Clostridium botulinum

Clostridium botulinum on ihan sikavaarallinen pöpölajike, jonka edustajat saattaavat pahimmassa tapauksessa tappaa ihmisen. Näitäköhän syytettiin siinä tapauksessa, jossa uusavuton isä oli onnistunut tappamaan itsensä ja jälkikasvunsa hellalla säilytetyllä makkarasopalla? Ehkäpä olen halunnut tietää tämänkin? Ehkäpä voin päteä tällä tiedolla sitten kun joku taas ihmettelee, miksei alle yksivuotiaille lapsille suositella hunajaa. No tietenkin siksi, että siinä saattaa olla Clostridium botulinumin itiöitä, eikä pienen lapsen suolistofloora ole niin kehittynyt, että se voisi torjua niiden aiheuttaman imeväisbotulismin.

Olen päässyt Ricardin kirjassa siihen lukuun, jossa puhutaan yksinkertaistamisen jalosta taidosta. Kuinka elämässä on tärkeää osata karsia omia tekemisiään, ajattelemisiaan ja sanomisiaan kaikkein olennaisimpaan. Ja olennainen on tietenkin sitä, mikä edistää onnellisuutta ja hyvinvointia. Niinpä esimerkiksi kuplapelin pelaaminen ei ole kovin järkevä valinta onnellisuuden kannalta. Entä pöpöjen opettelu tenttiä varten? Täytyy myöntää, että pieni turhautumisen tunne kolkuttelee. Minua jopa hävettää, että käytän aikaani tällaisiin turhanpäiväisyyksiin. Joutuvatko muka taiteen, filosofian tai itämaisten kielten opiskelijat (sankarini!) pänttäämään mitään näin kammottavan arkista?

Hesarissa työperäiseen tyytymättömyyden tunteeseen annettiin yksinkertaisia lääkkeitä: voi joko ryhtyä yrittäjäksi tai yrittää suhtautua työhön pelkkänä työnä, välttämättömänä keinona saada leipää pöytään. Minusta on hurjaa, että joku todella sitoo itsensä kahdeksaksi tunniksi joka arkipäivä työhön, jolla ei ole mitään merkitystä. Oikeastaan jutussa kyse oli nimenomaan työn merkityksettömyydestä, ei mistä tahansa tyytymättömyydestä. Rouva vastaaja totesi, etteivät useimmat ihmiset koe työtään merkitykselliseksi, ja silti se voi olla mukavaa. En ymmärrä! Ehkä työkaverit tai aivopähkinät tekevät merkityksettömän työn siedettäväksi, mutta onko pelkkä siedettävyys siedettävää? Eikö maailmassa ole oikeasti roppakaupalla töitä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti merkittäviä?

Jos haluaa tehdä elämässään vain onnellisuutta edistäviä asioita, on kai yksinkertaisinta aloittaa juuri miettimällä, kuinka rahansa ansaitsee. Ja tarvitaanko sitä oikeasti niin paljon, että tarvitsee jokaisen niistä kahdeksasta päivittäisestä työtunnista? Yksinkertaistamista ja vähentämistä pitäisi omalla kohdallani soveltaa myös netinkäyttöön, höpökirjallisuuteen, nukkumiseen ja haihatteluun. Blogin kirjoittamista ei lasketa haihatteluksi, mutta loputon ajatuksiin ja unelmiin eksyminen kylläkin. Siinä olen lahjakas.

Ihmisistä joita en voi sietää

Joskus oli aika, jolloin en voinut sietää juuri ketään. Suurin osa ihmisistä oli tyhmiä, tekopyhiä, huonosti pukeutuvia, huumorintajuttomia, pinnallisia, lapsellisia ja tekopirteitä. Kaipa sitten olin omasta mielestäni älykäs, tyylikäs, huumorintajuinen, syvällinen, kypsä ja traagisen synkeä henkilö. Tai ainakin olisin tahtonut olla sellainen. Kun en täyttänyt omia vaatimuksiani, arvostelin muita entistä ankarammin ja vajosin entistä syvemmälle omiin riittämättömyyden ja vihan tunteisiin.

Ajatella, mikä voima tunteilla on ja minkälaista vahinkoa negatiiviset tunteet saavat aikaan! Minun ja varmaankin monen muunkin ihmisen tragedia syntyy siitä, että herkullinen vihan tai inhon tunne kääntyy lopulta itseä vastaan. Muistan, kuinka hyvältä tuntui inhota jonkun henkilön ulkomuotoa, mielipiteitä tai käyttäytymistä. Miten kivaa oli jakaa näennäinen ylemmyydentunne toisen samanlaisen kanssa. Olen jo enimmäkseen parantunut tuosta sairaudesta. Ei ole kuitenkaan pitkä aika siitä, kun päästin erästä ihmistä koskevat negatiiviset tunteet valloilleen. Ovelinta siinä oli se, että naamioin vihani oikeutetuksi sen perusteella, että tämän henkilön teot aiheuttivat epämukavuutta kolmannelle osapuolelle. Että toisella olisi moraalinen velvollisuus tehdä toisin, muuttaa toimintaansa. Ettei sittenkin kyse olisi ollut siitä, että halusin syytöksilläni alleviivata omaa erinomaisuuttani?

Eilen pääsinkin harjoittamaan hyvin lievän inhon ja ylemmyydentunnon hallintaa. Näin kuvan eräästä henkilöstä, jonka kirjoitukset ovat nostattaneet verenpainettani useamman vuoden ajan. Pakoittauduin katsomaan hänen kuvaansa usean minuutin ajan ja kääntämään negatiiviset tunteet vähitellen positiivisiksi. Eikö hän kuitenkin tehnyt parastaan luovan työn alueella? Eikö hän ollutkin onnistunut monessa, tuonut monelle iloa arkeen? Eikö hän ollutkin tehnyt ihmeellistä matkaa, josta harvat urautuneet keski-ikäiset uskaltavat edes haaveilla? Ja lopulta, eikö hänen kulmiensa kaari kerrokin ilosta ja kyseenalaistamisen kyvystä?

Toivottavasti vielä joskus olen siinä tilanteessa, että toisiin ihmisiin kohdistamat tunteeni ovat positiivisia. Että turhanpäiväinen inho ja ylenkatse näyttäytyisivät yksinomaan irrarionaalisina ja naurettavina asioina, joille ei kannata uhrata edes sekuntia elämästään.

vapaapäivä

Minulla on ollut muutamana yönä uniongelmia, ja viime yö oli kaikista niistä hankalin. Kömmin sänkyyn siinä kahdentoista kieppeillä. Kahden tunnin pyöriskelyn jälkeen menin pelaamaan kuplapeliä, kunnes silmät taas alkoivat lupsahtelemaan. Sängyssä ei sitten nukuttanutkaan. Tietoisuus siitä, että kello herättäisi reilun kolmen tunnin kuluttua, oli sietämätön. Kunnes:

Hetkinen! Ei kai se ollut huominen, kun meillä on poikkeuksellisesti vapaapäivä? NO ON!

Siirryin peittoineni olohuoneen patjalle, jossa kuumeinen ja vähän väliä heräilevä siippani köllötteli. Oli ihanan eksoottista maata olohuoneen lattialla, himmeä valo päällä ja ajatella, ettei tarvitse herätä ennen kuin puolilta päivin. Oli mukavaa mahtua toisen kylkeen yhden ihmisen patjalle. Heräsinkin myöhään ja olen sen jälkeen vuorotellut siivoamisen ja lukemisen välillä.

Itsekeskeisyys tai tarkemmin sanottuna se sairaalloinen tunne, että me olemme maailman keskipiste - tunne jota nimitetään "oman itsensä tärkeyden tunteeksi - saa aikaan valtaosan haitallisista ajatuksista. Alkaen pakkomielteisestä halusta ja kulkien kateuden kautta vihaan se vetää tuskaa puoleensa kuin magneetti rautahippuja.

Haitalliset ajatukset. Itsekeskeisyys. Siinä on kaksi asiaa, joita länsimaisessa psykologiassa ei juurikaan problematisoida. Itsekeskeisyys on aina nähty niin luonnollisena lähtökohtana, ettei sen seurauksia tai vaihtoehtoja ole mietitty. Kuitenkin, koko valtava terapia- ja lääkekoneisto on keksitty mielen ongelmien helpottamiseksi. Useimmiten terapian keskiössä on minä, minä ja minä. Minun historiani, ongelmani ja ajatusharhani. Onko sellaisesta terapiasta hyötyä siinä mielessä, että kärsimys vähenisi? Vai tuleeko hyöty siitä, että terapeutin tuella uskaltaudutaan irrottautua loputtomasta vatvomisesta, nähdä asiat hieman yleisemmältä tasolta?

Minäkään en ole ajatellut juuri muuta kuin omaa ja läheisteni onnea ja kärsimystä. En tietenkään osta broileria tai asioi ylikansallisissa syöttölöissä, mutta ne ovat kuitenkin normeja, joiden noudattaminen on arkinen itsestäänselvyys. En pyri edistämään hyvää yleensä. Se ei vain tunnu relevantilta lähtökohdalta omalle elämälle. Hyvä tuntuu käsitteenäkin niin häilyväiseltä: johtuuko se siitä, että meidän kulttuurissamme hyvällä ei sinänsä ole mitään merkitystä? Toki haluamme hoitaa monet asiat hyvin, mutta hyvyys sinänsä on meille tyhjä käsite.

Olen ehdottomasti samaa mieltä Ricardin kanssa siitä, että onnellisuus (sama pätee hyvyyteen) ei ole yksilöön pätevä käsite. Hyvyyttä on turha yrittää hahmottaa käsiteanalyysin kautta, koska se ei suostu typistymään yhdeksi pisteeksi. Uskoakseni hyvä on aina suhteellinen asia: en voi olla onnellinen, jos aiheutan onnettomuutta. Se, että aiheutan hyvää muulle maailmalle, tuo hyvää minulle. Tai jotain.

Ja sitten siihen toiseen, eli siivoamiseen. Tarkastelen loputtomia vaateläjiä buddhalaisesta näkökulmasta ja osaan jopa naurahtaa oman materialismini seurauksille. Ahdistun suunnattomasti pölyisistä, ryppyisistä tai muuten vain epäkunnossa olevista vaatteista. Ahdistun hallitsemattomista kasoista, jotka eivät enää mahdu kaappeihin. Ajatella, että olen halunnut jokaisen näistä kiusankappaleista itselleni! Kuinka innokkaasti olen jopa maksanut niistä, kantanut ne muovipusseissa kotiini ja leikellyt hintalaput irti. Kuinka monta sataa pientä haluamista.. Nyt tuhlaan kokonaisen päivän niitä harjaten, tuulettaen, silittäen, vieden kierrätykseen, tuntien luopumisen tuskaa. Kaikelta tältä olisin säästynyt, jos olisin jo kaupassa tai kirpparilla pysähtynyt ajattelemaan haluamisen sijasta.

Uh, onneksi pääsen pian tallille tuulettumaan.

filosofisia

Tänään hankin takin, korkokengät, nokkiksen, ultramodernin poskivärin, kahdet talvisukkahousut, korvakorut, sormuksen ja valkoisen laukun. Kun kopsuttelin kassit heiluen kohti bussipysäkkiä, kohtasin krishna-munkin. Ostin kookospallukoita alehintaan ja tunnustin syntini: vaikka ajattelisin kuinka ja vastustaisin parhaani mukaan materialistista todellisuutta, on kaupungissa kovin vaikeaa elää menemättä mukaan. Munkki myönsi, että luostarissa onkin sen kannalta helpompi olla.

Olen lueskellut iltaisin ystävältäni lainaamaa Matthieu Ricardin onnellisuuskirjaa. Koen olevani kuivilla monen vaaratekijän suhteen: olen jo päässyt eroon monista energiaa syövistä tunteista. En ole enää katkera, en pessimistinen, epävarma, kärsimätön, epäystävällinen, kateellinen, takertuva tai pikkusieluinen. Toisaalta suuria haasteita ovat ihailun ja arvostuksen tarve, huikentelevaisuus, ylpeys, velttous, pellemäisyys elämän edessä ja liika itseen kääntyminen.

Kotimatkalla mietin, miksi olioksi uudelleensyntymisen kautta joutuisin, jos sen sisältöinen olisi todellisuuden laita. Jos en onnistuisi tästä skarppaamaan, niin luultavasti syntyisin mäntykukaksi tai humalavieraaksi. Pienellä panostuksella voisin päätyä hiireksi tai jopa oravaksi. Kenties tällaiseen elämänkiertoon uskominen toisi lisäpontta hyville pyrkimyksilleni. En kuitenkaan pääse mihinkään näkemyksestäni, jonka mukaan minäkin kuolen kuin kukkanen. Taraxacum officinale, Convallaria majalis tai Homo sapiens; jokainen kukkii, kantaa hedelmää ja kuihtuu pois. Seuraavan kesän kukat näyttävät aivan samoilta, mutta ovat kuitenkin toisia.

Tänään tapahtui myös arkisempia ihmeitä. Koska kotonani on tavaranpaljous ja hirvittävä kaaos, on tänne helppoa kadottaa yhtä sun toista (eilen kadotin silitysraudan, joka on vieläkin piilossaan). Keitin jo teevedenkin, mutta Amsterdam-aiheinen, pinttynyt vakioteekuppini oli häveyksissä. Kuumeinen etsintä ei tuottanut tulosta, ja seuraava vuoropuhelu käytiin:

Minä (turhautuneena): No, kai mä sitten joudun juomaan viisi desiä teetä, kun ei löydy muuta ku toi jättimuki. Yleensä mä juon siitä terveysteetä, mut en mä löydä muutakaan kuppia..
Hän (nauraa): Toi on NIIN sun tyylistä!
Minä: Hä, mitenkä niin?
Hän: Sulle ei tule mieleenkään, että voisit kaataa jättikupin puolilleen teetä.
Minä: !!!

Totta tosiaan, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että teemukin voisi kaataa puolilleen. Vesi- ja mehulasin kyllä, mutta ei puolikasta teemukillista.. Sellainen mahdollisuus on ollut tähän asti täysin todellisuuteni ulkopuolella.

sunnuntai

Eilisen postikorttipäivän jälkeen tuli kunnon myrsky ja päivän suunnitelmat menivät uusiksi. On turha lähteä leikkimään hengellään auton ja huonosti huollettujen pikkuteiden kanssa. Sen sijaan keksin, että tänään olisi messu lempikirkossani. Minulla on noin tunti aikaa päättää, lähtisinkö tosiaankin tarpomaan kolmen kilometrin matkaa. Tiedossa olisi upeaa arkkitehtuuria, kuorolaulua ja tunnelmaa.. Mutta en taida kuitenkaan olla niin sissi, että lähtisin.

Eilen oli nokkisorkesterimme perustamiskokous. Mukana on kaksi prota ja "ai siis miten se f soitetaan"-minä. Kuulun nimittäin sellaiseen ihmisjoukkoon, joka on laulanut ikänsä kaikenkarvaisissa koulukuoroissa, mutta joka ei ole ikinä joutunut piippaamaan nokkahuilua luokassa. En ole tullut ajatelleeksikaan, että tavallisissa kouluissa opetetaan oikeaa soittamista. Kaipa ne lapset olisi tarkoitus opettaa soittamaan ihan nuoteista, suvivirttä ja sen sellaista? Mahtavaa. Luultavasti olen myös säästynyt pakkohiihtoa ja pakkoruotsia vastaavalta musisointitraumalta?

Olen myös jäänyt niin paljosta paitsi! En ole tiennyt, miltä tuntuu soittaa yhdessä, keskittyä posket punaisina ja nauttia ihan oikealta kuulostavasta menuetista. Ei kai vielä ole liian myöhäistä opetella? Ehkäpä menisin kaivamaan kitarani varastosta ja voisin opetella soittamaan sillä muutakin kuin kolme duuria ja kaksi mollia?

Takaisin kouluun. Taideaineita ja liikuntaa on kuulemma vähennetty hirveästi peruskoulussa. On ne ongelmallisia aineita siinä mielessä, että lapset eroavat niin kovasti toisistaan kädentaitojen ja liikunnallisten kykyjen perusteella. Itse vihasin käsitöitä, en vain onnistunut saamaan mitään aikaiseksi. Vihasin myös joukkuepelejä, koska olin aika kömpelö ja hidas sellaisissa. Musiikki oli ok ja kuviskin menetteli, toiset taas vihasivat niitä. Kuitenkin nämä tekemisaineet ovat mielestäni äärettömän tärkeitä ensinnäkin siksi, että jokaisen ihmisen pitäisi osata jotain muutakin kuin passiivista istumista, lukemista ja katsomista. Toiseksi tekemisaineet tarjoavat mahdollisuuden iloon ja yhdessätekemiseen, joka tekee ihmisistä terveitä ja onnellisia.

Tekeminen ei ole kovinkaan arvostettua. Kaipa koululaiset imevät itseensä aikuisten ympärillä leijuvan puuhastelun halveksunnan. Tekemisaineet ovat heistä rentoutumista ja vapaa-aikaa, kun taas matematiikka ja englanti ovat opittavia asioita. Ei haittaa, jos kuvis on kutonen. Ja mitä ihmettä opettaja voi tehdä, jos lapset eivät kerta kaikkiaan osaa pitää pensseliä kädessä, hyppiä yhdellä jalalla tai hahmottaa yksinkertaista rytmiä? Osa lapsista ei vapaa-ajallaan ole oppinut edes alkeellisia tekemistaitoja. Osa taas on puoliammattilaisia jo ala-asteella. Hesarissa oli tänään juttua pikkuruisisista huippujalkapalloilijoista ja taitoluistelijoista, jotka treenaavat kuusi kertaa viikossa omaa lajiansa. Hui.

Minä yritän ottaa takaisin kaikki menetyt nokkahuilutunnit ja Cooperin testit. Ai niin, ja köksän tunnit tietenkin. En halua olla aikuinen, joka ei osaa viihdyttää itseään järkevällä tavalla, olla luova arjessa, soittaa kavereiden kanssa, pelata, juosta ja pitää itseään hyvässä kunnossa. Olisi hienoa jos minulla ja kaikilla muilla olisi itsellään sellaista tekemisosaamista, joka auttaisi olemaan onnellinen ja irrottautumaan passiivisesta onnikulttuurista. Takaisin 50-luvulle siis! :)

lauantai

Taas hurahti viikko huomaamatta. Koulua on niin vähän, että minulla on aikaa haaveilla, luuhata tallilla ilman huonoa omatuntoa ja kävellä kaikkialle. Eilen alkoi ensiapukurssi ja minä olin ihastuksissani. Liityin heti kotiin päästyäni Punaisen ristin jäseneksi, mikä muuten onnistuu tekstiviestillä. Haaveilen jo radiopuhelinkursseista, päivystyksistä ja ulkomaankomennuksista katastrofialueilla. Humanitaarisen oikeuden kursseista ja nuorisoryhmistä. Kurssiamme pitää upea aktiivisairaanhoitaja, joka muistuttaa häkellyttävällä tavalla lempiratsastuksenopettajaani. Ääni ja eleet ovat aivan samat. Ehkäpä juuri siksi imin oppia niin intensiivisesti?

Elämäni suurin ilo ja ongelma on juuri se, että innostun kaikesta koko sielullani ja sydämelläni. Jos innostun kirjoittamisesta, haluan heti kirjoittaa romaanin. Jos ratsastuksessa, asetan kilpailutavoitteita kolmelle seuraavalle kaudelle huolimatta siitä, että olen harjoitellut vasta kaikkein vaatimattomimmissa kilpailuissa, päästen viimeisille sijoille. Jos alan harjoitella nokkahuilun soittoa, suunnittelen jo katusoiton maailmankiertuetta. Ja jos koen ahaa-elämyksen ensimmäisellä ea-tunnilla, alan miettimään, olisiko sittenkin pitänyt pyrkiä lääkikseen.

Olen jo oppinut hymyilemään suuruudenhulluille haaveilleni. Toisaalta niiden taustalla piilee eräs vakava elämänprinsiippi, joka johdattelee ahdistukseen tylsillä luennoilla ja liian helppojen esseiden äärellä. Minä myös haluan tehdä kaiken täysillä, käyttää kykyjäni hyödyksi ja ponnistaa niin pitkälle kuin ikinä pystyn. Suurimman energian saan purettua äärimmäiseen vaikeaan harrastukseen, johon minulla ei ole lainkaan luontaista kykyä. Koulun helppoudesta olen syysväsymyksen aikaan mielissäni, mutta toisaalta tunnen pientä levottomuutta sen vuoksi ja hamuan tulevaisuutta. Äkkiä tämä pois, että pääsen tekemään jotain.. Toisaalta haaveilen tasapainoisesta ja meditatiivisesta elämästä kuuden tunnin työpäivän ja itujen kasvatuksen merkeissä, toisaalta haluan äärirajoille.

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin tulevalle puolisolleni seuraavan kysymyksen. On kaksi vaihtoehtoista ajattelutapaa, ja molemmat niistä vetävät minua puoleensa. Ensinnäkin, enkö voisi olla onnellinen näin, ilman etsimistä ja tietämistä? Enkö voisikin olla kaikkein tyytyväisin omassa talossa, lapsieni kanssa, iloita kukkien kasvattamisesta ja yksinkertaisesta työstä? Toisaalta haluan ajatella ihan koko ajan, löytää kaikkea ällistyttävän ihmeellistä ja sitten taas tajuta, etten ole ymmärtänyt yhtään mitään. Lasketella ymmärryksen vuoristorataa.. Nyt huomaan, etten ole päässyt tuosta yhtään pidemmälle. Olen aikuistunut sen verran, että olen päättänyt hankkia itselleni kivan ammatin, joka sopii minulle erityisen hyvin. Silti on aivan mahdollista, että viiden vuoden kuluttua kiemurtelen ärsyyntyneenä ja mietin, miten edetä ymmärtämisessä. Onko silloin kuusikin tuntia tavallista työtä liikaa?

Onneksi olen ymmärtänyt, kuinka lyhyt ja pitkä elämä on. Se ei ole loputon, joten asioita on myös syytä saada valmiiksi. Toisaalta se on tarpeeksi pitkä lääketieteen opiskelulle, kirjojen kirjoittamiselle ja seikkailulle. Voin ajatella, että seuraavan suuren päätöksen teen sitten, kun täytän pyöreitä.

kuukausikatsaus

Tämä syksy sujuu mukavammissa merkeissä kuin viimeisimmät viisi tai kuusi syksyä. Vaikka olen syönyt silkkaa sontaa, sairastanut kaksi tautia ja liikkunut ainoastaan hevosen kanssa, olo on hyvä. Rakastan opiskelua, vaikka järjettömät projektiopinnot vievätkin aika paljon energiaa. Jos tällaisia käytännöllisiä aikaavievyyksiä ei lasketa, niin ammattikorkeakoulussa opiskelu on tällä alalla todella helppoa ja mukavaa. Hyvässä mielessä. Minulla on niin hyvä tausta analysoimisessa, kielissä, tutkimisessa ja kirjoittamisessa, ettei tarvitse kipuilla tuollaisten asioiden kanssa.

Toisaalta alan huterahko teoriapohja ottaa välillä päähän. Oikeastaan meillä ei ole juurikaan omia perustason teorioita. Ongelma on samankaltainen kuin vaikkapa kasvatustieteissä ja informaatiotutkimuksessa: ne ovat soveltavia tieteitä, jotka ovat muodostuneet monien vanhempien tieteiden pohjalta. Esimerkiksi kasvatustieteissä on osa psykologiaa, osa sosiologiaa, ripaus filosofiaa ja kulttuurintutkimusta.. Omia teorioita koitetaan muodostaa pää sauhuten, jotta alalle saataisiin tieteellistä uskottavuutta. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että tutkimusta määrittävät näiden vanhempien tieteenalojen teoriat, eikä mitään vain meille kuuluvaa, itsenäisen tieteenalan statuksen oikeuttavaa teoriaa ole.

On merkillistä, kuinka jotain naistutkimusta ei millään tahdota pitää tieteenä. Oman kokemuksen perusteella se on aika tiukkaa teoriaa, jonka opiskelu muistuttaa filosofian opiskelua. Teorioiden todistaminen noudattaa samoja metodeja, jos nyt sellaisesta voidaan filosofian (tai historian, kirjallisuuden, taiteentutkimuksen) kohdalla voidaan puhua. Kenties ongelma on siinä, että alan luonteeseen kuuluu niin uskomaton näkökulmien ja erilaisten tasojen kakofonia, ettei mistään yhtenäisestä kokonaisuudesta voida puhua. Toisaalta siihen ei pyritäkään, ei siihen pyritä filosofiassakaan.

Kuulun niihin ihmisiin, jotka pitävät tätä sekasotkuista piirrettä positiivisena senkin kustannuksella, ettei se oikein sovi suomalaiseen tiedeyhteisöön. Täällä (ei kun siellä- minähän en tällä hetkellä ole tekemisissä muun kuin toiminnan tieteen kanssa) ei osata keskustella niin, että moninaisuus kääntyisi miksikään muuksi kuin sosiaaliseksi tukkanuotaksi. Olen jo aikoja sitten lakannut seuraamasta luonnontieteellisten kovistelijoiden blogeja, koska niissä ei oikeasti ole mitään kiinnostusta keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Ja hyvä jumala, ne julkaisevat vielä kirjojakin. Ja saavat palstatilaa Hesarissa.

Ups, eksyin kauas. Tarkoitus oli siis sanoa, että joudun opiskelemaan tällä hetkellä teoriaa, joka ei oikein täytä teorian kriteereitä. Omalla alallani kyse on todellakin haparoivista malleista - juuri niistä, jotka esitetään viehkeiden nuolikuvioiden ja nelikenttien avulla- eikä erityisen kriittisestä tutkimuksesta. Se on hieman hämäävää, koska selkeästi alan käytäntöön vaikuttaa voimakkaasti niin lääketiede, yhteiskuntatieteet, psykologia ja myös filosofiset suuntaukset. Aikamoinen soppa siis, jonka selvittäminen olisi mielestäni hyvä aloittaa aivan pohjalta, ennen mitään uusimpia malleja ja pallokuvioita. Epämääräinen pohja heijastuu opiskelijoissa, jotka luulevat itseään tyhmiksi, kun eivät keksi punaista lankaa.

Kyllä alalla siis on oikea tiedekin, oikeassa yliopistossa. Ainoa vika on se, että siihen perehtyäkseen täytyisi muuttaa Kaliforniaan. Jotain rajaa sentään! Luultavasti teen täällä omassa kaupungissani niin AMK- kuin yo-tutkintoni, ja sitten keksin jotain aivan muuta.

sateista

Koulu on alkanut kunnolla ja pistänyt elämäni uuteen järjestykseen. Lisäksi teen satunnaisia työvuoroja ja kulutan muutaman illan viikossa hevosten kanssa. Tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksi, kun päivillä ja viikoilla on selkeät raamit ja paljon tekemistä. Eräät ovat epäilleet, onko lainkaan järkevää tehdä kaikkea ja olla viettämättä niin ja niin monta tuntia päivässä lorviaikaa. Minä epäilen, että mieluummin teen kuin vajoan totaaliseen tekemättömyyteen. En osaa viettää vapaa-aikaa järkevästi ja virkistävästi, vaan jumitun aina.

Työstä olen saanut tehtyä itseni näköisen ja olen siitä onnellinen. Minulla on kaikki, mitä voin vain toivoa:

-tärkeä työ, jossa saan olla oma itseni
-voin parantaa ihmisten elämänlaatua
-hyvä palkka
-lyhyet ja joustavat työajat
-tärkeää oppia tulevaa työtäni varten
-luovuuden käyttö toivottua

Tämä lista on kirjallisuus todistus itselleni siitä, kuinka on mahdollista vaikuttaa itse omaan elämään. Työpaikkani on monelle muulle työntekijälle erittäin raskas ja ikävä, myös huonommin palkattu. Kaiken huippu oli, kun tein työhaastattelun eräälle ämmälle maanantaina: ensinnäkin hän eksyi omakotitalokadulla ja myöhästyi. Toiseksi hän ei vaivautunut esittäytymään. Kolmanneksi hän pyysi minua laskemaan puhelimellani, kuinka paljon tämä -ai-se-on-NIIN-pieni!-tuntipalkka tekee kuukaudessa ja päivitteli sitten, ettei hänen tällä tuntimäärällä kannata ottaa työtä vastaan, koska liiton rahoilla pärjää paremmin. Neljänneksi hän istui sohvassa noin 15 minuuttia laskeskellen, kuinka monta tuntia hänen pitää saada tehdä, jotta olisi järkevää tehdä töitä. Viidenneksi hän närkästyi, kun kehtasin kysyä hänen opinnoistaan avoimessa yliopistossa. Kuudenneksi, (kun olin vihdonkin saanut hänet ulos talosta) hän kehtasi soittaa vielä ja kysyä, että "kun sinä tivasit, -öh, kysyit- minun opiskelusta, niin minä haluaisin tietää, minkälaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä. Eli minkälaisia koulutuksia teillä on?" Lisäksi hän kyseli muita kummallisia juttuja, joissa ei ollut päätä eikä häntää.

Esimerkin tarkoituksena oli kai havainnollistaa, että tietynlaisella asenteella ei voi odottaa saavansa elämältä kovinkaan paljon, vaikka kuinka opiskelisi taloustieteitä. En tietenkään viitsinyt mainita kyseiselle hyypiölle, että olen parhaimmillani saanut nettona 17 euron tuntipalkkaa, ja tähän on päästy pelkästään toimimalla ihmismäisesti ja pistämällä joskus oma etu syrjään. Minusta on omituista, kuinka jotkut tuttavatkin pitävät tilannettani täysin käsittämättömänä: että joskus olen tehnyt tolkuttoman pitkiä työvuoroja siksi, että toinen työntekijä puuttuu. Tai lähtenyt tekemään tunnin varoitusajalla lyhyen pätkän töitä. Koska minun ei olisi pakko, tai koska minun pitäisi pitää kiinni omasta edustani.

Mielestäni minun oma etuni ei ole sitä, että jätän hoitoa tarvitsevan ihmisen ilman hoitajaa ja menen kotiini keittämään makkarasoppaa ja tuijottamaan telkkaa. Elämä ei vain ole sellaista. Moraalintajuni on monessa suhteessa hyvinkin nietzscheläinen, eikä se todellakaan poista velvollisuutta tällaisissa tapauksissa. Joskus vain täytyy tehdä joitakin asioita, eivätkä ne tosiasiassa ole yhtään parempia tai huonompia kuin jotkut toiset asiat. Äsh, olen muuttunut entistä herkemmäksi rutinalle ja ruikutukselle! Se johtuu siitä, että olen taas joutunut seuraamaan läheltä sukuni naisten loppumatonta valitusta. Se on niin irrationaalista, että omakin pää menee pyörälle. Heidän mielestään on mahdotonta tehdä tai muuttaa mitään, koska tilanne on sellainen, kuin se on. Minua he pitävät onnettaren lempilapsena siksi, että asiani ovat menneet aina niin hyvin.

Miten niin? Olen aina ollut oman edun tavoittelija siinä mielessä, etten ole ikinä jäänyt huonoon työpaikkaan tai opiskellut jotain alaa muusta syystä kuin omasta kiinnostuksestani. Nyt kaikki on erityisen hyvin ja olen syysväsymyksestä huolimatta onnellinen. Koulu on juuri sitä, mitä olen siltä toivonut, paras ystäväni on muuttanut kaupunkiini ja harrastuspuolella olen edistynyt kiitettävästi. Tiedossa on myös matka maapallon toiselle puolelle, jee!

AMK vs. yliopisto

Ensimmäinen viikko uudessa koulussa lähenee loppuaan. Olen aivan ällistynyt ensinnäkin siitä, kuinka paljon meihin opiskelijoihin panostetaan. Meillä on opettajatutor, jonka johdolla opetellaan päivittäin opiskelijuutta. Hän vaatii kysymään, kertomaan opiskelusuunnitelmista, ajatuksista, kysymään vielä lisää. Itse selviäisin vähemmälläkin holhoukselta, mutta nuorien opiskelijoiden puolesta olen onnellinen. Muut opettajamme ovat käyneet omatoimisesti esittäytymässä, kertomassa kursseistaan ja elämästään erään pienen alan ammattilaisina. Rouva koulutuspäällikkökin on viettänyt muutaman tunnin luonamme ja keskustellut jokaisen apua tarvitsevan kanssa. Meillä on myös opiskelijatutoreita, jotka ovat henkilökohtaisesti huolehtimassa siitä, että löydämme tietojärjestelmästä oikeat kurssit, joille ilmoittautua.

Tässähän tuntee olonsa aivan kuningattareksi! Muistan, millaista oli tulla yliopistoon uudeksi opiskelijaksi. Perehdytykset olivat lähes täysin vanhempien opiskelijoiden hartioilla. Lehtorit ja assistentit esittäytyivät infotilaisuudessa ensimmäisenä päivänä, sen jälkeen heitä näki luennoilla. Muodollisesti meille oli nimetty tutoropettaja, jonka luona sai käydä kysymässä apua opiskeluongelmiin. En käynyt. Myös yliopistolla oli käytössä HOPS: vihreä lappunen, joka täytettiin todellisuudesta vieraantuneen amanuenssin huoneessa ja unohdettiin sen jälkeen pöytälaatikkoon. Juu, en ole edelleenkään opiskellut etnologiaa ja ranskaa nollasta asiantuntijatasolle asti, kuten tuo persoonallinen rouva suositteli. Tulin aivan itse siihen tulokseen, ettei sivuainesuunnitelma ollut kovinkaan realistinen.

Eilen olin pillahtaa itkuun liikutuksesta, kun sain käsiini koulun lahjoittaman kansion. Siihen on tarkoitus kerätä oppimisportfoliota koko opiskelujen ajalta. Kansio tulee olemaan konkreettinen todistusaineisto siitä, kuinka olen kasvanut ja oppinut muutaman vuoden aikana. Kansien väliin on tarkoitus tallentaa oppimistehtäviä, projektijuttuja, harjoitteluasioita, urasuunnitelmia ja itsearviointia. Kun epäilys omaa osaamista kohtaan iskee, voi tutkia kansiotaan ja vakuuttua taas, että on oikeilla jäljillä. Kiva ajatus, joka on varmasti oikeastikin toimiva. Voi, tuollaisesta portfoliosta olisi epämääräisillä humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla paljon iloa! Omaa osaamista ei ole helppoa tunnistaa, joten pieni pohtiminen vuosien varrella tekisi hyvää. Yritin miettiä, mitä osaamista omaan yliopistoportfoliooni olisi saattanut kirjautua:

- loistava kirjallinen viestintätaito
- analyyttiset ja kriittiset kyvyt
- esiintymistaito
- laaja tietämys käyttäytymisen ja inhimillisen toiminnan alueelta
- erinomaiset tiedonhankintataidot
- itseohjautuvuus
- erinomaiset ongelmanratkaisutaidot
- kielitaito

Huaah, noin paljon osaamista! Olen loistava! Miksi tajuan asian vasta nyt, kun yliopisto on joutunut huonoon valoon silmissäni? Ehkä tosiaan teen tutkinnon joskus loppuun, mutta luultavasti jollakin toisella pääaineella. Johtaminen voisi olla kaikkein hienoin, ehkä myös joku viestintäaine. Sosiaalipsykologiakin olisi äärettömän mielenkiintoista. Tällainen minä olen: aina katsomassa nykyisen tilanteen yli.

Ensimmäinen koulupäivä

No niin, elämäni ensimmäinen päivä ammattikorkeakouluopiskelijana on takana. Vielä ei tietenkään ole päästy asiaan, eikä päästä koko tämän viikon aikana, mutta otan nämä päivät itse- ja ryhmätutkimuksena. Olen aiemmin ollut täysin sokea yliopistoryhmälleni; mielestäni kaikki ympärillä pyörivät ihmiset ovat edustaneet koko ihmiskirjoa, eikä tyypillistä sen-ja-sen-aineen opiskelijaa ole ollut, puhumattakaan tyypillisestä yliopisto-opiskelijasta. Huomasin ajatteluvirheeni heti aamusta, polkiessani kohti koulua. Jo puolisen kilometriä ennen koulua havahduin siihen, että samaan suuntaan kanssani kulki normaalia enemmän naisia minihameissa ja vaalennetuissa hiuksissa.

Meitä on paljon aloittavien ryhmässä. Huomaan itsessäni laskelmoivia piirteitä: skannaan luokassa istuvia ihmisiä ja mietin, kenestä voisin pitää. Vietän muutaman seuraavan vuoden näiden ihmisten seurassa, teen ryhmätöitä ja harjoittelen. Olen kai tullut vanhemmiten niin itsekkääksi, etten haluaisi haksahtaa turhiin ihmissuhteisiin. Tutkin jo etukäteen, kenen kanssa voisi olla kivaa, kuka voisi jopa harrastaa kanssani ja nauraa samoille jutuille. Puhun muutamalle, arvioin ja katselen syrjäsilmällä. Tuolla tytöllä on kenties hienostunut huumoritaju, tuo taas vaikuttaa ihanan välittömältä. Tuossa seikkalijatar, tuossa yksi äideistä. Tuo tylsimys liimautui heti toisen samannäköisen tytön kylkeen.. Kuka noista vaatimattomista ja huomaamattomista tytöistä on se säkenöivän älykäs? Huomaanko hänet varmasti?

Ensimmäiset päivät ovat ratkaisevan tärkeitä, mitä sosiaalisiin suhteisiin tulee. Naiset löytävät parinsa tai pienet ryhmänsä hyvin nopeasti, jonka jälkeen ulkopuoliset ovat tunkeilijoita. Omassa tuttavapiirissäni ollaan ehkä hieman avoimempia, mutta tämä koulu on Naisten maailma. Täytyy olla skarppina, varmuuden vuoksi.

Viime viikonloppuna jouduin pitämään julkisen esitelmän vieraalla kielellä, vaikeasta aiheesta. Valmistelujen hetkellä meinasin romahtaa, päivää ennen olin melkein kuumeessa ja melkein psykoosissa. En vain voi tehdä sellaista, se on täysin mahdotonta! Minun maailmankaikkeuteeni ei kuulu esitelmien pito vieraalla kielellä. Menin kuitenkin luokan eteen ja jotakin kummaa tapahtui. Olin luokan edessä oma itseni, ja esitelmäni oli menestys. Järkyttävää, ihanaa! Sain niin kaunista lappupalautetta toisilta opiskelijoilta, että hymyilin koko päivän. Kotona laitoin laput ruskeaan kirjekuoreen yhdessä esitelmäni kanssa ja kirjoitin päälle päivämäärän. Ehkä esiinnyn toistekin, ehkäpä opettelen lisää ja laajennan hieman alaani...

odotellessa

Koulu alkaa ensi viikolla. Ala-asteaikaiset opettajat, kaverit ja ahdistukset ovat palanneet univalikoimaani. Yleisiä teemoja ovat huonosti valmistellut esitykset, unohdetut läksyt ja loputtomuuksiin venyvä viivyttely tehtävien äärellä. Tästä uniteemasta on myös olemassa harrastusversio: olen menossa ratsastustunnille tai kilpailuihin, enkä saa millään laitettua hevosta kuntoon. Aina tulee jotain muuta, unohdun juttelemaan toisten kanssa, menen vessaan, eksyn väärälle tallikäytävälle, en löydä satulaa...

Levottomuus siis kasvaa. Tämän päivän tehtävä on erään esitelmän valmistelu erästä yliopistokurssia varten. Kiemurtelen tässä kiusaantuneena ja yritän viivytellä vielä viimeisen minuutin ennen toimeen tarttumista. Aamujoogan aikana tunsin sietämätöntä epämukavuutta, ja kaksikymmentä minuuttia tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Yritin keskittyä hengitysten laskemiseen, mutta mieleen vyöryi aina vain uusia, jäykistäviä ajatuksia. Ardha Matsyendrasanassa huomasin tuijottavani maahan kulmat kurtussa, koko vartalo kiukkuisessa mytyssä.

Tavallaan olen kuitenkin ilon- ja odotuksensekaisessa olotilassa. Olen edelleenkin onnellinen uudesta opiskelupaikasta ja kaikesta siitä, mitä tulen kohta oppimaan. Minulla on ensimmäisessä jaksossa esimerkiksi fysiologiaa ja anatomiaa, johon en ole uskonut enää koskaan törmääväni. Ihanaa! Saan opetella luita ja lihaksia, verta ja muita jännittäviä juttuja. Tuntuu siltä, että olen päässyt tekemään ja oppimaan virallisesti niitä asioita, jotka aiemmin ovat olleet kiinnostavia harrastuksen ja yleisen kiinnostuksen puitteissa. Joskus aiemmin olen haaveillut fysioterapeutin ammatista, mutta se on kaatunut ryhmänohjaukseen. Minulla on alikehittynyt koordinaatiokyky, enkä ikinä pystyisi vetämään mitään aerobic-tunteja! Myöhemmin keksin megakiinnostavat selkäalat kiropraktiikka-naprapatia-osteopatia, mutta näiden alojen ihmisiä koulutetaan vain muutamassa paikassa, kaukana täältä.

Erään blogin innoittamana tein oman elämänsuunnitelmani. Ajatus on hupsu, aivan kuin elämää voisi suunnitella niin.. Minua on tähän mennessä ohjannut tunne ja elämä itse. Olen joutunut uusiin kaupunkeihin ja täydellisen suunnittelemattomiin työpaikkoihin, olen tutustunut aivan kummallisiin ihmisiin. Ihmettelen heitä, jotka valittavat työpaikan tai mahdollisuuksien puutetta, koska itse olen liikkeellä aina korvat pystyssä ja valmiina astumaan uudesta ovesta. Joka tapauksessa halusin tehdä oman suunnitelmani, joka olisi taas yksi mahdollisuus lisää.

Alkavalle syksylle suunnitelmani määrää säännöllistä liikuntaa ratsastuksen tueksi. Juu, sain idean! Alan harrastaa jotakin eksoottista kamppailulajia. Olen varma, että sille on aikaa muutamana iltana viikossa. Ensi kesälle suunnitelmani määrää työkokemuksen hankkimista omalta alalta. Ajattelin, että sen voisi hankkia ulkomailta, vaikkapa Englannista. Sille kaukaiselle vuodelle, jolloin täytän kolmekymmentä, on asetettu uusi päätöksenteko jatkon suhteen. Voin alkaa tekemään jatko-opintoja taideterapiasta tai osteopatiasta, kouluttautua pilates- tai joogaohjaajaksi tai tehdä yliopistotutkinnon valmiiksi. Suunnitelma auttoi ymmärtämään, ettei minulla voi vielä olla tietoa siitä, mikä näistä tulee tapahtumaan. Kuitenkin kaikki vaihtoehdot ovat olemassa, ja joku saattaa tulla osaksi elämääni.

Ja mihinkään liittymättä: posliinikukassani on nuppuja!

Omituisia tunnelmia

Eilen aamulla heräsin levottoman yön jälkeen tekstiviestiin. Tiesin katsomattakin, että se oli tervetuloa opiskelemaan-viesti koululta. Sinne siis, ja b-suunnitelmat voi unohtaa. Olen onnellinen. Kaiken tämän harhailun ja empimisen jälkeen minulla on ammatillinen kiinnekohta! Minulla on muutaman vuoden kuluttua lain suojaama ammattinimike. Vau!

Kävin tänään uudella koululla tarkoituksenani tavoittaa joku, joka osaisi vastata muutamiin kysymyksiin, mutta laitos näytti erityisen kuolleelta ja suljetulta. Seisoskellessani siinä pihassa jouduin omituiseen mielenkuohuun. Yliopistoon verrattuna tuo koulurakennus vaikutti kovin.. noh, ammattimaiselta. Nykyaikaiselta ja jotenkin etäiseltä, harvoille ihmisille suunnitellulta, vaikka oli pyörätuoliluiskat ja kaikki. Sairaalamainen tunnelma on tietenkin ymmärrettävää sairaalan vieressä, mutta tämä sama tunne valtasi minut, kun muinoin olin ensimmäisiä kertoja ammattikoululla.

Yliopistosta on tullut läheinen paikka ilman mitään kammoksumisia: se on keskellä kaupunkia, vierestä kulkee lenkkipolut ja siellä pyörii kaikenlaista porukkaa. Rakennukset ovat kotoisen nuhjuisia ja tunnistettavaa arkkitehtuuria, puistoalueet laajat ja huolella hoidetut. Uusi kouluni on syrjäinen laitos, jonne hautaudun melkein kolmeksi vuodeksi. Lähiympäristössä asutaan erityisasunnoissa, vähän kauempana on teollisuutta ja isoja teitä. En tunne olevani syrjässä maaseudulla, vaan juuri kaupungin kääntöpuolella: välialueella, jonne on sijoitettu epäkunnossa olevien ihmisten ja kasvottomien tavaravirtojen huolto.

Minulla on ollut aina jotenkin ongelmallinen suhtautuminen työhön ja ennen kaikkea työpaikkoihin. Useat työpaikat ovat jossain muualla kuin julkisissa tiloissa, ja juuri ajatus toimistoon tai muuhun suljettuun työrakennukseen hautautumisesta on ahdistanut jo lapsesta asti. Varhaisin mielikuvani työpaikasta on erään kaupungin sairaala, jossa ilmeisesti tätini oli töissä. Hatarassa mielikuvassa sekoittuu harmaat lattiat, valkoisten kaihtimien lävitse siivilöityvä iltapäivän valo, hiljaisuus ja virallinen tuoksu. Elämä on rakennuksen ulkopuolella, sisäpuolella on vain vieraat askareet ja kahdeksan tunnin odotus.

Minäkin olen työskennellyt kopeissa ja laboratorioissa. Siivoojan työn ainoa hyvä puoli oli se, että kopeissa sai vierailla, mutta pois pääsi jo muutaman tunnin kuluttua. Tutkin mielenkiinnolla ihmisten työhuoneita, katselin pöydille unohtuneita papereita ja perhekuvia. Tunsin yhteenkuuluvuutta erään virkanaisen kanssa, jolla oli sama harrastus kuin minulla. Pyyhin pikaisesti lattian ja tyhjensin roskakorin, sitten pois. Saankohan minä joskus oman työpöydän? Ikkunalaudan, jolle voin asetella kaktuksia? Työkavereita?

Ahdistunut henkilö istuu, kirjoittaa ja hikoilee

Kotona jälleen, viikon päämäärättömän vierailun jälkeen. Aika on pysähtynyt, lasken päiviä kahdeksanteen. Silloin selviää, pääsenkö kouluun vai joudunko toteuttamaan jonkun hataramman varasuunnitelman. Mieluummin ottaisin tämän uuden mahdollisuuden, koska ajatuksin päämäärättömiin ja epävarmoihin opintoihin kauhistuttaa. Tällä hetkellä vihaan yliopistoa. Mikä minut on sinne huijannut, opiskelemaan maailman teoreettisinta alaa? Minut? Oliko se joku epämääräinen kunnianhimo tai näyttämisentarve, joka sittemmin on kariutunut painavamman huomion alle, huomion siitä, ettei sivistyksestä tai itsensä kehittämisestä ole näissä ympyröissä tietoakaan? Että jos olisin halunnut olla akateeminen ja etevä, olisi minun kannattanut valita joku toinen ala? Että jos olisin halunnut kehittää itseäni, ei se ole minulle yliopistossa mahdollista?

Kirjoitin minulle. Periaatteessa käsillä olisi sivistysmahdollisuuksia, joihin olen yrittänyt tarttua vaihtelevalla menestyksellä. Olen lukenut, ollut ajoittain onnellinen ja omistautunut, mutta pian päätynyt siihen tulokseen (osittain lukemani pohjalta), ettei loputtomalla lukemisella ole mitään merkitystä elämän kannalta. Minulla ei ole ollut mitään visiota siitä, mihin kaikki lukeminen johtaa. Minulla ei ole osaamista tai intohimoa sellaiseen kirjoittamiseen, jolla voisin elättää itseni, joka olisi päämäärä sinänsä, tai edes väline minua varten. Pyh, ettenkö muka toivoisi sitä, ettenkö muka olisi pitänyt yllä pientä lapsellista illuusiota siitä, että olen uinuva filosofi, uinuva kirjailija ja taiteilija... Jos olenkin, niin tätä menoa se saa uinua maailman tappiin saakka.

En tiedä, voiko uusi suunta tuoda mitään helpotusta, mutta parin kuukauden kääntelyn ja spekuloinnin jälkeen se tuntuu edelleen hyvältä vaihtoehdolta. Ja jos tarkkoja ollaan, ei se suinkaan sulje pois aiempaa, vaan pikemminkin antaa suunnan. Minulla ei tosiaankaan ole mitään kykyä tai kokemusta käytännöstä, vaan olen viimeisimmän kymmenen vuoden aikana keskittynyt hedelmättömään spekulaatioon ja jättänyt tekemättä kaiken. Ihmekös tuo, jos mieli menee kieroon.

Ja muuten, en taida uskoa enää psykoanalyysiin. Aiemmin se on ollut kiehtova, uskonnonkaltainen tyyppirakennelma, mutta enää en oikein jaksa sitä. Tai jaksan taiteellisessa mielessä, David Lynch ja meditaatio-mielessä, mutta en enää jaksa.. Niin, no, jos se on avartavaa ajatuskoetta ja taiteellista tulkintaa (jota terapeuttinen työ ehdottomasti on) vakaampaa ja suorastaan tieteellisen ankaraa, niin en. En jaksa psykoanalyytikkoja, joilla ei ole minkäänlaista taiteellista kykyä. Se on niin väärin. Freud joutui laskemaan aseensa ahdistuksen kohdalla, mutta sitä ei nähdä minään tappiona. Ahdistus on selittämätön, se ei johdu puuttuvista peniksistä tai särkyneestä unelmasta, se vain on.

Minulla on tuttavana eräs henkilö, jonka tehtävänä on purkaa ahdistuksia ja saada jotain tolkkua mieliin. Ahdistuksesta hän ei kuitenkaan osaa sanoa mitään muuta kuin sen, minkä jo tiedän. Että se vain on, eikä sitä voi ajattelemalla poistaa. Saattaa olla joitakin ahdistuksenhallintamenetelmiä, muitakin kuin omatoiminen meditaatio, mutta niiden tehokkuudesta en tiedä. Luultavasti kyseessä on jonkinlainen uudelleenohjelmointi (kuten meditaatiossa), joka kuulostaa hieman ihmisystävällisemmältä kuin psykoterapia. Selvennykseksi: en pidä myöskään antipsykiatrisesta liikkeestä, joka uskomattomalla röyhkeydellä teilaa ihmisen, kokemuksen ja kärsimyksen. Yhtä törkeästi kuin terapeutin hymy ja jalan heilutus.

Lääkkeissä on se hyvä puoli, etteivät ne yritä pakottaa ketään. Ne vaikuttavat jos vaikuttavat, ja aiheuttavat tietyissä tilanteissa rehellistä, fyysistä pahoinvointia. Eri asia on tietenkin se, etteivät useimmat ihmiset, etenkään lääkkeitä syövät, osaa hallita omaa elämäänsä siinä määrin, että lääkkeillä olisi mitään mahdollisuutta. Tunnen perheen, joka on kollektiivisesti masentunut. Syöttäkää heille nappeja, niin mitään ei tapahdu. Ja mitä ihmettä terapiassa pitäisi tapahtua? Kukaan ei tiedä, mitä terapiassa oikeastaan tapahtuu. Olen lukenut aiheesta lukemattomia oppikirjoja, joissa puhutaan transferenssista, mallioppimisesta ja introspektiosta. Ne ovat termejä, jotka omalla tavallaan kuvaavat todelllisuuden matemaattista säntillisyyttä. Vielä ei olla päästy niin pieniin kvarkkeihin, että voitaisiin kuvata transferenssi ehdottomana lakina, mutta ainahan voimme leikkiä, että se todella on.

Tässä yhteydessä julkaisen virallisen ohjelmani masentuneiden parantamiseksi ja ahdistuneiden auttamiseksi. Noudatetaan kohta kohdalta niin kauan, että elämä muuttuu siedettäväksi.

1) Nouda lääkitys tohtorilta
2) Heitä televisio ikkunasta ja myös tietokone, jos et harrasta kirjoittamista
3) Irtisanoudu ikävistä ihmisistä
4) Valitse joku seuraavista terapiatoiminnoista
a) karate tai muu kamppailulaji
b) tanssi (mikä tahansa muoto käy)
c) pelaaminen (mikä tahansa hikilaji käy)
d) ratsastus
e) jooga
5) Hankkiudu eroon työstä, jos se on perseestä
6) Hanki kävelysauvat ja talveksi sukset, ja käytä niitä
7) Heitä jauheliha ja pihvit ikkunasta, ja opettele laittamaan ruokaa linsseistä ja parsakaalista
8) Hankkiudu eroon tavaroista ja osta tilalle kukkia (varastetut tai lahjoitetut pistokkaat kasvavat parhaiten)

Hah, tulikin mieleeni, että näin päiväunilla unta em. ohjelmaan liittyen: olin nuoruuden aikaisessa kodissani joidenkin ihmisten kanssa. Eräs tuttavani sytytti juuri vaatekaappiani tuleen, ja minä valikoin sieltä niitä vaatteita, jotka haluaisin säästää ryhtyessäni kerjäläiseksi. Punaiseen matkalaukkuuni pääsi muutama mekko ja harrastusvälineitä. Se oli tarkoitus haudata maahan, kunnes sitä taas tarvittaisiin.

Lukemista ja kirjoittamista

Olen lukenut paljon. Hyvää ja hienoa kirjallisuutta, huonoa viihdekirjallisuutta. Olen rohkaistunut ostamaan pokkareita ja näytelmiä. Aivan kuin minun pitäisi lukea koko ajan, olla menettämättä hetkeäkään. Aivan kuin olisin hukannut liikaa aikaa ja energiaa, aivan kuin olisi jotain pelastettavaa.. Eilen illalla kaivoin esiin englantilaiset näytelmät, Bachelardin ja lisäsin mentaaliselle ostoslistalle muutaman tärkeän kirjan. Istuin tuoliin ja luin kahdeksisen tuntia, aamu viiteen asti, vampyyrikirjaa.

Vampyyrikirjaa? Tarkoituksena oli panostaa kielitaidon ylläpitoon ja lukea jotain kevyttä, mutta tempauduin mukaan niin täysin, etten voinut laskea kirjaa käsistäni. Sata sivua, viisisataa, tuhat. Aaamuyöllä naamioin itkun nenässä olevaksi karvaksi, surin vampyyrin yksinäisyyttä ja kieriskelin imuroimattomalla lattialla. Tätä kirjaa ei luettu sana kerrallaan, rivi kerrallaan, kuten Bachelard kehottaa. Minä hotkin sitä, saatoin vahingossa hypätä rivin tai kahdenkin yli, ei sillä niin väliä, janoten lisää tapahtumia, viimeisen pisteen tragedialle. Voi Henry, yksinäinen Henry..!

Seuraava päivä, tämä päivä, on tarkoitettu paitsi töille, myös toisenlaiselle lukemiselle. Nukuin neljä tuntia ja heräsin kohtuullisen pirteänä (Luultavasti nukahdan pystyyn iltavuorossa). Seuraava kirjani, jota olen aloitellut jo pidemmän aikaa, on mahtava. Niin tukahduttavan täynnä, että lukeminen tosiaankin käy vain sana ja sivu kerrallaan. Rakastan sitä. Runoja en ole ikinä oppinut lukemaan, mutta tätä teosta luen aivan kuin runoa, luulisin.

Olen päässyt vasta lähiviikkoina irti lukemista vaivaavista estoista. Tajuten, että voin oikeasti lukea aivan mitä tahansa, arvottamatta teoksia älyllisesti. Vain minulla ja tekstillä on merkitystä. Huomasin muuten, että Parnassossa oli eräs teos, joka on hienoa soopaa ja josta on kirjoitettu todella kaunis ja sielua liikuttava arvostelu. Ihmeellistä, paskakasa esiintyy taiteena, joka antaakin alkusysäyksen oikealle taideteokselle, joka ei ymmärrä olevansa sellainen. Minä taas luen viihdekirjaa vampyyrista, koen jotain ja itken.

Erilaisia uria

Minun pitäisi kirjoittaa säännöllisesti. Yleensäkin olisi hyvä pitäytyä rutiineissa, jotka pitävät arjen jotenkin käynnissä. Monta viikkoa on kulunut ilman sen kummempaa tekemistä. Olen käynyt yksissä pääsykokeissa ja jättänyt menemättä toisiin. En sulkenut tätä ovea itseltäni tietoisella päätöksellä. Olin itsepäisesti ajattelematta typerää pääsykoekirjaa, ja pääsykoepäivän aamuna istuin hymyillen pelaamaan tietokonepeliä. Ei huvittanut mennä, ei huvittanut ajatella koko asiaa. Oikeastaan minua hymyilyttää vieläkin, koska olen laittanut pisteen yhdelle päättämättömyydelle. Nyt vaihtoehtoja ensi syksylle on kaksi: joko pääsen kiinnostavaan uuteen koulutukseen, tai jatkan vanhoja opintoja uudella tarmolla ja kevyesti muokatuilla sivuainevalinnoilla. Molemmat vaihtoehdot ovat hyviä, mutta ne antavat tulevaisuudelle aivan eri suunnan. Kumpikohan niistä toteutuu? Kumma kyllä, ajatus tästä tienhaarasta ei ahdista ollenkaan. Odotan jännittyneenä heinäkuuta ja ratkaisevaa tekstiviestiä.

En ole jaksanut olla ahdistunut juuri mistään muustakaan. Olen aloittanut uuden työn ja viihtynyt kohtuullisesti. Palkka tulee säännöllisesti ja työtä ei ole liian kokopäiväisesti, joten olen tyytyväinen. Työhön liittyvät sosiaaliset suhteet ovat hankalia. Vaikka minun itsehillintäni on huippuluokkaa, olen räjähtää kiukuttelevalle aikuiselle. Kuitenkin tuntuu hyvältä tehdä säännöllistä työtä, juuri tätä työtä. Vaikka olen edelleen hanttihommissa, voin tällä kertaa sanoa ammattinimikkeeni häpeilemättä, kertoa jotain täsmällistä sille, joka kysyy. En ole virallisesti sanoutunut irti vanhasta työstä, ja rouva Johtaja olettanee, että olen edelleen kiinnostunut jatkamaan kaikista sotkuista huolimatta. Vaikka tarjous on houkutteleva, aion kerrankin luottaa intuitiooni ja hylätä tarjouksen.

Ajatukset ovat liikkuneet melko lailla työ- ja opiskeluasioissa. Minut on kiskottu mukaan erittäin suomalaiseen ajattelumaailmaan: tärkeintä on, mikä olet ammatiltasi. Olen kuvitellut olevani erittäin kriittinen ja hyvä ajattelija, mutta silti olen mennyt halpaan. Salaa itseltäni uskonut, että pieni palkka vähentää minun arvoani ihmisenä. Siksi olen vastustellut kiinnostavaa ammattialaa. Yhtäältä olen ollut halukas pitämään kiinni vapaudestani, toisaalta haaveillut omasta asunnosta ja arvostetusta asemasta. Pitäisi muistaa, että on vähemmänkin tuhoisia tapoja kohentaa itsetuntoa... Ehkä juuri tämä oivallus on saanut minut pysymään kotona, lueskelemaan ja hakkaamaan tietokonetta. Ja hymyilemään. Tähän käymistilaan sopii hyvin kirja, jonka maanantaina ostin, alunperin tarkoituksena vain pitää kielitaitoa yllä ja tutustua uuteen kirjaan. Luen Doris Lessingin the Golden notebookia, johon olen hurmaantunut jo ensimmäisten kolmenkymmenen sivun perusteella.

Uni ja Suri

Aah, olenkohan saanut auringonpistoksen? Koko päivä ulkona ihmisten seurassa, kahvinjuontia, kai se jo yksinään saa pään surisemaan. Aamusta tuntuu olevan ikuisuus. Ennen puolta päivää olin jo tiskannut, imuroinnut ja jumpannut. Saan aina aktiivisuuskohtauksen, kun olen yksin kotona. Tällä kertaa se alkoi pölyisestä kasetista, joka oli tipahtanut ties mistä hylkylaatikosta olohuoneen lattialle. Jaa, R.E.M? Mistäköhän tämä kasetti on tullut..? Kukaan tässä taloudessa asuva ei tunnusta pitävänsä kyseisestä orkesterista, ja levykin on nähnyt päivänvalon joskus varhaisimpina ala-astevuosinani.

Tuikkasin kasetin soittimeen, ja mikä hämmentävintä, sieltä alkoi soida heti Shiny Happy People. Eihän siinä mitään omituista sinänsä ole, mutta kummallinen yhteensattuma on se, että tuo veisu on soinut noin viikon ajan päässäni. Olen hämmästellyt, mistä se on voinut tarttua mukaani, koska kuulen radiota hyvin harvoin. No, selvästikin olen kaivannut juuri R.E.M:iä, koska villiinnyin veisusta ja sitä seuraavasta ja jouduin tanssittamaan itseni läkähdyksiin. Samalla kertaa hoituivat vatsalihakset ja venyttelyt.

En ymmärrä, kuinka liikkuminen ja itsensä hengästyttäminen voisi olla ikävä velvollisuus. 16-vuotiaana hypin metsässä Walkmanit korvilla, laulaen Anthony Kiedisin kanssa. Nilkan nuljauttaminen on tuollaisessa dionyysisessä tilassa aina mahdollista, mutta riski kannattaa ehdottomasti ottaa. On huumaavan ihanaa unohtaa aerobic-kuviot ja tasaiset lenkkipolut ja pistää rytinäksi. En jaksa uskoa, etteikö jokainen ihminen haluaisi silloin tällöin rytistä ja purkaa energiaansa liikkeeseen. Miehet ryskäävät omissa hiki- ja mörinälajeissaan, mutta naiset tyytyvät keikkumaan jumpassa ja tanssitunnilla hallitusti ja kohti täydellisyyttä pinnistellen.

Minunkin ykköslajini on loputonta pyrkimystä kohti mahdotonta. Päämääränä on täydellisen eleetön illuusio, kepeys, jossa ei vatsalihasten tärinä näy. Tukilajiksi suositellaan pilateksen tai joogan tapaisia lajeja, joiden avulla voi kehittää omaa kehonhallintaansa yhä paremmaksi. Oikeastaan olen unohtanut ryskäämisen moneksi vuodeksi, mitä nyt joskus innostun juoksemaan tai polkemalla kilpaa pyörälläni, autoja vastaan. No, tosiaankin, nyt löysin kasetin ja muistin taas kontrolloimattoman loikkimisen ja pyörimisen ilon. Erinomainen päivä.

Kasvitarinoita etelästä

Kävin viime viikonloppuna etelässä katsomassa perhettä. Matkaa on vain parisensataa kilometriä, mutta kevät oli siellä jo paljon pidemmällä. Lauantaiaamuna istuin äidin kanssa keittiössä, kun ensimmäinen pääskynen kaartoi pihan yli. Lempipuuni, joka kukkii violetinpunaisin kukin ja tuoksuu hienolle, oli jo täydessä kukassa. Kotiin tullessani minun piti varmistaa, ettei lähipihan puu todellakaan kuki tietämättäni. No ei, se oli edelleen tummanmykkä.

Eilen uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni latvoa paprikan. Tuntuu niin kummalliselta katkaista pois kaikkein vehrein osa ja jättää jäljelle harvalehtinen, tukeva tynkä. Varmuuden vuoksi otin Greipin juurelta vielä yhden pienen jämätaimen ja istutin omaan ruukkuunsa. Ihan vain siltä varalta, että silpominen tuhoaisi ison paprikan. Olen toiveikas hedelmien suhteen: kasvatan ensimmäistä kertaa tätä lajiketta, ja taimi näyttää paljon vahvemmalta kuin edellisten vuosien hontelot kaverit. Vielä pitäisi laittaa uuteen multaan äidin lahjoittama kiinanruusu. Rakastan kiinanruusuja, mutta minulla ei koskaan ole ollut sellaista!

Suurimmalla osalla äidin kasveista, sekä sisä- että ulkopuutarhassa, on historia. Eräs viattoman näköinen puska on kotoisin Laatokan rannalta, sieltä, mistä isovanhempani ovat joutuneet aikoinaan pakenemaan. Isotätini otti taimen mukaansa, kun oli sotaveteraanien muisteluretkellä Karjalassa. Jos en väärin muista, niin täti salakuljetti kasvin kengässään. Silloin taisi olla laki ja määräys, ettei kasveja saa kuljetella. Onneksi täti uhmasi, saanpa minäkin katsella pientä palasta Karjalaa. Täti viettää nyt viimeisiä vuosiaan vanhainkodissa, eikä hänellä ole voimia lähteä Kuuppalaan näyttämään kotitilan kivijalkaa. Saattaa olla, että näin on parempi: äidin seinällä on muinoin tilattu maalaus kotipaikasta, ja pihassa kasvaa kasvi. Sen lisäksi on tarinat.

Niin, kiinanruusullanikin on historia, mutta en kuollaksenikaan muista, mistä tai keneltä se tuli. Joltakin tuttavan tai sukulaisen mummolta tai serkulta, en tiedä. Kuulemma se on erinomaisen hieno ja harvinainen lajike. On hauskaa saada äidiltä kasveja. Ne ovat ainoa hänen elämänsä pysyvä riemun lähde ruoanlaiton lisäksi, ja avioeron uhatessa häntä huolestuttaa eniten puutarhan kohtalo. Kerrostaloasumista ei voi harkitakaan, koska parvekkeella ei voi kasvattaa pioneja. Kun minä vanhenen (vai onko aikuistuminen parempi sana?), alan kiinnostua yhä enemmän kasveista, ja kysyn yhä useammin äidiltä kukkainhoitoneuvoja. Jaan riemun apostolinmiekan keltaisesta kukasta ja Greipin rehotuksesta... Itse asiassa minun ikkunapuutarhani kokonaisuudessaan on pistokas äidin suurenmoisesta satupuutarhasta.

Pilvistä

Opiskelu ei suju. Tentit tulevat ja menevät, mutta minä en saa lukemisesta otetta. Pääsykokeet ja ensi syksy ovat läsnä paljon tärkeämpinä. Pelottaa, etten pääsekään opiskelemaan uutta alaa. Mitä jos kasin keskiarvo on liian matala AMK:n pääsykokeeseen? Haen kuitenkin opiskelemaan kovin suosittuja aloja. Yliopisto olisi helpompi; sinne pääsee, kunhan lukee hulluna. Muotoilen erilaisia varasuunnitelmia, koska se on varmaa, etten nosta nykyisiin opintoihin enää kuukauttakaan opintotukea.

Ei tämän enempää kirjoitusta tänä aamuna. On synkkä päivä, ja ajattelin alkaa siivoamaan. Lattiat ovat saastaiset.

Ihana aamu

Asun kerrostalossa lähiössä, jossa autoilu on tiukasti rajoitettua. Meillä on täällä nurmikenttiä, puistikkoja ja pieni järvenlahti, jonne on majoittunut monta kymmentä isokoskeloa. Jos lähtee kävelemään toiseen suuntaan, pääsee metsään. Siellä on kymmeniä kilometrejä lenkkipolkuja ja ratsastuskeskus. Jos olisin etsimässä omistusasuntoa, niin nämä asiat olisivat kaikkein tärkeimpiä kriteereitä. On outoa huomata, etteivät nämä superedut ja luksuslisukkeet kuitenkaan vaikuta juuri lainkaan asuntojen hintoihin: tilava kaksio lempitaloissani maksaa noin 80 000 euroa.

Jos kävelee tästä viitisen kilometriä pohjoiseen päin, joutuu uudelle omakotitaloalueelle, jonka kalleimmat tontit rajoittuvat järven rantaan. Kaupunkimme nettisivuilla tuota aluetta kuvaillaan "maaseutumaiseksi" ja "viihtyisäksi". Minä olen siitä ajellut ohitse viikoittain ja kurkotellut uteliaana kaulaani, mutta en ole onnistunut näkemään siellä muuta kuin asfalttia ja todella, todella pienille tonteille rakennettuja taloja. Huonomman tontin, kooltaan 876 neliömetriä, saa näemmä hintaan 48 000 euroa, ja hieman parempi (mutta yhtä pieni) tontti maksaa jo 93 777 euroa. Tarjouskilpailun perusteella myytyjen tonttien hinnat ovatkin sitten jotain aivan muuta. Koska kaupunkien liepeillä sijaitseva tonttimaa (ja tässä tapauksessa vielä järven läheisyydessä, härregud!) on törkeän kallista ja haluttua, ei tuollaisille pientaloalueille tule tasan yhtäkään leikkikenttää, puistoa tai edes kaupparakennusta. Onhan jokaisella asukkaalla käytössään parin muun talon rajaama piha, kooltaan ehkä kolmisenkymmentä neliötä...

Tämä perusteellinen selvitys oli alustusta ihanalle aamiaiselleni. Olen usein hieman arka käyttämään julkisia pihoja ja nurmikoita, mutta tämä aamu oli niin hurmaava, että ulos oli pakko mennä. Keitin puuroa ja laitoin teetä termariin, otin Hesarin kainaloon ja purjehdin sopivalle retkeilypaikalle lähipihaan. Aurinko lämmitti mukavasti selkää, linnut lauloivat lähipuissa ja tee oli juuri sopivaa. Miksi en ole aiemmin nauttinut aamiaistani ulkona? En koskaan näiden neljän vuoden aikana, kun siihen olisi ollut niin otollinen tilaisuus? Kokevatkohan monet muutkin ihmiset julkisen tilan, vaikka rauhallisen ja viihtyisänkin, jotenkin ujostuttavana? Se olisi hyvä selitys sille, että ihmiset ovat valmiita älyttömyyksiin saadakseen laillisesti oman pihan, jolla köllötellä. Siinä, että piha tai puisto on kaikkien ihmisten käytössä, on jotain vaarallista. Kauneudesta ja rauhasta ei osata täysin nauttia sen vuoksi, ja kai juuri siksi oma pihanpahanen voittaa.

Ihmiset ovat niin pelokkaita! Olisi niin paljon mukavampaa, jos ulkona voisi olla jouten, menemättä mihinkään. Kuitenkin omaa ja toisten ihmisten liikkuma-alaa rajoitetaan tiedostamatta. Nurmikolle ei oikein kehdata istahtaa, puhumattakaan siitä, että jäisi katsomaan kukkaa tai sisiliskoa. Se nyt vain on.. No, jotenkin epäilyttävää. Vain juopot ja muu epäilyttävä aines lorvaa julkisilla paikoilla, ellei kyseessä ole kahvila tai muu vapaa-ajan viettoon aidattu alue. Paras, kiukuttavin ja hauskin esimerkki on eräästä keskikokoisesta kaupungista ja sen lähiöstä, jossa vietimme muutaman viikon viime kesänä. Siipallani on tapana kävellä paljon, monta kävelyä päivässä, useamman tunnin ajan. Hän ei puuhaa mitään kummallista, esimerkisi tanssahtele, ajattele ääneen tai kaiva nenäänsä kävellessään.

Eräänä päivänä hän käveli vakioreittiään, kun kerrostalon pihasta syöksähti kiukkuinen nainen. Hän kertoi nähneensä siippani useana päivänä tuolla alueella. Hän tivasi ja intti, vaati selitystä toistuvalle kävelylle ja väitti, että lapset olivat peloissaan. Puheen päätteeksi hän vielä uhkasi poliisilla. Kaikki tämä vaiva ja puheenpito vain siksi, että joku näytti kävelevän vailla päämäärää kadulla. Tämä kohtaus kertoo paljon siitä, mitä ihmiset pelkäävät ja kuinka he varautuvat pahimpaan mahdolliseen. Olisihan siippani saattanut olla uhria etsivä pedofiili, vaarallinen hullu tai vakooja. Mistäs sitä tietää! No, onneksi meidän lähiössämme on totuttu kulkijoihin ja nurmikoilla istujoihin.

*

Vielä viimeiset panikoinnit. Tänään kävimme ratsastuskaverin kanssa valmennuksessa. Oli niin kuuma, että alkoi pyörryttämään. Opin kuitenkin viime hetkellä, mitä askeleen pidennys todella tarkoittaa. Eilenkin opettelin sitä, mutta lentävän ravin sijasta esitimme jäykkää kipitystä, joka muuttui pienestäkin tasapainon horjahduksesta laukaksi. Tänään ampaisin estradille takakenossa, jalat kiinni hevosen kupeissa ja vatsalihakset vinkuen. Ja haa, sieltä se tuli. Pidän tuosta kohdasta siksi, että siinä on sopivasti riskejä, dramatiikkaa ja kavioiden jyskettä. Kunhan se onnistuu heti alkuun, ei muukaan tuota ongelmia.

Hör

On lämmin ilta, hyttyset inisevät ja aurinko paistaa vinosti laitumien takaa. Haen uutta kaveriani tarhasta. Hevonen näkee minut jo kaukaa, ja juoksee vastaan.

- Tyyyttö, moi! Joko mennään!
- Hörhörhör!
- Mitä, hörisetkö sä mulle? Ihana!

Olo oli kuin kymmenenvuotiaalla. Luultavasti sillä oli ruoka-aika ja siksi se tervehti ilolla taitamatonta tuntiratsastajaa.. Mutta hörisipä kuitenkin. :)

Viimeinen päivä

Viimeinen päivä tätä kuuta. Olen jo muutamana aamuna herännyt röörit tukkoisina ja rohisevina. Pitäisi kai kokeilla sarvikuonokannua, jonka ostin hetken mielijohteesta. Mieluummin se, kuin allergialääkkeet.

Tänään on myös viimeinen mahdollisuus hakea yliopistoon. Mikäs tässä, aurinko paistaa ja on kevään lämpimin päivä. Lähden kävellen hakutoimistoon, kunhan ensin löydän pölyiset opiskelutodistukseni 2000-luvun alkuvuosilta. Jos yhtäkkiä olisin palannut takaisin siihen aikaan, hakisin kai äidinkielenopettajaksi. Nyt en enää voi aloittaa kokonaista uutta tutkintoa, joka veisi melkein viisi vuotta aikaa. Minä olin lukiosta päästyäni niin lapsellinen ja niin huonolla itsetuntemuksella varustettu, että tein väärän valinnan.

Valmistautumista

Tässä sitä pitäisi valmistautua tenttiin ja kilpailuihin. Eilen ja toissapäivänä otin illan päätteeksi mielikuvaharjoitukset kilpailuradasta, jonka jälkeen jouduin pyöriskelemään muutamia tunteja unettomana, katsellen puolittaisia unikuvia itsestäni tulikokeessa. Kyseisessä ohjelmassa on muutamia vaikeita kohtia, kuten laukannostoja käynnistä, pysähdyksiä ravista ja laukkaympyröitä tuomarin nenän alla. Laukkaympyrä oikealle onnistunee kohtuullisesti, mutta vasen pelottaa: olen itse sille puolelle niin vino, että hevosellakin on vaikeaa tasapainon kanssa. Huomaisikohan kukaan, jos käyttäisin korsettia? Se voisi estää tehokkaasti kyljen rutistumisen ja painon levähtämisen hevosen ulkokyljelle.. :)

On se kumma, miksei ratsastajille valmisteta apuohjia. Hevosia yritetään saada esteettiseen asentoon kaikenlaisilla ylimääräisillä rensseleillä, vaikka jännittynyt ja huono kaulan asento on melkein aina jännittyneen ja huonon ratsastajan ansiota. Eikö olisi paljon yksinkertaisempaa korjata ratsastajaa? Keksin heti kymmeniä käteviä apuvälineitä: korsetti, jossa on etupuolella pistävä piikki: estää keskivartalon velttoilua. Ohja, joka kulkee selän takaa kyynärpäästä kyynärpäähän: estää käsivarren suoristumista (käden pitää taittua ja joustaa kyynärpäästä, jos hevoseen halutaan vaikuttaa oikein ja pehmeästi). Leukaan asti ulottuva, kova kaulus: estää käsien tai hevosen niskan tuijottelun, joka taas tekee hallaa istunnalle. Tukilasta, joka pitää nyrkin pystyssä (käsi, jonka rystyset ovat ylöspäin, on jännittynyt). Joskus tästä aiheesta vitsailtiin ratsastuskavereiden kanssa ja tultiin siihen tulokseen, että ratsastuksen voisi oikeastaan aloittaa kokovartalokipsissä, joka on valettu oikeaoppisen perusistunnan mukaan.

Kisoista vielä... Ehdin harjoitella rataa hevosen kanssa tasan kerran. Kääk. Olen paniikissa ja olen yrittänyt perua osallistumiseni huonolla menestyksellä: ratsastuksenopettajilla on vankka kokemus hätääntyneistä tuntiratsastajista, jotka juuri ennen kisoja taantuvat taidoissaan (muka) ja päättävät sittenkin debytoida vasta ensi vuonna. He muuttuvat kuuroiksi, kun yrittää ottaa kisoista luistamisen puheeksi. Joskushan se täytyy aloittaa, saattavat he vastata hajamielisesti.

Ruma uutinen

Päihdepotilaat vievät sairaaloiden tilat vanhuksilta (YLE uutiset 28.4.2008)

[...] Samalla yhä kasvava huonokuntoisten vanhusten joukko joutuu jonottamaan vuodeosastopaikkaa. Päihdepotilaat ovat rasittaneet vuodeosastoja valtakunnan tasolla yhtä paljon jo vuodesta 2004.

Samalla puhutaan päihdekuormituksesta. Google löytyy termille "päihdekuormitus" yhden viitteen, tähän samaan uutiseen. Harvoinpa YLEn sivuilta löytyy silmiinpistävän epäkorrekteja uutisia, mutta tämä oli kyllä uskomatonta törppöyttä toimittajalta. Toki esimerkiksi alkoholismi voidaan lukea itseaiheutettuihin sairauksiin, mutta samaan kategoriaan kuuluvat lihavuuden tai tupakoinnin aiheuttamat sairaudet, turvavyön käyttämättömyydestä johtuvat vammat, samoin kuin muut oman kehon ja mielen laiminlyönnistä johtuvat ongelmat. Päiheongelmien paheksuminen on niin luontevaa, koska siihen nähdään helppo ratkaisu: jos minä olisin koukussa, niin ottaisin kyllä itseäni niskasta kiinni...

Kirjoituksen perusteella on siis itsestäänselvää, että päihdeongelmaisen ihmisen oikeus hoitoon on heikompi kuin vanhuksen. Entäs isoisäni, joka oli sekä vanhus, veteraani että alkoholisti? Tai mummoni, joka selvästi edesauttoi alzheimerin taudin puhkeamista, koska jätti henkisen kapasiteettinsa hyödyntämättä?

Mielestäni olisi parempi jättää vetämättä raja, joka vähentää, vaikka vain ajatuksissa, minkään ihmisryhmän arvoa (Alkoholistien hoidon vastainen uutisointi asettaa kyseiseen valoon ainakin perustuslakimme pykälät 6 ja 19). Toki minäkin olen sitä mieltä, että ihmisellä on itsellään vastuu omasta hyvinvoinnista. Mutta on vaikea kuvitella, että kukaan ryhtyisi alkoholistiksi vapaasta tahdosta, hyväksyen siitä seuraavan kurjuuden. Eikö olisi järkevämpää syyttää yhteiskuntaa siitä, että se jättää ihmiset heitteille, eikä anna tarvittavaa apua ajoissa? Ettei rikkinäisen perheen lapselle ole annettu turvaa, masentuneelle terapiaa tai työpaikastaan pois potkitulle uusia vaihtoehtoja? Jos on päätetty olla hyvinvointivaltiota, niin täytyisi hyväksyä sekin, että hyvinvointi kuuluu myös vähemmän kivoille ihmisille, jotka eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sitä.

Tapasin viikonloppuna erään, joka lienee ollut päihdepotilaana tai ainakin epäilyksettä lisännyt maamme päihdekuormitusta pillereineen ja piikkeineen. Pientä epämukavuutta tunsin hänen seurassaan, myönnän. Onko laukku turvassa, aikooko se nyt lyyhistyä tuohon, miten saan sen ulos... En voi pitää itseni ikäisestä ihmisestä, joka ei peruskoulun jälkeen ole tehnyt mitään ponnistelua vaativaa puuhaa, vaan keskittynyt unohtamiseen ja ruumiinsa tuhoamiseen. Vaan eipä tulisi mieleenkään kieltää häneltä hoitoa. Edessä voisi olla kuitenkin vielä kymmeniä vuosia parempaa. Mutta kuka häntä hoitaisi? Ei hän osastolle pääse, koska kuolemanvaaraa ei juuri nyt ole. Kuntoutuslaitoksia kai löytyy, mutta pitkäaikaisia paikkoja on tarjolla vain harvoille. Kuka hänen luoksensa menisi kertomaan, että mahdollisuuksia olisi sittenkin?

Vahinkotyö

En jaksa enää hakea kesätöitä, koska en vain enää jaksa paskoja palkkoja ja typeriä pomoja. Ehkä näin, mutta jos kesätyö (joka ei ole pelkkä kesätyö, vaan jatkuu loputtomiin asti osa-aikaisena työnä) tulee luokseni, niin en kai voi kieltäytyä. Kuka tahansa toinen opiskelija riemuitsisi, koska työpaikalla on muutamia hienoja etuja:

1. mitä romanttisin työPAIKKA, tällaiseen miljööseen sijoitetaan romaaneja ja ranskalaisia elokuvia
2. palkka on parempi kuin siivoojalla (riittää minulle!)
3. työajat ovat joustavat, voi huoleti varata valmennusleirin ja lähteä festareille
4. työ sisältää matkustelua (toki vain Suomessa)
5. työssä kohtaa kiinnostavia ihmisiä ja ilmapiiri on henkisesti kiva
6. työ liittyy omiin kiinnostuksiini, ei esimerkiksi LVI-tarvikkeisiin tai kopiokoneisiin

Mikä tässä nyt niin pelottaa? Ehkäpä tämän vuoden raskaat työkokemukset, joiden pohjalta olen muodostanut induktiivisen päätelmän työn olemuksesta yleensä. Että se stressaa, itkettää ja nöyryyttää. Järkevästi ajateltuna juuri tämä työ voi olla se, joka palauttaa uskoni omaan kyvykkyyteeni.

Ah, ei puhuta enää töistä... Hevosista mieluummin. Työmahdollisuus on potkaissut harrastusunelmat aivan uusiin sfääreihin. Hevosta en tietenkään ole ostamassa, mutta muitakin houkuttelevia mahdollisuuksia on. Esimerkiksi erästä osaavaa tammaa tarjotaan vuokralle kohtuullisella kuukausimaksulla, jonka lisäksi tietenkin tulisivat ylläpitokulut vuokratallissa. Sattumoisin tiedän, että läheisellä valmennustallilla olisi paikkoja kesäksi vapaana. Tuosta vain polkaisisin metsän halki... Ja sattumoisin satun myös tuntemaan erään innokkaan hevosnaisen, joka saattaisi innostua tällaisesta projektista ja voisi tulla jakamaan kanssani vastuuta ja kuluja.

Viime aikoina ratsastustunnit eivät ole sujuneet erityisen hyvin. Toki hevonenkin on ollut melko haasteellinen verrattuna aiempiin, mutta silti taitamattomuus ja tunarointi turhauttaa. Osaan kuitenkin jo niin paljon, että opettaja vaatiikin minulta paljon, odottaa, että osaan sen, minkä muidenkin hevosten selässä osaan. Puoli tuntia kuluu niin, että joka ikisellä ympyrällä ja kaarevalla uralla kuuluu "taivuta, taivuta, sisäpohje sisäpohje EIKÄKUNNYTTAIVUTAENEMMÄNLISÄÄ ei taivu vielä ollenkaan TÖKKÄÄ NYT SILLÄ KANNUKSELLA..." Minä yritän ja yritän, mutta en saa hevosen enkä itseni tasapainoa kohdalleen. Sitten kun tunti on kulunut puoleen, alkaa hevonen kuunnella. Ympyrät menevät melkein kokonaan kauniissa taivutuksessa.

(Ai mikä taivutus? Hevonen on samanlainen kuin moottoripyörä: jos sillä kurvaa ympyrän, niin se kallistuu ympyrän keskelle. Mitä kovempi vauhti, sitä suurempi kallistus. Hevosella kuitenkin on neljä jalkaa ja paljon lihaksia, joten sitä voidaan pyytää asettelemaan jalkojaan ja jumppaamaan kylkiään niin, ettei painopiste rojahda fysiikan lakien mukaisesti ympyrän keskustaa kohden. Sitä pyydetään käyttämään lihaksiaan niin, että ympyrän ulkopuolella oleva kylki pitenee ja sisäpuolen kylki lyhenee. Näin se on tasapainossa ja suora suhteessa ympyrän kaareen. Tällainen harjoittelu tekee hevosesta notkean ja vetreän.)

Ratsastus nyt on tällaista, yrittämistä, turhautumista ja pinnistelyä. Onnistumista ja euforiaa.

Tyhmistyminen

En ole lukenut toisten blogeja aikoihin. Kävin äsken blogilistalla ja haukoin henkeäni: mitä, miltei 15000 blogia.. Katselin ihmisten kirjoittamia kuvauksia omistaan ja yritin hahmottaa, että jokaisen takana on todellinen persoona.

Jos kävelee kaupungin kadulla ja näkee samannäköisiä ihmisiä, ei tarvitse hämääntyä. Aina voi ajatella, että jokaisen sisällä on oma maailmansa, omat muistot, sosiaaliset suhteet, tunteet ja neuronien verkostot. Voi ajatella, ettei vastaantulijalla ole pääsyä tuohon maailmaan, ja siksi toinen näyttää samalta kuin muutkin, suljetulta objektilta. Ensimmäinen horjahdus käy, kun joutuu ihmisten koteihin. Luulisi, että sisäisestä maailmasta heijastuu paljonkin siihen tilaan, jossa ollaan aivan avoimesti. Kuvastokodeissa teetä siemaillessa tulee kummallinen olo: onko kaikki siivottu pois tätä vierailua varten? Ehkäpä jotkut vain käyttävät kotia lepäämiseen, aivan kuten koirat tekevät, ja siksi koti on samanlainen kuin naapuriluola? Optimaalinen. Kodit näyttävät toistavan samoja muotoja ja värivalintoja. Ehkäpä sekin on julkisivu, jonka taakse ei satunnainen ohikulkija pääse.

On kuitenkin vaikeaa uskoa julkisivuteoriaan lukiessa toisten ihmisten blogeja. 15000 blogia blogilistalla, mutta tekstit toistavat samoja muotoja ja värivalintoja, aivan kuin kodit tai vaatteet. Menen päästäni pyörälle, kun yritän erottaa toisistaan askartelijoita, kriitikkoja, leipovia kotirouvia ja talonrakentajia. Ei sillä, että olisi moraalisesti arveluttavaa harrastaa julkisesti näitä asioita, mutta on omituista nähdä konkreettisena ajatuksen toistuminen sivulta toiselle. Onko vielä olemassa jotakin kirjoitusta sisäisempää? Vai oliko tässä kaikki? Minä olen aina suhtautunut kirjoittamiseen melko vakavasti siksi, että tekstistä on suora yhteys omaan ajattelutapaan ja -kykyyn. Samalla periaatteella luen toisten kirjoituksia.

Joku hyvin ankara ajattelija kirjoitti blogien tyhmistävästä vaikutuksesta. On kiusallista, että joku yleensäkään tulee puhuneeksi tyhmistymisestä. Olen ajatellut, että ihminen voi ottaa opiksi ja pinnistellen viisastua, mutta että toinenkin suunta on mahdollinen... Karmiva ajatus! Etenkin kun tajuan selvästi, että olen itse joutunut erääseen sosiaaliseen kirjoitusverkostoon, joka on huumeen kaltainen. Siellä minä hukun tuhannen muun joukkoon, josta vain tiukin provoaja erottuu yksilöksi. Tyhmistyn nimettömänä sivustaseuraajana ja uppoan aina vain kapeampiin aiheisiin, kiinnostun yhä tylsemmistä ajatustyngistä...

Kaipa minä sitten vieroittaudun huumeestani. Kaivan kirjastostani luettavaa ja yritän päästä taas jaloilleni, mitä ajatteluun tulee. Ensin lähden ulos reipastumaan, siellä on aurinko ja kaikki.

Kurjuuden asiantuntijuus

En ole koskaan ollut niin rahan perään. Tuloni koostuvat opinto- ja asumistuista, epämääräisten töiden onnettoman pienistä palkoista ja vanhempien pakkoavustuksista. En oikeastaan edes tiedä, paljonko nämä tekevät kuukaudessa yhteensä. Asun hyvin halvasti ja huvittelen kohtuullisen kalliisti- itse asiassa minulla menee tasan 183,2 euroa kuukaudessa harrastukseen. Olen ollut tyytyväinen näin. Se ei ehkä ole hyvä, koska en ole joutunut miettimään kovinkaan pontevasti tulevaisuutta. En ole myöskään jaksanut opiskella, koska nykyinen ala ei tarjoa kovinkaan ruusuisia työllistymismahdollisuuksia. "Katsotaan nyt", olen ajatellut vuodesta toiseen. Ehkäpä sittenkin haluan opettajaksi, tai tutkijaksi, tai toimittajaksi.. Mikään ei kuitenkaan ole kiinnostanut tarpeeksi, ja mikään puutos ei ole ajanut minua kohti työelämää.

Jonkinlaisen kyllästymispisteen olen kuitenkin saavuttanut. En jaksa enää hakea kesätöitä, koska en vain enää jaksa paskoja palkkoja ja typeriä pomoja. Haluaisin ajaa ajokortin, käydä pilatestunneilla ja viettää rauhallisia viikonloppuja. Haluaisin olla asiantuntija ja taputtaa itseäni olalle työpäivän jälkeen. No, hain sitten ammattikorkeakouluun kiinnostavalle alalle. Yritän hakea myös yliopistoon sivuainealalle. Jälkimmäinen ammatti ei olisi täydellinen tuho harrastamiseen liittyville unelmille, AMK-vaihtoehto tarjoaisi selkeästi huonomman palkan. Totuus on kuitenkin se, että olen tällä hetkellä hyvin väsynyt, epämotivoitunut ja kyllästynyt. Voi olla, etten enää edes kykene yliopiston itsenäiseen työskentelyyn.

En pidä tällaisista ajatuksista. Ei ole mitään hyötyä märehtiä ja tuijotella naama rutussa ikkunasta. Koneella on auki tiedosto, johon pitäisi muutaman päivän aikana taikoa kymmenisen sivua tekstiä. Ei mitään luovaa tai ajattelua vaativaa, mutta sormia tässä pitäisi joka tapauksessa heilutella.

Hevosjuttuja

.Tänään olin elämäni ensimmäisissä kouluratsastuskilpailuissa, katsojana toki. Listaan ei lasketa sitä kertaa, kun n. 13 vuotta sitten kävin pyörähtämässä eräällä suomenhevosella (rauha hänen muistolleen) eräät harjoituskisat, erittäin huonolla menestyksellä. Varpaat jäässä ja nenä vettä valuen seisoin maneesin kulmalla kyttäämässä, kuinka hyvät ja vähemmän hyvät ratsukot esittivät helppo C 2000:en kuviot uudelleen ja uudelleen. Ensin keskihalkaisijalle ravissa, pysähdys, hermostunut tai itsevarma tervehdys ratsastajasta riippuen, harjoitusravissa oikealle, hiljaisena tuijottavan yleisön ohi... Katsojien joukko on pieni, mutta sitäkin kriittisempi. Yleisössä kyllä tiedetään, mikä milloinkin menee pieleen.

Kouluratsastus taitaa olla laji, joka asiaan perehtymättömälle on pitkäpiimäistä katsottavaa. Estekentällä sentään tapahtuu jotain, rapa roiskuu ja välillä rytisee. Toki hevoset järjestävät aina jotakin ylimääräistä ohjelmaa: tällä kertaa riehakas ruuna pääsi hoitajaltaan karkuun ja otti ylimääräisen kiitolaukkakierroksen kilpailualueella, tuttu poni taas pisti ranttaliksi kesken verryttelyn. Joku haluaa esittää elegantin peruutuksen sijasta paikoillaan pyörimistä ja takakavioiden viskontaa. Ratsastaja joutuu punastelemaan säännöllisesti ja mielessään vannomaan, ettei enää ikinä.

Minun ei enää ikinästä on jo kulunut vuosia, ja nyt jo mietin, että ehkä sittenkin. Ei tässä enää mitään herkkätunteisia teinejä olla, joten oikealta tuomarilta saatu kritiikki olisi vain hyvästä. Kouluratsastusradan esittämiseen kuluu aikaa vain viitisen minuuttia, mutta henkisesti se vastaa noin kolmea tuntia. Sekunti sekunnilta tuomarin katse seuraa, sihteerin kynä raaputtaa numeroita ja kommentteja. Huolimaton kulma, löysä pysähdys, hevonen vastustelee kuolainta... Kympin saattaa saada joku Kyra Kyrklund hyvänä päivänä, tavallinen talliainen voi riemuita seiskasta. Nyt muistan; sainhan minäkin kisoistani yhden seiskan, vapaasta käynnistä nimittäin. Se on sitä, kun hevonen lönköttää kaula pitkänä ja ratsastaja köllöttelee selässä mitään tekemättä. Köllötteleminen onkin omaa erityisalaani, mutta nyt pitäisi pikkuhiljaa opetella tekemään töitä hevosen selässä, hevosen kanssa.

Jotain olen jo oppinut. Tiedän, että hevosen mielentilan voi lukea sen korvista: kuunteleeko se ratsastajaa vai miettiikö omiaan. Silloin kun hevonen kuuntelee, on mahdollista kommunikoida sen kanssa hengityksellä, istuinluilla ja katseen suunnalla. Kun se onnistuu, ei halua tulla enää koskaan pois hevosen selästä.

Neomarica northiana

Blogin pitäminen loppuu aina jossakin vaiheessa, kun kokeilu kuivuu kasaan tai kun oma luovuus osoittautuu odotettua vaatimattomammaksi. Sitten tulee taas kevät, kukka kukkii ensimmäistä kertaa, teen uuden päätöksen tai aloitan muuten vain uuden elämän. Ja haluan kirjoittaa taas. Ensimmäinen blogini oli kaikkein pitkäaikaisin, ja sen tekstit minulla taitaa olla tallessa jossakin syrjäisessä alikansiossa. Sysi-blogia kirjoitin yli vuoden ajan, ehkä kaksikin vuotta. Tämän blogin löysi tyttö, josta tuli häkellyttävän nopeassa ajassa maailman paras ystävä. Seuraava blogi oli hyvin tärkeilevä, ja aloin pian kammoksua sitä. Niin käy usein kirjoittamisen suhteen; onnistun toisinaan kirjoittamaan niin kauniisti ja hyvin, että kirjoitusrima nousee kattoon. Tämän kokeilun jälkeen on ollut muutamia harrasteblogeja, jotka myöskin kuivuivat kasaan.

Saattaa tämäkin kuivua yhtä nopeasti kuin apostolinmiekan kukka. Ontuva aasinsilta, mutta apostolinmiekka on se asia, jonka vuoksi kirjoittamiseen ryhdyin. Eilen aamulla siippa soitti töihin ja tiedusteli vakavana, olenko huomannut miekkakasvissa mitään erikoista. Tauti? Syöpäläiset? Laho tai tuho? Ei, vaan kaksi turpeaa, keltaista nuppua! Tänä aamuna nuput ovat auenneet, ja vuorokauden kuluttua tästä ne ovat poissa. Tämä on kertakaikkisen ällistyttävää taloudessa, jossa menestyy kohtuullisesti vain rönsylilja ja greippi. Ajatella, että joku olento, jonka kuuluisi asua Brasilian kosteissa ja ravinteikkaissa sademetsissä, suostuu viihtymään vetoisella ikkunalaudalla, halvassa kukkamullassa ja juomaan teollisesti lannoitettua kraanavettä!

Jaa, työt alkavat kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Kone kiinni ja menoksi.