa. Ongelma tiivistyy seuraavaan ajatukseen: tässä työyhteisössä minä olen rehellisesti sanottuna HULLU. Jos kertoisin lukevani vapaapäivänäni Tove Janssonin muumikirjoja tai nukkuvani kahdet päiväunet päivässä ja syöväni sitten kaksi suklaavanukasta, minua pidettäisiin aivan sekona. Tai ei vain pidettäisi, vaan minä aivan oikeasti olisin siinä yhteisössä seko.

Siellä ollaan ammattilaisia, jotka harrastavat terveellisiä elämäntapoja, hoitavat lapsia ja ovat korostetun tavallisia. He suhteuttavat itsensä asiakkaisiin, jotka EIVÄT ole tavallisia- he nimittäin ovat vähän vinksallaan. Heidän puheilleen voi pyöritellä silmiä kahvipöydässä. Minua ahdistaa vähän, kun en ole huomannut sen kaikkein vinksahtaneimman vinksahtuneisuutta, vaikka olen itse ollut niissä tilanteissa mukana todistamassa. Ei kai siinä muuta voi ajatella kuin olevansa samanlainen, ymmärtävänsä liiankin hyvin olemassaolon raastavuuden ja tasapainon haurauden. Hah, ja sitten pitäisi näytellä vähän niinkuin ammattilaista, sellaista, joka tietää ja osaa johdattaa takaisin tavallisten pariin.

No, tajusin kuitenkin ja se on tärkeintä. On yhtä aikaa järkyttävää ja henkisesti virkistävää hoksata jälleen kerran kaiken tulkinnan hauraus, ja se epävarmuus, jonka aina välillä unohtaa. En minä ole turvassa, vaikka välillä niin kuvittelenkin. En voi olla olematta herkkä, jättää miettimättä, havaitsematta.. Ja niin minun elämäni kulkee, ei millään muulla tavalla.

Tee uudelleen

Elämällä on tapana kulkea johonkin suuntaan. Joskus heitetään noppaa. Valitaan toinen ja jätetään toinen. Joskus minä huvittelen katsomalla taaksepäin risteyskohtiin, joissa olen valinnut jonkin asian toisen asian sijasta. Jos olisin silloin ollut rohkeammassa mielentilassa, jos olisin jättänyt menemättä sinne, jos olisinkin jatkanut sitä asiaa.. Huvittelu on ehkä väärä sana, koska saan risteysten muistelusta eksistentiaalisia vilunväristyksiä. Muutamia elämän käännekohtiin johtaneita päätöksiä voin jäljittää yhteen ajatukseen ja yhteen fyysiseen tekoon. Ja yksi teko johtaa yhdelle polulle, jonka kulkeminen tekee minusta erilaisen. Koskaan en harmittele vanhoja valintojani, koska ne ovat kuitenkin tehneet minut. Silti se on kummalista ja hassua mietittävää.

Luulisin, että Jumalaan uskominen on eräänlainen vastaveto minän rakentamiselle. Hän on takuuna sille, että me olemme olleet aina ja säilymme aina. Lapsena ällistyin vuosiksi siitä ajatuksesta, ettei minua välttämättä olisi olemassakaan. Että minä tällaisena ainutlaatuisena tyttönä olin täysi sattuma. Että jos äiti olisi mennyt naimisiin sen toisen kanssa, jos pappa ei olisi mennyt rengiksi sinne yhteen taloon, jos joku esi-isä olisi tehnyt jotain muuta.. Kyllä minä uskoin pitkään Jumalaan. Vasta vuosien kuluttua hoksasin sinänsä kiehtovan minä-ajatuksen erheellisyyden. Totuus on silti vieläkin kiehtovampi. Minä olenkin ihmiskoneeseen painunut tapahtumien ketju ja kiihkeä elämänhalu.

Luin juuri kadonnutta ja jälleen löytynyttä päiväkirjaani niiltä vuosilta, jolloin olin noin 12-14-vuotias. Aiemmin olen pitänyt itseäni jatkumona lapsesta aikuiseksi, edelleenkin samana tyyppinä, joka 4-vuotiaana istui postiluukun alla lukemassa Suurta Lelukirjaa (vai mikä se mainoslärpäke oli?) ja haaveilemassa ensimmäisestä My Little Ponysta. Lukiessani varhaisteini-iälleni osuneista tapahtumista pystyin nauramaan menneisyyteni suurille tragedioille, aivan kuin vieraan lapsen hassutuksille. Yhteys oli katkennut, vaikka muistot ovat minun. Muistot ovat muuttuneet oikeista muistoista päänsisäiseksi tekstiksi ja irralliseksi kertomukseksi jostain, mitä minulle on joskus tapahtunut. Joku kipeä asia saattaa edelleen tuntua häiveenä jossain kohtaa kehoa, mutta olen varma, että sekin haalistuu ja lopulta katoaa. En minä enää ole kovinkaan paljon se ihminen, joka noita asioita on kirjoittanut.

Jostakin syystä vanha päiväkirja sai minut perustamaan uuden kansipäiväkirjan, pitkästä aikaa. Ehkä se säilyisi ihmettelyn välineenä tulevaisuuteen, siihen aikaan, kun olen taas eri. Olen kuullut jonkun sanovan puoliksi leikillisesti, että on hyvä pitää päiväkirjaa niitä aikoja varten, kun muisti alkaa murenemaan ja on vaikeaa hahmottaa, kuka on. Miltähän mahtaisi tuntua omalla käsialalla kirjoitetun tekstin lukeminen, joka on aivan vieras seikkailu ja silti, objektiivisten todisteiden mukaan itselle tosi? Se olisi varmaankin kamalaa. Minä luultavasti polttaisin kirjani vanhainkodin takassa ja palaisin askartelemaan joulukoristeita toisten mummojen kanssa.

Kas, en kirjoittanutkaan siitä, mistä oli tarkoitus. Tee uudelleesta. Joku toinen päivä sitten, se on aika hauska, ontologinen juttu.

Missä minä olen?

Jee, tänään ei ollutkaan menoa kasilta, vaan vasta kymmeneltä. Ehdin hyvin lorvaamaan tunnin tässä (siis kotosalla). Tiedossa on mielenkiintoinen kaksipäiväinen yliopistolla: siellä esitellään alani uusimpia tuulia, valmistuvia graduja sun muuta. Noin muuten tästä viikosta on tulossa aivan kammottava: muutto on jo lauantaina, ja olemme tuskin aloittaneetkaan pakkausta! Harjoittelua on joka päivä, harjoittelun rinnalla juoksee kolme kesäkurssia. Harkitsen jopa, että peruisin huomisen ratsastuksen ja omistaisin illan jollekin noista jutuista. Tarkemmin ajateltuna minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta! Ja minä taisin muuten vahingossa varata keskiviikolle yhden maastoratsastuksen, kun en tajunnut kiirettä.. Ääh.. Täytyy ajatella lauantaita, kun olemme väsyneinä ja onnellisina uudessa kodissa, kaikesta selviytyneinä. Se lauantai tulee kyllä.

Ai niin, pari yötä sitten uni jäi kiinni itse teossa: Toinen nukkui tuona yönä hieman huonosti, koska minä hihittelin ja nauroin niin kovasti unissani. Hän sitten kysyi, mitä unta näin, ja tällä kertaa unennäkijä suostui vastaamaan: "Et oli laadullinen palkinto ja mitaleita ja mä voitin kun mä olin niin hyvä terapoitava!"

Troikassa on kolme hevosta

Eilen tapahtui aivan kummia ja opin kantapään kautta uutta ryhmädynamiikasta. Kuvitellaan kolme ihmistä, jotka ovat kaikki kaveruksia ja tulevat hyvin toimeen toistensa kanssa. Kaksi heistä on tehnyt töitä parina jo usean kuukauden ajan. Sitten joukkoon tulee se kolmas, joka on tehnyt samantapaisia töitä samassa paikassa ja saman ajan, mutta eri ihmisen parina. Hämmennetään soppaa ja huomataan, että uuden työryhmän pari on edelleenkin pari ja kolmas hirveässä angstissa.

Minä olen huono huomaamaan tuollaisten ryhmätilanteiden todellista kulkua. Huomaan vain olevani ärsyyntynyt tiettyihin ihmisiin, puolustuskannalla kaikissa asioissa ja siinä tunnossa, etteivät asiat suju minun kohdallani oikein. Että joku on pielessä, että jokin minussa hiertää ja on toimimatta. Etten onnistu luiskahtamaan paikalleni niin kuin olen odottanut. Kun en ymmärrä, mistä on kyse, ahdistun koko ajan enemmän ja suuntaan ikäviä ajatuksia ympärilleni. En tietenkään lakkaa hymyilemästä toisille, sillä he eivät ole tehneet mitään väärin. Tietoisuuden rajamailla on joku synkkä möntti, johon en saa kohdistettua katsettani. Odotan vain pääseväni pois tilanteesta, olemaan rauhassa väsynyt ja hapan. Tällä kertaa kärtty ei kuitenkaan lähtenyt pois kulumalla, vaikka kävin tallilla ja poikkeuksellisen pitkässä suihkussa.

Vasta vähän ennen nukkumaan menoa tajusin asian, kun aloin kerimään sitä auki siippani kuullen. Tosiaan, tuossa ryhmässä todellisuudesta 66% oli hieman eri kuin minun. 33% edustus mielipiteissä ja suunnittelussa jää väistämättä alakynteen saadessaan 66% yhteisymmärryksen vastaansa. Eroavaisuus oli kuitenkin niin pieni, että se jäi huomaamatta muuna kuin epämääräisenä sujumattomuutena. Olen helpottunut, että asia selvisi päässäni: on melko ahdistavaa tuntea tyytymättömyyttä niihin ihmisiin ja puuhiin, jotka ovat aiemmin ilahduttaneet ja antaneet voimia. Hetken jo pelkäsin, että olen putoamassa masennuksen kaivoon. Onneksi en! Tänään voin jo vähän hymyillä angstilleni, huomenna pystyn ehkä kertomaan havainnoistani kavereille.

Tämä päivä menikin aivan toisenlaisessa puuhassa, mikä oli hyvää vaihtelua loputtomaan palaveeraamiseen, sovitteluun ja suunnitteluun. Nyt kotona en osaa päättää, mitä tekisin. Pitäisiköhän lukea jotain kivaa, tai neuloa keskeneräinen toppi vähän valmiimmaksi? Mennä retkelle? Pakata? Huomennakin on päivä täynnä ihanaa tyhjää ja voin valvoa niin myöhään kuin ikinä haluan.

Puhki ja purkaus

Äh, viime viikko oli loppuhuipennus vuoden huhkimiselle. Viimeiset tentit ja esitelmät ja vot, nyt voin kuvitella olevani voiton puolella. Eihän tässä ole enää muuta kuin harjoittelua, tutkimusopintoja ja muutama muu kurssi kesäksi. Rahaa ei ole ollenkaan ja ahdistaa vähän. Tällaisina aikoina haaveilen vakituisesta työstä, ihan mistä tahansa tylsyydestä. Miten ihanaa olisi tulla töistä kotiin ja tietää, että saa kaupasta leipää ja ratsastustunnit maksettua. Joskus kauan sitten ryhdyin siivoojaksi tällaisen suivaannuksen seurauksena. Mitä tahansa, kunhan ei stressiä miinukselle menevästä tilistä!

Silloin kun en itse ole työssä, onnistun jotenkin romantisoimaan tuollaiset tylsimmätkin asiat. Katson sairaanhoitajakavereita ihailevasti ja toivon niin kovasti, että vuosi vierähtäisi pian ja pääsisin itsekin töihin. Ehkä olemaan väsynyt ja kiireinen, ehkä tosiaankin.. Tänään tein kahdeksan tuntia töitä ja olin lopulta aivan puhki. Iltapäivästä mieli alkoi sumenemaan, vaikka tekeminen oli kivaa ja viimeisen tunnin lapset aivan yhtä ihania kuin ennenkin. Kotona alkoi jo vähän ärsyttämään ja itkettämään, kun tajusin taloudellisen katastrofin ainekset. Tilanne helpottaa ehkä joskus heinäkuussa, kun menen taas työhön henkilökohtaiseksi avustajaksi. Pääsisin koska tahansa tekemään kokopäiväisesti tuota työtä, ja siitä saisi rahaa ihan sopivasti. Joskus houkutus on hirveän suuri! Entä jos tekisin pelkkää yötä? Oi suloiset yövuorolisät...

Viime kesä avustajana on yksi tärkeimmistä kokemuksista. Kuinka aivan mahdottomasta ja hirveästä työstä from hell kasvoi vähitellen omituisen hyvä suhde. Jälkeenpäin nauroimme muistoille pyörätuolissa karjuvasta noidasta ja pillittävästä avustajasta, joka onnistui pilaamaan niin mannapuuron kuin kanasuikaleetkin. Oikeastaan taidan olla sitä mieltä, että melkein mikä tahansa työ voi olla hyvä. Ei välttämättä kiva, mutta hyvä. Tuohonkin työhön liittyi aivan olennaisesti pyöräilyt öistä (ja aamuista, ja hikisen iltapäiväistä) rantaa pitkin. Joskus tuli ukkonen, joskus pysähdyin keräämään lupiineja ja joskus muuten vain istumaan. Tietyllä välttämättömyydellä rantatie oli aina siinä, poljin siitä ees taas kymmeniä kertoja. Viimeisillä kerroilla järvessä taisi jo olla jäätä.

Toiseen työhön sisältyi toisenlaista tyydytystä. Se oli pölyinen löytöretki historiaan, erilaisiin ihmiskohtaloihin, tirkistelyä rikkaiden ihmisten saleihin, kirjastoihin ja kesähuviloihin. Kyllä, siinäkin oli puolensa, samoin kuin ison siivousfirman palkkalistoilla olemisessa (aina välillä pääsi kökkimään kukkapuskiin tai pesemään ikkunoita - lempparipuuhaani). Eräästä työstä ei ollut mitään hyvää sanottavaa ja lopetin sen kuukauden jälkeen. Mutta ajatella! Vuoden päästä, tai ainakin sitä kesää seuraavana syksynä esiinnyn työnhaussa Asiantuntijana ja Ammattilaisena. Voi olla, etten mene enää koskaan elämäni aikana kesätöihin. Vuosien epämääräisen akateemisuuden jälkeen sillä on minulle todella suuri merkitys.

Jotenkin yhteiskuntatieteellinen tiedekunta tartutti minuunkin sellaisen piilevän ajattelutavan, että työ pitää valita jotenkin omaa tyydytystä varten. Että jos en onnistu löytämään koulutustani ja sisäisiä ambitioitani vastaavaa uraa, olen hieman epäonnistunut toimissani. Ja kun en sattumoisin löytänyt itselleni loistavia ja järkeviä sivuaineita, hyödyllisiä suhteita tai akateemiselle sopivia kesätöitä, niin.. No, en ollut oikein onnistunut. Jokin oli mukamas MINUSSA pahasti pielessä! Ei typerässä tiedekunnassa, joka on jo aikansa elänyt ja jonka opiskelijoita yritetään johdattaa kaupallisten sivuaineiden pariin, jotta olisi joskus mahdollisuuksia työllistyä YKSITYISELLE sektorille. Tai tekemään opettajan opinnot, jotta olisi edes jokin pätevyys johonkin. Tiedekunta, jossa opiskelijat opettavat itse itseään muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.. Tietoa siellä on paljon, ihana lehtori ja mahtava yliassistentti -mutta anteeksi vain, heillä ei ole juurikaan käsitystä yliopiston ulkopuolisesta todellisuudesta.

Äh, tästä on jauhettu ennenkin. Ja paljon.

Ei kyse ole yksin minun huterasta ja haavoittuneesta egostani, vaan kymmenistä ja sadoista muista. Sisäisesti kärsivät pojat päätyvät viimeistään neljäntenä opiskeluvuotena töihin postiin, tytöt kaupan kassoille. Sitten yöllä kalvaa levottomuus siitä, että on tehnyt jotakin väärin ja epäonnistunut omasta syystään. Toisten kanssa vitsaillaan lopputyön jälkeen häämöttävästä kortistosta. Jokainen tietää, että vitsi on todellinen tragedia. Minä karkasin pois ja jätin ystäväni kirjoittamaan yksin maailman kauneinta graduaan. Ajattelin kyllä palata joskus, sitten kun ei ole mikään pakko saada opintopisteitä kasaan tai huolehtia kesätöistä. Minulla on vielä se ikuinen opiskeluoikeus, hahaa! Saan tehdä syventävät opinnot niin monesta aineesta kuin ikinä haluan. Vielä joskus!

Taas ne tavarat päässäni

Tänään oli aivan kuin minua varten suunniteltu lähiöasukasyhdistyksen kirppis. Tai ei pelkästään kirppis, vaan iloinen lähiölauantai, johon Sale oli lahjoittanut makkaraa, mummot leiponeet pullia ja muutamat esiintyjät tulleet viihdyttämään asujaimistoa. Minä kuitenkin lähdin paikalle kirppiksen takia, ankarana, kassi täynnä minulle turhaa tavaraa, jota en aio muuttaa uuteen kotiimme. Viisi kirjaa, parisenkymmentä pikkutaloa Kreikasta, taulu Bulgariasta, koru Japanista, saapikkaat Latviasta (nauroin kun näin aivan vahingossa muodotuneen matkamuistokokoelman), hame, housut, upea vaaleanpunainen lierihattu joka ei kelvannut kenellekään, rullaluistimet, laseja ja teemuki, sekä varmaan vielä jotain pikkusälää, jota en muista.

Ostarilla pyörikin yllättävän paljon porukkaa, lapsiperheitä lähinnä. Minulla oli antoisa hetki naapurimyyjän kanssa. Puhuimme logoterapiasta, luovuudesta, kirjoista ja mistä vielä. Aivan tavallisen perheenäidin kanssa, jonka kanssa en muuten olisi joutunut koskaan juttusille. Sillä hetkellä rakastin lähiötäni, joka tarjoaa kasvualustan näin spontaanille toiminnalle. Miten ikinä voin muuttaa pois?? Mitä jos seuraavassa lähiössäni asuukin pelkästään tuhmia ja pahansisuisia ihmisiä? No, tänään oli kuitenkin hyvä hetki.

Tavaran myynti yllätti, koska minulle turhimmat ja ikävimmät asiat myytiin oitis ja kaikki kiva ja erikoinen jäi jäljelle. Kreikkalaistaloni suorastaan imuroituivat lasten taskuihin, samoin mielestäni tyhmät korut menivät kuin kuumille kiville. Kirjat menivät saman tien, hyvin halvalla tosin ja turkoosit saapikkaat pääsivät selvästi hyvään kotiin. Hämmästynein olin ehkä kahden lasin ja yhden mukin kohtalosta. Lasit sattuivat olemaan näitä Iittalan perusjalallisia laseja ja muki joku Pentikin malli (sain lahjaksi), ja ilmeisesti siinä oli syy naisihmisten kiinnostukselle. Tai ainakin niiden merkki nousi esille kauppaa hierottaessa. Jotenkin minua hämmästyttää se, että näitä tavaroita saa oikeasti ihan mistä tahansa, meidänkin kaupungistamme. Miksi niiden löytäminen lähiökirppikseltä sitten herättää niin suurta intoa?

Myytäviä tavaroita pakatessani tein pinnallisen analyysin turhien tavaroiden alkuperästä. Ne jakautuvat enimmäkseen luokkiin 1) harkitsemattomasti hankitut kirjat, 2) tuliaiset ja pakkolahjat, 3) matkahurmiossa hankitut matkamuistot ja 4) omituisuudet. Jostain syystä minua raivostuttavat eniten tuliaiset ja muut toisten ihmisten hyvässä tahdossa minulle tunkemat tavarat. Varmasti kaksi kolmasosaa turhasta tavarastani on tullut äidiltä. Kun hän viimeksi lähti pitkälle matkalle, muistutin häntä noin kolme kertaa siitä, etten halua mitään tuliaisia. Ja jos tuliaisia on aivan pakko tuoda, olkoon ne syötäviä, peseviä tai istutettavia. Mutta pyyntö kaikui kuuroille korville ja sain neljä korua (NELJÄ!!), jotka kuulemma oli niin halpoja ja kun oli vaikea päättää niin sitten saattoi ottaa kaikki-- , pyyhkeen, tossut, keepin, jopa kolikoita. Oi miksi, miksi.. Ja kohta hän on taas lähdössä matkalle. Aivan samoin käy jos menen muuten vain käymään hänen luonaan: mukaani yrittää hiipiä kassikaupalla tavaroita!

Ehkä minun pitäisi opetella olemaan vielä paljon ankarampi. Ei pelkästään äidille, vaan ennen kaikkea itselleni. En minä juuri mitään ostele (muuta kuin ihan välttämättömiä harrastusasioita, HEH), mutta otan kyllä vastaan yhtä sun toista, kaivelen jätelavoilta ja pelastan tuttavilta. On tämä sairasta, joutua rakentamaan suojamuuria elottomia tavaroita vastaan. Tällaisessa maailmassa ja tällaisessa mielessä on kyllä jotain pahasti pielessä.

Kissa ja syvä ontologinen levottomuus

Iso jätkä on alkujaan maalaiskissa, navetassa syntynyt. Ilmeisesti se on joutunut jo aivan nuorena kerrostalokatiksi, eikä sitä ole koskaan viety ulos edes valjaissa. Täällä meillä jätkä on loikoillut mielellään parvekkeella ja työntänyt kuonoaan pienestä raosta, josta tulvii ulkoilmaa ja lintujen laulua. Se myös harrastaa rappukäytäväkyttäystä ja on kehittänyt huippuunsa käytävään livistämisen taidon. Hassua on se, että niin palavalla innolla rappuun ponkaistuaan se kyllä saattaa vilistää melkein ulko-ovelle asti, mutta jää sinne seisomaan varuillaan ja ihmeissään. Ei kai se tiedä, mitä kodin ulkopuolella oikeasti on, muuta kuin häntää pörhistyttävää tuoksua ja ääntä. Silti jokin sisäinen levottomuus ajaa sitä ajattelemaan oven ulkopuolisia.

Eräänä päivänä kävin sitten ostamassa punaiset XL-kissainvaljaat ja tänään olimme toista kertaa kävelyllä. Vastoin hyviä tapoja annoin kissan mennä lasten leikkipaikalle- tiedänhän minä, ettei kaupunkilaiskissa osaa tehdä tarpeitaan muualle kuin muoviseen hiekkalaatikkoon, joten lasten terveys ei ollut uhattuna- No siksi sen päästin, koska kissan suurin nautinto on hiekassa pyöriskely. Ai, loputon hiekkaerämaa, jota pitkin voi kyntää kuono edellä, takajalat potkien, milloin maha kohti taivasta, milloin lättänänä pitkin pituuttaan.. Sama juttu oli ujon kissan kanssa, silloin kun vielä yritimme totuttaa sitä ulkoiluun: mistään muusta se ei pitänyt kuin hiekassa pyöriskelystä.

Muuten kissa joutui stressaamaan vähän liikaa, koska liikkeellä oli ihmisten lisäksi kaikenlaisia pöriseviä ja kolisevia laitteita. Kotiovella kissa oli taas hämmentynyt: ovi kai oli sille etäisesti tuttu. Sain sen kävelemään itse rappukäytävään, mutta se jumittui ensimmäisen kerroksen keskimmäiselle ovelle- oma ovemme oli oikeastaan yhtä kerrosta ylempänä, mutta kissat eivät IKINÄ ymmärrä, että samanlaisen oven takana voi olla erilainen koti. Minäkään en aina ajatuksissani muista sitä, joskus olen yrittänyt itsekin avata tuota alempaa ovea ja joskus olen kävellyt oman oven ohi.. Mutta kissa oli varma kuin vuori, joten jouduin kantamaan sen seuraavat rappuset ylös.

Kaikesta omituisinta oli se, että kun se sai vihdoin puikahtaa tuttujen hajujen sekaan, tuttuun eteiseen, säikähti se hirveästi ja pörhisti häntää. Kaipa se oli jo vähän oppinut, ettei välttämättä kannata sännätä kaikista ovista, koska niiden takana on luultavasti jotain odottamatonta. Niinpä oventakainen tuttuus olikin odotusten vastaista. Tosiaan, eihän se osaa hahmottaa että se sama ovi, jota se on kiihkeästi raapinut tutussa eteisessä on aivan sama kuin ovi valkoisessa ja vierailta eläimiltä haisevassa maailmassa.

harakoita kaupungilla

Näin viime yönä unta.. Se liittyi hämärästi parvekkeen siivoukseen. Ja kouluun, pukuhuoneeseen ja lentämiseen. Joskus joku hassu uni on taustalla koko seuraavan päivän ajan, mutta ei tämä ainakaan. Tulin eilen illalla takaisin kotiin, ja nyt pitäisi siivoilla reippaasti. Toisaalta voisin lähteä retkelle mahdolliseen uuteen kotilähiöön.

Olisi mukavaa päästä asumaan syrjään, peräti 3,5 kilometrin päähän kaupungin keskustasta. Toisten mielestä keskusta on ainoa mahdollinen paikka asua, itse asiassa suurinta osaa ystävistäni ei saisi millään kilometriä kauemmaksi asumaan. Minä taas haluan niin laidalle ja niin metsän reunaan kuin mahdollista. Oikeastaan tuosta uudesta paikasta ei tarvitsisi mennä keskustaan, jos ei aivan erityisesti halua: koulu on samalla puolella kaupunkia, samoin kaupat, posti ja pieni kirjastokin. Keskustan voi sitten jättää kulttuuririennoille ja spesiaalille. Vaikka kaupunkimme keskustassa ei sinänsä ole valittamista, ei ole juurikaan autoja tai muuta ikävää.. Joskus vain tekee mieli vetäytyä syrjemmälle. Uuden lähiön naapurista alkaa koko kaupungin vähiten asuttu alue, eli lande, missä on hevosia ja aarniometsää.

Eilen olin erään kaupungin keskustassa siskon kanssa. Sisko on täysiverinen kaupunkinainen, shoppailija ja kiertelijä. Siinä sitten kävelin hänen perässään vaatekaupoissa ihmettelemässä. Minusta vaatekaupat ovat yksinomaan tylsiä ja ikäviä: kamalaa musiikkia ja tylsiä vaatteita ja tungosta tankojen välissä. Sitten saa kuitenkin olla varuillaan, ettei alennustangosta hyppää silmille joku päivän tunnelmaan sopiva tuo-on-pakko-saada-asia. Olimme myös vanhojen autojen tapahtumassa, ja siitä minä pidin. Totta kai keksin hetkeksi, että minun on PAKKO saada vielä joskus Pyhimys-Volvo tai ainakin vanha, vihreä Jaguar XJ6 (ajokortittomuus ei ole este haluamiselle). Se on kuitenkin turvallista hinkumista, koska se on täysin älytöntä. Joskus muinoin autot ovat kuitenkin olleet kauniita ja on selvää, että Pyhimys ylittää kauneudessaan kaikki maailman vaatteet.. On hauskaa haluta jotain typerää, koska silloin voi nauraa iloisesti omalle haluamiselleen.

Ilmeisesti meidän suvussamme (ja myös siipan suvussa, huomasin!) kulkee erityisen vahva harakkageeni. Mieli kiinnittyy niin äidillä, siskolla kuin minullakin tuskallisen tiukasti erilaisiin haluttaviin objekteihin. Isoja valintoja tehdessäni olen ottanut huomioon myös harakkageenini, ettei se vain pääsisi liikaa röyhähtämään ja tekemään minua onnettomaksi. Onnistuminen on kuitenkin rajallista: kun haluan ylevöityä kapitalismikritiikin parissa, huomaan olevani kokonaisen kirjaston omistaja. Kun kiinnostun käsitöistä, on minulla äkkiä laatikkokaupalla lankoja, käsityökirjallisuutta ja ties mitä välineitä- enemmän kuin varsinaisia käsityöprojekteja. Haluan uskotella itselleni, että hankintani ovat kuitenkin lähemmässä yhteydessä olemiseen kuin omistamiseen. En tiedä, pitääkö se paikkaansa. Äidilläkin on tarpeeksi soittimia orkesterin perustamiseen, mutta vielä hän ei ole opetellut soittamaan yhtäkään niistä.

Ajattelen, että vetäytymällä hieman syrjemmälle voisin helpommin oppia enemmän olemaan ja päästä vähän helpommin eroon omistamisen iloista. Toki henkinen tilani on paljon parempi kuin vuosi tai kaksi sitten, mutta kuitenkin. Viime viikolla olin ensivierailulla erään ystäväni luona, jonka kotona ei ollut kertakaikkiaan mitään ylimääräistä. Kyseessä ei suinkaan ollut mikään skandinaavinen sisustusilluusio, vaan rauhallinen tavarattomuus. Minua pelotti, koska en voinut tunnistaa tuollaista henkistä tilaa. Silti olen joskus haaveillut tulipalosta, joka veisi mennessään kaiken, mihin olen kiinnittynyt.

Uu la la! Neljä ikkunaa!

Olen etelässä viettämässä vappua. Minä en juhli, lueskelen vain puutarhakirjaa ja syön herkkuja. Sähköpostiin tuli ällistysviesti: Asuntotarjous! Tässä teille pilkkahintaan kolmio, ilmoittakaa jos otatte nämä 61 neliötä neljällä ikkunalla sopivan syrjäisessä lähiössä hyvillä ulkoilumaastoilla ja parvekkeella ja kaikella mahtavalla kolmannesta kerroksesta, melkein emännän koulun vierestä muuten, kiitos ja näkemiin. Päässä kuplii ja poksahtelee, olen niin jännittynyt, onnellinen ja iloinen! Tällä kertaa käymme katsomassa asuntoa ennen päätöstä, mutta mikä siinä voisi olla pielessä? Siellä on Keittiö. Saamme vihdoinkin ruokapöydän ja tilaa puuhalle. Siellä ei ole pimeää eteisloukkoa, eikä typeriä parvekelaseja. En meinannut saada unta yöllä, tanssin vain kuvitteellisessa olohuoneessa ja istuin kuvitteellisessa keittiössäni. Tein tällaisen hienon ehdotelman:

Voi voi, toivottavasti asuntojuttu onnistuu. Olisi hienoa saada noin iso koti. Koin jonkinlaisen havahtumisen joskus muutama kuukausi sitten, kun olin jo kirjoittanut valtavista romuvuorista ynnä muusta maallisesta mammonasta. Olen pitänyt tavoitteenani sitä, että voisi asua kaksiossa mukavasti, tavaroiden leviämättä ympäriinsä. Mutta miksi? Mistä olen keksinyt, että minun pitäisi voida tunkea itseni, puolisoni, eläimeni, kasvini, ompelukoneeni, sukseni, ratsastussaappaani, toppahousuni, pelini, lankavarastoni, kokkaustavarani, kirjani ja kaiken muun viiteenkymmeneen neliöön? Tosi asia on, etteivät ne mahdu. Minun pitäisi joko vaihtaa harrastukseni vähemmän varusteita vaativiksi tai sitten luopua pienestä kodista.

Asia olisi eri, jos voisimme levittäytyä luontevasti ulos, yhteisiin tiloihin ja ulkovarastoihin- en minä mitään omaa valtakuntaa muureinen tarvitse, pelkästään tilaa.. Sellaisia asumismahdollisuuksia on meidän kaupungissamme hyvin rajallisesti. Eräs kiva ja kodikas kommuuni olisi ollut, mutta kirjamme eivät olisi mahtuneet sinnekään. :P En myöskään ole valmis luopumaan puuhistani. Suomessa asumismukavuuteen luetaan parketti ja astianpesukone, mutta ei tilaa. Kun sanoin isälleni, että laitoimme hakemuksen kolmioon, hän kauhistui ja sanoi "Ei, ei, ei nyt todellakaan, ei, ei sentään.." Kun kysyin syytä hänen mielipiteelleen, oli se "No ei, ei". Onko se niin pöyristyttävää, että kahdella ihmisellä on yksi ylimääräinen huone työtä, ompelua, vieraita ja jumppaamista varten? Minä päätin, ettei. Päätin, että tilavaatimus puuhalle on kohtuullinen, enkä suostu enää luistamaan siitä.

Eläköön, puuha ja koti!

Hevonen ja meditaatio, osa 2

Viime ratsastustunnilla jouduin harjoittelemaan tosi vaikeaa tehtävää. Ensin tultiin tiukka kaari laukassa, sitten suoristettiin hevonen pikaisesti, siirryttiin käyntiin, nostettiin seuraavaa kurvia varten toinen laukka, jälleen kiemuran jälkeen hevonen suoraksi ja käyntiin, ja taas toinen laukka, kurvi ja käyntiin. Periaatteessa osaan kyllä pyytää hevoselta täsmällisesti oikean laukan, osaan taivuttaa kiemurassa ja osaan myös suoristaa hevosen ja pyytää käynnin laukan jälkeen. Kuitenkin kaikki tämä yhdessä tuntui aivan mahdottomalta. Hätiköin, unohdin pitää hyvän ohjastuntuman, pohkeet irtosivat kyljistä, katse karkasi maahan, laukka jäi laiskaksi, käyntisiirtymässä hevonen löpsähti vasten ohjaa...

Kun tarkemmin ajattelen, niin jännitys alkoi jo kauan ennen itse suoritusta. Ajatuksissani olen menossa jo seuraavassa kurvissa tai siirtymässä, enkä muista olla läsnä ja kuunnella hevosta, kertoa sille tarpeeksi hyvin, mitä pitäisi tehdä. Miten vaikeaa on ratsastaa askel kerrallaan! Pehmeästi ja myödäten, kuitenkin skarppina. Onneksi hevosystäväni on hyvä opettaja; kuumaverinen, innokas ja herkkä. Kerran olin puoli sekuntia omissa ajatuksissani, ja se käytti tilaisuutta hyväkseen ja nakkasi minut selästään. Mutta kun keskityn kerran tekemään oikein, kuuntelee se tarkasti ja pystyn puhumaan sen kanssa ajatuksen voimalla. Jalan pienestä heilahduksesta se nostaa laukan, kääntyy katseeni mukaan ja pysähtyy, kun hieman jännitän vatsalihaksiani.

On kauhistuttavaa ajatella, kuinka niin herkkä eläin hyväksyy kömpelömmänkin ihmisen selkäänsä. Jos jo kipittävä kärpänen aiheuttaa hännän huisketta, niin miltä tuntuu kymmeniä kiloja painava, hölskyvä ja puristeleva apina? Hevonen tuntee jokaisen jännityksen ja kiikkeryyden, mutta ei välttämättä sano mitään. Vaikka se tunne on varmaan helvetillinen.. Tavallinen ratsastuskoulun ratsu on oppinut sulkemaan itsensä jonkinlaiseen kummalliseen tilaan, jossa se ei reagoi yhtään mihinkään. Ratsastaja ajattelee, ettei se pistä pahakseen terävämpää potkaisua tai ohjista nykäisyä. On helppoa sortua karskiin viestintään, vaikka tietää hevosen tuntevan.

Kerran ratsastin eräällä tammalla, joka on hyvin miellyttävä ja helppo ratsastaa. Sen vuoksi se juoksee myös aloittelijoiden tunneilla. Minä osaan jo pyytää hevoselta muutakin kuin oikeaa suuntaa, ja pyysin tammalta tarkkoja siirtymisiä ja energistä ravia. Monta kertaa jouduin huomauttamaan aikailusta ja muiden asioiden ajattelusta kesken tehtävän, mutta sitten -sitten se hevonen heräsi. Horjahdettuani pysähdyksessä se kuopi vimmaisesti maata, sekunnin liian pitkästä pohjeavusta se huiski hännällään ja tehtävissä se luki kaikki ajatukseni. Yksi ja sama hevonen! Tuollainen hetki herättää kauhunsekaisen onnentunteen.

Itse olen eräänlaisessa umpikujassa ratsastustaidon oppimisen suhteen. Välillä koen onnistuneita hetkiä ja saan hevosen kuuntelemaan, mutta se on useimmiten aivan sattumanvaraista. En yksinkertaisesti osaa ajatella ja ratkaista ongelmia ratsailla, vaan annan luonnollisten (ja väärien) refleksien hallita. Ihmisen refleksit ovat katsominen ja raajoilla tarttuminen, mutta ratsailla niistä ei ole muuta kuin harmia. Jännittynyt katse jännittää myös lihakset ja peittää tärkeät syvätuntoaistimukset, jotka muutenkin pääsevät niin heikosti tietoisuuteen. Mutta miten ihmeessä opin käyttämään aivojani hevosen kanssa??

Klassisen ratsastuksen opettaja Soile Kokko harjoittaa myös meditaatiota ja sanoo, että meditoivan ratsastusoppilaan ja meditoimattoman välillä on suuri ero. Minä taas olen ajatellut meditaatiota itselleni hieman haitallisena harrastuksena, koska minulla on suuria vaikeuksia päästä liikkeelle ja jumitun helposti tuijottamaan seinää tai lintua -ilman meditaatiotakin. Toisaalta, hevosen selässä tyhjän tuijottamisesta ja ajattelemattomuudesta voisi olla hyötyä. Olemmehan me ratsastustunneilla jo laskeneet hengitystä, tehneet ravilisäyksiä suljetuin silmin ja harjoitelleet laajaa katsetta.

Yksi suurimmista ongelmista saattaa olla huonon ratsastuksen ja huonon kommunikaation selittely sillä, ettei vielä osaa tarpeeksi. Että oma istunta on liian vino ja kiikkerä, että kehossa on vielä liikaa jännityksiä ja apujen käytössä kömpelyyttä. Että hevonen ei voikaan ymmärtää, mitä yritän sille sanoa. Että kunhan hion vielä vuosikymmenen verran alapohkeeni asentoa, niin yhteistyölle on luotu pohja.. Luulenpa, että ongelma onkin aivan toisaalla, juurikin omissa ajatuksissa ja aivojen toiminnanohjauksessa ratsastuksen aikana. On helppoa kuunnella enemmän opettajaa kuin hevosta, joka puhuu minulle paljon vaikeampaa kieltä.

Musiikkimaailman asiantuntija

Tällaisina kiirepäivinä, jolloin matka kulkee aamuvarhaisella kotoa koululle, iltapäivällä koululta päiväunille, päiväunilta kiireesti tallille ja tallilta haisevana ja väsyneenä kotiin, on iltasuihkussa hyvä vaihtaa päivän kuulumiset. Armaani esittää ansiokkaasti valjaissa ulkoilevaa lättäkissaa ja minä intoudun näyttämään, kuinka Uusi Kissa on keksinyt roikkua postilaatikossa- käpälät rappukäytävään sojottaen. Sitten käydään seuraava keskustelu:

Siippa: Arvaa, kenen artistin kappale mulla on soinut päässä?
Minä: ?
Siippa: Mä esitän: di-di-di-dii, hm-hmm hm--
Minä: Öö.. Tuota.. *valaistunut ilme* Tohtori Sykerö!!
Siippa: No joo, kaipa Freddie Mercury muistuttaa Tohtori Sykeröä..
Minä: Eikä Tohtori Sykerö muuten ole edes artisti.. Khihi!

Vielä pitäisi jaksaa vähän kieliopintoja. Tällä hetkeltä tuntuu hyvältä olla kiireinen ja ihailla kalenterin täysiä aukeamia. Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut palavereja, ryhmiä, perehdytyksiä ja ties mitä muita tapahtumia, jotka saavat oloni tuntumaan erityisen läsnäolevaksi. Juuri nyt ei haittaa, vaikka olo ei muuten ole maailman paras, koska uusi rutiini pitää minut toiminnassa. Tiedän, että koululla ja ihmisten parissa mieli on aina paljon parempi kuin silloin, kun annan periksi yksinäiselle murjotukselle.

Uusia ikkunoita

Ja juuri kun pääsin ylpeilemään vuosikausien telkattomuudesta, kohtaan siippani eteisessä hömelön näköisenä. Kas, kun hän oli tilannut meille telkan. Telkan! Litteän ja ison telkan, joka vie kirjoilta metrin tilaa leveyssuunnassa. Mitä seuraavaksi? Pari pelikonsolia ja joku superstereoanlage? Olisikohan minun pitänyt kiukutella ja pakottaa toinen peruuttamaan tilauksen? En oikein osaa ajatella..

Kaipa sohvallekin voisi olla parempaa käyttöä kuin toimia vaatteiden levähdyspaikkana. Ehkä siinä voisi köllötellä romanttisesti, syödä herkkuja ja katsella hyviä elokuvia. Totta on, että väsyttävän päivän jälkeen sitä usein leviää tietokoneen ääreen, tai sitten tuoliin lukemaan Anna-kirjoja tai lehtiä. Se ei ole kovinkaan sosiaalista toimintaa, olla selin toiseen tai naama kirjassa. Siipan sosiaalisuusargumentti pehmitti pelkojani hieman. Oikeastaan toisen laiton teko aiheutti pikemminkin hellyyden- kuin ärtymyksenpuuskan.

Eilen oli ensimmäinen harjoittelupäivä. Vapisin sisäisesti ja olin hirveän peloissani, koska en tosiaankaan ole ollut lasten kanssa tekemisissä- ja pian minun pitäisi osata ohjata ryhmiä seikkailussa, leikissä ja toisten kanssa olemisessa. Oli kuitenkin ihan turhaa pelätä. Ensimmäinen ryhmä oli mainio! Ensimmäiseksi olimme hippaa, ja hiljainen pikkupoika tarttui tuosta vain käteeni. Siinä sitten juostiin ja naurettiin kuin vanhat tuttavat. Tempauduin ehkä liiaksikin mukaan leikkeihin ja välillä havahduin muistamaan ohjaajan roolini. Mutta miten ihmeessä minä voisin ottaa havainnoivan ja viileän asenteen, kesken leikin?

Terapia oli lapsista kivaa, mutta jotenkin on outoa ajatella, että näissä lapsissa ajatellaan olevan jotain korjaamisen varaa. Jossain toisenlaisessa maailmassa he olisivat varmaankin ihan normaaleja, toinen vähän hiljainen, joku kömpelö ja joku aina menossa suunapäänä. He kasvaisivat aikuiseksi, eläisivät ja olisivat kuten muutkin. Mutta on karua, etteivät he selviäisi kunnialla meidän yhdeksän vuoden peruskoulusta. Voin kuvitella, että se voi olla suorastaan kidutusta. Peruskoulu on niin vaativa, että lasten pitää olla seitsemän vuoden iässä juuri tietynlaisessa kognitiivisessa ja motorisessa kuosissa, että voivat selvitä. Niinpä pieniinkin ongelmiin puututaan aika äkkiä, mennään tutkimuksiin ja hoitoon hyvissä ajoin ennen koulun alkua.

Aiemmin ei ole tullut mieleenikään, että erikoistuisin lapsiin. Mielessäni on ollut lähinnä mielenterveyspuoli ja tulevaisuudessa siintävät taide- ja liiketerapian koulutukset. Saattaa olla, että suunnitelmat muuttuvat. No, haluan tehdä yhden harjoittelun psykiatrisessa sairaalassa ja sen jälkeen olen tietenkin hurmaantunut siitä.. Katsotaan!

Nyt huovuttamaan.

Haluan tarotkortit!

You are the World

Completion, Good Reward.

The World is the final card of the Major Arcana, and as such represents saturnian energies, time, and completion.

The World card pictures a dancer in a Yoni (sometimes made of laurel leaves). The Yoni symbolizes the great Mother, the cervix through which everything is born, and also the doorway to the next life after death. It is indicative of a complete circle. Everything is finally coming together, successfully and at last. You will get that Ph.D. you've been working for years to complete, graduate at long last, marry after a long engagement, or finish that huge project. This card is not for little ends, but for big ones, important ones, ones that come with well earned cheers and acknowledgements. Your hard work, knowledge, wisdom, patience, etc, will absolutely pay-off; you've done everything right.

What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

Silmät ja aivot

Joskus parisenkymmentä vuotta sitten tajusin erään asian: kun on oppinut lukemaan, ei voi olla enää koskaan lukematta. Sanat siirtyvät automaattisesti tekstistä aivoihin, vaikka ei haluaisi. Tällä viikolla siitä mainittiin lehdessäkin. Nykyään se tulee luukusta päivittäin ja minulla on tilaisuus pysyä kärryillä kaikesta. Lehti tuo joka päivä palasen sitä maailmaa, josta olen aikoja sitten vieraantunut. Minulla ei ole ollut telkkaria vuosikausiin, en kuuntele radiota enkä tietenkään ole mukana kuumimmissa internet-ilmiöissä. No mitä medioita sitten olen seuraillut?

Helsingin sanomat, www.yle.fi, hevostalli.net, kauppalehti.fi, paikallinen ilmaisjakelu, yksi ammattijakelu, yhteishyvä, apteekkilehti, askartelulehti ja käsityökerhon kuukausilehti, kolme tai neljä blogia, yliopiston ja toisen koulun nettisivut, iltapäivälehtien kansilööpit, joskus kotivinkki tai kodin kuvalehti, serranon perhe, vanhat tyttökirjat..

Olikohan siinä kaikki? Paljon joka tapauksessa. Kun lehti alkoi ilmestyä päivittäin, tajusin omakohtaisen sensuurin merkityksen entistä selvemmin. En halua käydä kaupoissa katselemassa ostoshoukutuksia enkä lukea muotiblogeja, vaikka niissä on söpöjä kuvia. En halua myöskään avata keskustelupalstan niitä aiheita, jotka jo etukäteen arvelen houkuttelevan tietynlaisia negatiivisia ajatuksia. Tajusin, että myös lehdessä on sivukaupalla jaaritteluja, jotka on syytä jättää henkisen veltostumisen pelossa väliin. Pikkusieluisia palstoja ja kolumneja (vai mitä ne pienet, rikkiviisaat kirjoitukset ovat??), kevyen sosiologisia latteuksia, typeriä elämäntapakatsauksia, kuluneita, muka-kriittisiä juttuja muka-kiireellisestä yhteiskunnasta, ja ties mitä muuta älyllisesti ala-arvoista potaskaa. Silloin kun lehti tuli vain kerran viikossa, nautin kaiken potaskan aamuteen kanssa mitä suurimmalla nautinnolla. Lukemisen ja lehden rapinan ilosta.

Kaikki harmittomat jutut kulkevat vakaasti silmistä aivoihin, vaikken haluaisikaan. Hyppään siis entistä tomerammin niiden yli, vaikka olisi hauska -lukemisen ilosta- silmäillä turhuudet. Jotenkin vain iski tajuntaani ajatus siitä, ettei niiden lukeminen edistä mitään hyvää. Loppujen lopuksi onnellisuuden edistäminen on aivan yksinkertaista ja käytännöllistä: ei muuta kuin välttää huonoja ja negatiivisia asioita ja tehdä ja ajatella hyviä ja positiivisia asioita. Jokainen kai tietää hyvän ja pahan omalla kohdallaan, mutta asian miettiminen jää sikseen. Jos vain pystyisi pysähtymään sekunniksi ja tekemään tilannearvion ennen räyhäystä, tupakkaa, telkan avaamista tai turhan ostamista.. Osittain uskon Platonia ja Aristotelesta, joiden mukaan tietävä ja järkevä ihminen ei voi tehdä väärin.

Toisaalta, ihmiset eivät halua tietää, eivätkä he tosiaankaan halua arvioida tekojaan moraalisesti. Moraalisuus ei ole läsnä kotona, kaupassa, eikä parisuhteessa. Kun avaa objektiivisen keskustelun luomumaidosta tai kiinalaisista lapsista vaatetehtaassa, kokee toinen olevansa hyökkäyksen kohteena. Siis ulkopuolelta tulevan moraalisen vaatimuksen kohteena.. Olisi kiinnostavaa nähdä ihmisen ajatuksiin ja saada tietää hänen henkilökohtaisista moraalisista standardeistaan. Onko niitä yleensä olemassa, mitä arkipäiväiseen elämään tulee? Tappaminen, lyöminen ja varastaminen ovat nykyaikaisen elämän ulkopuolella, itsestäänselvyyksiä. Mitä muuta? Onko niiden lisäksi mitään muuta, mikä liittyisi moraaliseen standardiin?

En tiedä, mitä nykyfilosofiassa tai nykymissään ajatellaan moraalin ja onnellisuuden yhteydestä. Leimaako subjektin ja objektin erottelu vielä keskustelua etiikasta? Onko hyvä jaettu edelleen hyväksi-minulle ja hyväksi-muille? Käsitelläänkö eettisiä ongelmia eturistiriitojen kautta, vai miten. Saadaanko vielä abortista tai eutanasiasta muhevia riitoja aikaiseksi?

hiihdellessä ja lainaillessa

Helmikuu on ollut hyvä. Olen päästänyt irti monesta ikävästä ja nyt olo on kevyt ja kiva. Kävin toissapäivänä hiihtämässä, ensimmäistä kertaa pariin vuoteen (se edellinen kerta oli pelokas kokeilu uusilla varusteilla). Sukset ovat keränneet parvekkeella siitepölyä ja jäätä muun romun seassa. Sunnuntai oli kuitenkin tyhjää täynnä ja olohuoneen ikkunasta näkyi reippaita ulkoilijoita. Toiset menivät vuorelle, toiset järvelle. Minä päätin järvijoukkoon, koska ajattelin tuntevani oloni turvallisemmaksi tasaisella jäällä.

Olin hyvin, hyvin huolestunut, kun järjestelin viatonta pikku retkeä. Ensinnäkin, en ollut syönyt kunnon aamupalaa. Mitä jos minua alkaisi heikottaa järven kaukaisimmassa päässä? Toiseksi, en tiennyt suksien voitelusta mitään. Minulla oli ainoastaan pitotarraa- ei mitään luistoaineita. Mitä jos en pääsisi rantaa pidemmälle vaan sukset juuttuisivat latuun? Kolmanneksi, en muista hiihdon tekniikasta mitään. Entä jos kanssaliikkujat nauraisivat huitomiselleni? Neljänneksi, mitä jos rikon jotain hiihtosäntöä liikun vaikka väärällä ladulla tai ja viidenneksi mitä pitää pistää päälle ettei tule kuuma tai kylmä ja vielä kuudenneksi--

Pääsin kuitenkin lähtemään, ja minulla oli IHANAA! Hiihtäminen on MAHTAVAA! Rakastan järveä, puuskatuulta, lunta, pehmeää liukumista ja kaislikon läpi tamppaamista. Kuvittelin puusuksilla kymmenen kilometrin koulumatkoja lykkivät mummot ja esiäidit ja tunsin iloa ja yhteenkuuluvuutta. Hiiteen kaikki neitilajit ja takaisin ladulle! Toki olin aivan puhki lykittyäni ympäri järveä ja sain pakarani ja jonkun peukalolihaksen kipeiksi, mutta ai sitä tunnetta. Toivottavasti lumi on maassa vielä silloinkin, kun palaan eteläretkeltä ensi viikonloppuna.

Toinen isopieni asia on se, että uskaltauduin vihdoinkin kirjastoon maksamaan sakkoni ja hankkimaan uuden kirjastokortin. Ajatella, että tuo viisi minuuttia vienyt tapahtuma vaati noin kolmen vuoden valmistelut.. Luulin, etten oikeasti tarvitsekaan kirjastokorttia yleiseen kirjastoon, koska meillä on kunnioitusta herättävä kotikirjasto ja koulukirjat saa jommasta kummasta korkeakoulukirjastosta. Sitäpaitsi lainakirjojen unohtaminen on minun kohdallani saavuttanut jo patologisen asteen- ajoissa palauttaminen ei vain ole ollut mahdollista. Nyt uskaltaudun aloittamaan henkilökohtaisen opin palauttamaan lainakirjat-projektin.

Olin jo unohtanut, kuinka mukavaa on kuljeskella kirjastossa ja hipelöidä esille aseteltuja uutuuskirjoja ja vasta palautettuja. Mukaan tarttuu herätekirjoja, jotka avaavat odottamattomia asioita. Otin Jacques Cousteaun seikkailukirjan Ihminen, orkidea ja mustekala, Helena Sinervon Runoilijan talossa (mistä minä olisin muistanut, että tämä olisi löytynyt kotikirjastosta) ja Torey Haydenin Sähkökissan. Siippa se jaksaa nyrpistellä nokkaansa näille huonostikirjoitetuille semitapauskertomuksille, mutta minua ne jaksavat kiinnostaa. Ehkä siksi, että Hayden välittää minulle vähän sitä maailmaa, jossa itse saatan työskennellä muutaman vuoden kuluttua. Ehkä opin jo vähän kärsivällisyyttä ja luovuutta.. Tai jotain.

Onni

Ja kyllähän minä muustakin haaveilen. Isoin haave on luultavasti oma talo kasvimaalla. Sellainen tilava talo, jossa voi heittäytyä lattialle puuhaamaan, levittäytyä keittiöön leiväntekoon ja kasata kangaspuut ullakolle. Ei siinä mitään, jos sellaista en saa, mutta olisi se kiva. Talo ei varmaankaan olisi sinänsä mahdottomuus, koska se luultavasti olisi nykytaloihin verrattuna pieni, vanhanaikainen ja alivarusteltu. Halvahko hinnaltaan, siis. Minulle on kuitenkin vielä tärkeämpää, että tulevaan työhön voisi kulkea ilman autoa. Siksi toiseksi haluaisin pitää harrastusmahdollisuudet ulottuvillani.

1.taloudellinen riippumattomuus (sis. autottomuus)
2.sosiaaliset suhteet
3.talo
4.nykyiset harrastukset

Hm jaa

Jokainen tämän vuoden kuudestatoista päivästä on ollut hyvä. Ensimmäisenä päivänä olin vuorella, kymmenentenä iloitsin kissoista ja hyvästä kirjasta, kolmantenatoista palasin onnellisena kouluun ja viidentenätoista pääsin yhteisymmärykseen hevosen kanssa. Kuudentenatoista olen ollut inspiroivalla luennolla ja tavannut kaksi hyvää ystävää. Aion tehdä vuoden jokaisesta tulevasta päivästä yhtä hyvän.

Tänään on kylmä. Kylmässä on hyvä kävellä ja nauttia kuulaudesta ja talvihameesta. Haaveilen isosta hameesta, siis Hameista, jotka sisältävät ainakin silkkisen, pitkän alushameen ja kävelyyn kelpaavan arkihameen. Sellaisen kokonaisuuden, joka joskus 1800-luvulla oli aikuisen naisen merkki. Virkkaisin itse alushameen reunaan leveän, valkoisen pitsin. Koukku ja lankaa minulla jo on.

Harmi, etten taida enää löytää erästä valokuvaa Jyväskylän seminaarin naisista. Niitä hameita! Kun tarkkaan katsoi, niin näki vakavassa mustassa pitsejä, kiinnostavia leikkauksia ja rimpsuja. Minun hameeni olisi loputon vuo kangasta, kerroksia, pitsiä, tilkkuja ja nauhoja. Koska itse olen kapea, voisivat hameeni levitä lanteiltani yltympäriinsä ja luoda hieman matruunamaisen auran. Kenties kiinnittäisin jonnekin kerrokseen kulkusen, jotta kahinan lisäksi kuuluisi pieni kilinä. Haha!